torstai 4. helmikuuta 2016

Miten menestys määritellään

Tarina 1: Entinen jääkiekon maajoukkuevalmentaja Curt Lindström näytti maajoukkueelle kuvan Ruotsin senhetkisestä ykkösmaalivahdista Pelle Lundmarkista jääkiekkomaalin edessä ja kysyi maajoukkuepelaajilta, mitä näette. Yksi toisensa jälkeen kertoi näkevänsä maailman parhaan maalivahdin. Että on vaikea saada tehtyä maalia. Mahdotonta. Huh-huh. Kunnes yksi pelaajista sanoi "vasen yläpesä auki".

Olen ammatiltani opinto-ohjaaja. Olin pari viikkoa sitten Laurea-ammattikorkeakoulun järjestämässä ohjauksen korkeakouluseminaarissa. Sinne oli pyydetty puhujaksi Suomen olympiakomitean asettaman huippu-urheiluyksikön johtaja Mika Kojonkoski, joka kertoi meille ylläolevan tarinan osana esitelmäänsä. Kojonkoski on valmentaja, entinen mäkihyppääjä itsekin, ja valmentanut uransa aikana niin Suomen, Norjan kuin Itävallankin mäkihyppyjoukkueita. Menestystä on tullut, ja ei ole tullut.

"Mitä menestys on? Onko se sama asia kuin onnellisuus?", kysyi Kojonkoski. Parituntisen esitelmänsä aikana hän esitti paljon kysymyksiä ja me esitimme vuorostamme kysymyksiä hänelle. Yksi merkittävimmistä asioista, mihin hän haluaisi kaikkien valmentajien kiinnittävän huomiota, oli sellaisen valmennusympäristön luominen, missä hyvä energia säilyy. Se koostuu kolmesta yksinkertaisesta asiasta: arkipäivän asenne, yhteistyön ilmapiiri ja ympäristön positiivinen ja kannatteleva vaikutus.

Huomaatteko: positiivisuus. Sanokaapa, kuinka positiivista suomalainen valmennuskulttuuri on? Turmio alkaa jo koulumaailmassa: opettajan moittivat ja kiinnittävät huomiota virheisiin. Lahjakkaat jätetään hääräämään omien hommiensa pariin samalla, kun loppuja haukutaan. Kuka kulkee onnistujan vierellä? Kuka lohduttaa epäonnistujaa?

Kuvankaappaus Mika Kojonkosken seminaariesitelmästä. Sattumalta siinä oli myös kiinnostava kuva.

Hyvä valmennussuhde kestää myös kehnon kauden


Minulla on koulutukseni ja tietysti työni kautta paljon kokemusta ohjaamisesta ja opettamisesta. Tähän mennessä olen urani aikana ollut 1600:n helsinkiläisen nuoren opo. Opinto-ohjaajana olen eräänlainen koulun tienviitta: autan, kannustan, joskus vähän ravistelen ja neuvon. Välillä etsin sopivamman ihmisen neuvomaan, jos en itse osaa. Tehtäväni on olla kuin valmentaja. Sellaisen tittelin sain kerran opiskelijoilta koulun uusille opiskelijoille tarkoitetussa juhlassa, missä lukion oppilaat esiteltiin urheilujoukkueena ja opettajille nimettiin urheilujoukkueen huoltotehtäviä. Minut esiteltiin päävalmentajana. Vitsihän se oli, mutta totta toinen puoli.

Urani alkuvaiheessa toimin kuitenkin työssäni, kuten olin oppinut opettajien toimivan: kiinnitin huomiota epäonnistumisiin. Ajattelin, että korjaamalla virheet, voimme onnistua ja menestyä. Punakynä viuhui. Jos vika oli jossain, se oli oppilaan vetelyydessä, ei minussa. Minähän olin sentään ammattilainen. Mutta en ollut niin ammattilainen, että olisin laittanut itseni tarkastelun alaiseksi. Ajattelin vain virheitä ja niiden korjaamista. En ihmistä, jolla on syynsä tehdä tai jättää tekemättä se, mitä hän tekee.

