(Possu)junalla maasta toiseen
Yläasteikäisenä haaveilin interrailille lähtemisestä. Haave ei koskaan toteutunut. Ei ollut rahaa ja kaikki kesät meni kesätöissä. Ja koska kesät meni kesätöissä, ei ollut aikaakaan matkustaa. Rippikoulukesän 1994 jälkeen ensimmäinen kesälomani tulikin heti perään vuonna 2008. Sen käytin menemällä pitämään ensimmäistä kertaa ratsastusripareita. Ei sitä ihminen osaa jouten olla, kun ei ole tottunut. Yliopistoaikana minun ystäväpiiriini ei kuulunut niitä, jotka olisivat ihmetelleet kesätöitäni kysymällä "Etkä sä pidä lomaa ollenkaan?", mihin minun olisi pitänyt ihmetellä, että joidenkin vanhemmat ihan oikeasti kustantavat aikuisten lastensa elämää tai harrastuksia.
Olemme mieheni kanssa kyllä lentäneet maailman ympäri viidessä viikossa. Elettiin kesää 2009 ja reissua varten oli säätetty useampi vuosi. Maailmanympärireissumme oli kuitenkin lähempänä sellaista keski-ikäistä seikkailua, kuin interrail-tunnelmaa. Hongkongista alkaen taistelimme käsidesin voimalla sikainfluenssaa vastaan ja yritimme ymmärtää ajaa vasemmalla puolella tietä. Aucklandilaisessa hampunhajuisessa lentokenttämotellissa hiukan jo jännitti. Meille sanottiin, ettei kannattanut parkkeerata tien varteen, koska se kuulemma ryöstetään heti. Motellin naapurissa minä myös unohdin luottokorttini huoltoaseman pankkiautomaattiin. Samalla tuli todistettua, että ei mikään alue ole niin kamala, ettei siellä olisi rehellisiäkin ihmisiä. Ja mäkkäriruoka, se nyt maistuu samalta kaikkialla.
Kun haaveilin taas hevosesta, mieheni keksi sanoa, että ootkos vähän niinkuin interraililla? Nythän uutuudenviehätys erilaisten hevosten ratsastamisesta on jo karissut. Vielä vuosi sitten olin päättänyt käydä läpi useita eri maita ja tutustua monenlaisiin maailmoihin. Uskoin olevani valmis kaikenlaiseen seikkailuun ja vaihtamaan paikkaa alituisesti. Mutta sitten sitä ikään kuin salakavalasti huomasi olevansa jumiutunut motelliin eikä jaksanut tai päässyt enää liikahtamaan uuteen paikkaan. Matkanteko tyssäsi eikä tuntunut enää miltään.
Sitten se alkoi pikku hiljaa ottaa päähän. Huomasi kaipaavansa Pariisiin, Berliiniin tai Lontooseen. Huomasi haaveilevansa suurkaupungin humusta, välkkyvistä valoista ja tyylikkäistä puitteista. Ei sillä, että itse oikeastaan sopisi sinne tennareissaan, verkkareissaan ja hampputukassaan ollenkaan, mutta olisi hienoa päästä osaksi jotain hienompaa. Osaksi jotain, minkä ainakin kuvittelee hienommaksi.
Sitten sitä kuitenkin oli siellä motellissa ja yritti nauttia siitä, että ainakin paikallinen arki tuli tutuksi, ihan sillä ruohonjuuritasolla. Saattoi toki tulla päivä, jolloin pääsi käväisemään viiden tähden hotellissa, mutta se hotelli ei edelleenkään ollut Lontoossa, Pariisissa tai Berliinissä. Ja edelleen päällä oli ne tennarit ja verkkarit. Ja rahat; niin, ne oli loppu. Rahallahan sieltä pääsisi seuraavaan kohteeseen.
Rahalla pääsisi omaan kotiin. Tuskin koskaan isoon ja luksukseen, mutta omaan.
Olemme mieheni kanssa kyllä lentäneet maailman ympäri viidessä viikossa. Elettiin kesää 2009 ja reissua varten oli säätetty useampi vuosi. Maailmanympärireissumme oli kuitenkin lähempänä sellaista keski-ikäistä seikkailua, kuin interrail-tunnelmaa. Hongkongista alkaen taistelimme käsidesin voimalla sikainfluenssaa vastaan ja yritimme ymmärtää ajaa vasemmalla puolella tietä. Aucklandilaisessa hampunhajuisessa lentokenttämotellissa hiukan jo jännitti. Meille sanottiin, ettei kannattanut parkkeerata tien varteen, koska se kuulemma ryöstetään heti. Motellin naapurissa minä myös unohdin luottokorttini huoltoaseman pankkiautomaattiin. Samalla tuli todistettua, että ei mikään alue ole niin kamala, ettei siellä olisi rehellisiäkin ihmisiä. Ja mäkkäriruoka, se nyt maistuu samalta kaikkialla.
Kun haaveilin taas hevosesta, mieheni keksi sanoa, että ootkos vähän niinkuin interraililla? Nythän uutuudenviehätys erilaisten hevosten ratsastamisesta on jo karissut. Vielä vuosi sitten olin päättänyt käydä läpi useita eri maita ja tutustua monenlaisiin maailmoihin. Uskoin olevani valmis kaikenlaiseen seikkailuun ja vaihtamaan paikkaa alituisesti. Mutta sitten sitä ikään kuin salakavalasti huomasi olevansa jumiutunut motelliin eikä jaksanut tai päässyt enää liikahtamaan uuteen paikkaan. Matkanteko tyssäsi eikä tuntunut enää miltään.
Sitten se alkoi pikku hiljaa ottaa päähän. Huomasi kaipaavansa Pariisiin, Berliiniin tai Lontooseen. Huomasi haaveilevansa suurkaupungin humusta, välkkyvistä valoista ja tyylikkäistä puitteista. Ei sillä, että itse oikeastaan sopisi sinne tennareissaan, verkkareissaan ja hampputukassaan ollenkaan, mutta olisi hienoa päästä osaksi jotain hienompaa. Osaksi jotain, minkä ainakin kuvittelee hienommaksi.
Sitten sitä kuitenkin oli siellä motellissa ja yritti nauttia siitä, että ainakin paikallinen arki tuli tutuksi, ihan sillä ruohonjuuritasolla. Saattoi toki tulla päivä, jolloin pääsi käväisemään viiden tähden hotellissa, mutta se hotelli ei edelleenkään ollut Lontoossa, Pariisissa tai Berliinissä. Ja edelleen päällä oli ne tennarit ja verkkarit. Ja rahat; niin, ne oli loppu. Rahallahan sieltä pääsisi seuraavaan kohteeseen.
Rahalla pääsisi omaan kotiin. Tuskin koskaan isoon ja luksukseen, mutta omaan.
 |
| Oma koti kullan kallis. Kuva: Erica Lilja |
Kommentit
Lähetä kommentti