Oma työ pakottaa katsomaan myös  harrastusvalmennusta uudelleen. Väitän, että haluni kehittyä ratsastajana muutti minua opinto-ohjaajana. En edelleenkään ole mikään huippuratsastaja, mutta väitän tietäväni hyvin paljon siitä psyykkisestä puolesta, millä oppimishalua voidaan ylläpitää niin, että oppiminen tuottaa tuloksia. Tulokset voidaan määritellä menestykseksi tai joissain tapauksissa epäonnistumisiksi matkalla kohti menestystä. Huono valmennus tuottaa pahimmillaan oppimishaluttomuutta. Oppimishaluttomuus taas ei tuota menestystä. Meillä on tapana vältellä asioita, jotka saavat meidät tuntemaan itsemme huonoiksi ja siksi huonouden tunnetta lisäävästä valmennuksesta pitää päästä eroon. Valmentajan ja valmennettavan välillä pitää olla luottamuksellinen suhde. Siinä pitää olla tilaa myös huonolle päivälle, kehnolle kaudelle ja epäonnelle ilman, että tuo luottamus häiriintyy. Valmentajan on pysyttävä vierellä myös huonona hetkenä.

Valmennuksessa ei ole kyse valmentajasta


Avainsana on se, ettei kehuja kannata säästellä. Kojonkoski kysyi ansaitusti, mitä menestys oikeasti on? Ei se ole pelkkiä voittoja. Menestys on edistymistä. Jokaisesta askeleesta pitää pystyä iloitsemaan. Onnistumisen ilo on parasta silloin, kun sen voi jakaa jonkun muun kanssa. Jos kouluarvosana oli ennen kutonen, ei seiska ole vain seiska. On surullista, jos opettajat ja valmentajat ympärillä eivät pysähdy juhlimaan seiskaa, vaan alkavat vaatia kasia. Punakynä hetkeksi pois, ihmiset! Pysähtykää välitavoitteiden äärelle!

Entä sitten urheilussa? Menestyjälle järjestetään kyllä voitonjuhlat, mutta kuka lohduttaa häviäjää? Huippu-urheilussa ei ainakaan lehdistö, vaikka urheilija olisi itse tehnyt henkilökohtaisen menestystuloksensa. Muut kuin ykkössijat on yleisön mielestä entiselle voittajalle nolo juttu, mahalasku. Lehdistö kysyy, mikä taas meni pieleen? Entä valmentaja? Mitä tekee valmentaja? Toivottavasti valmentaja ei ole siellä lyömässä lyötyä ja sanomassa, että "mähän sanoin, että sun pitää ratsastaa se suoraan siihen esteelle".

Valmennuksessa ei ole kyse valmentajasta. Valitettavasti liian moni valmentaja on niin täynnä itseään, ettei egoon mahdu muuta. Kehuja pihdataan, ikään kuin ratsastaja menisi niistä pilalle; ylpistyisi ja lakkaisi harjoittelemasta. Virheistä sen sijaan sanotaan usein, onnistumisista harvemmin, vaikka juuri jälkimmäiset saisivat ihmiset janoamaan lisää kehuja ja yrittämään enemmän! Jos valmentaja kuitenkin on tyytyväinen systeemiinsä ja valmennettava alistuu systeemiin, muutos ei ole mahdollinen. Valitettavan moni hevosalan ihmisistä on hyvä hevosten kanssa, mutta huono ihmisten kanssa. Ihmisten valmentaminen vaatii kuitenkin ihmistuntemusta. Ihmiset ne vasta yksilöitä ovatkin!

2/3 palautteesta on oltava positiivista

Tarina 2: Lehdistön edustaja kysyi nuorelta mäkihyppääjältä, missä vika kun hyppy ei luista. Mäkihyppääjä syytti valmennusta. Toiselta kokeneelta mäkihyppääjältä kysyttiin, onko valmennuksessa vikaa. Tämä vastasi, ettei osaa ottaa kantaa, koska "on niin paljon kehitettävää näissä omissa jutuissa". Ensimmäinen sysäsi vastuun muille, toinen kantoi sen itse.

Seuraavalla valmennustunnilla kiinnitä huomiota siihen, teitkö sen muutoksen, mitä edellisellä kerralla pyydettiin. Jos teit, eikä valmentaja huomaa, pyydä huomaamaan. Jos sen sijaa et tehmyt, mitä piti, kehitä sitä omaa juttuasi äläkä hauku valmentajaa. Sinä nimittäin voit auttaa valmentajaasi auttamaan sinua. Valmennus vaatii sitoutumista. Se, että sinä et osaa, on eri asia kuin se, ettet viitsi yrittää.

Istukaa alas ja miettikää yhteinen tavoite. Sen ei tarvitse olla suuri, mutta siihen pitää sitoutua. Valmennuksen pitäisi olla johdonmukaista ja siinä pitäisi olla tavoite, muuten se on pelkkää puuhastelua. Älä suostu puuhasteluun, jos haluat menestyä. Kysy, mitä valmentajasi on valmis tekemään, jotta tavoitteesi voisi täyttyä. Sen jälkeen tee, mitä valmentaja sanoo. Siitähän sinä maksat ja siitä hän saa palkkansa.

Ja jos olet valmentaja, jota ei ole siunattu hyvällä muistilla, harjoita muistiasi. Kirjaa itsellesi ylös, mistä asoista valmennettavillesi edellisellä kerralla sanoit. Kiinnitä seuraavalla kerralla huomiota niihin. Kojonkosken mukaan 2/3 palautteesta pitäisi olla positiivista.

Jos pääset siihen, sinun ei ehkä tarvitse sanoa erikseen ryhdistä.

P.S. Ja mitä tulee siihen peruskysymykseen siitä, mitä menestys on? Se on sitä, että olet kuin ensimmäisen esimerkin jääkiekkoilija: näet mahdollisuuden. Menestys on sitä, että tunnet tekemisestäsi ja menestyksestäsi onnellisuutta. Hyvä valmennus on sitä, että vierelläsi kulkee kaiken tämän keskellä ihminen, joka jakaa tuon tunteen kanssasi eikä jätä sinua yksin silloin, kun oma jaksamisesi horjuu eikä menestys tule helpolla. Joka sanoo "vasen yläpesä auki" silloin, kun sinä näet muurin.

Kaverikuva

Kursivoidut esimerkit ovat Kojonkoskelta. Teksti pohjautuu osin Kojonkosken esitelmään Laurea-ammattikorkeakoulun järjestämässä korkeakouluseminaarissa M/S Baltic Queenilla 22.1.2016

4 kommenttia:

  1. Ai että! Just eilen valmennuksen jälkeen taas kehuin täältä löytänyttä valmentajaani kuinka mahtava ope hän onkaan. JOKA KERTA kun homma menee niinkuin pitää, tulee palaute, positiivinen sellainen. Ja huomaan joka kerta minkälainan (hyvänlaatuinen) näyttämisenhalu siitä seuraa, ja sitä kautta sitä hankalaa asiaa tulee treenattua valkkukertojen välillä jotta ens kerralla menis vielä paremmin. Miten ihanaa on valmentautua osaavan ja positiivisen koutsin kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa kiva kuulla! Joku toisen koulukunnan kannattaja miettii ehkä nyt, että jos kaikkea kehutaan, kehut kokevat inflaation. Kyse ei kuitenkaan ole siit. Jos väistö menee huonosti, ei sitä tietenkään ole syytä hehkuttaa. Hyvä ihmistuntija tietää, milloin mistäkin sanotaan. Ihmisten lukeminen on jopa merkittävämpi taito kuin hevosten lukeminen silloin, kun valmennetaan ratsukkoa eikä ratsuteta. Tosin ei toista ole ilman toista.

      Poista
  2. Kirjoitin itsekin aiheesta lyhyen pohdintapätkän, http://heppahoperojenelamaa.blogspot.fi/2016/02/menestys.html

    Itselläni on tällä hetkellä - luojan kiitos - positiivinen ja kannustava valmentaja, joka tietää kyllä, että jokaista metsään mennyttä yritystä ei tarvitse kommentoida erikseen. Ja kun joku perusasiakin onnistuu (tällä hetkellähän siis opettelen elämää hevosenomistajana, ja hevoseni on ratsastaessa äärimmäisen eri tyylinen, kuin aiemmat hevoset, joilla olen mennyt), tulee aina positiivista palautetta. Kyseisen hevosenhan omisti ennen valmentajani, ja minua hän valmensi ennen vuokraponini kanssa (tätä ennen kävin hänen tunneillaan ratsastuskoulussa), joten olemme hevosen kanssa molemmat valmentajalle tuttuja. On upea tunne saada positiivista palautetta, varsinkin, kun itse suhtautuu asioihin pessimistisesti ja/tai perfektionistisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että tartuit aiheeseen! Kirjoitin sinulle jo kommentin blogiisi. Tekstisi oli tosi hyvä.
      Ja paljon onnea kavioliittoosi!

      Poista

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...