torstai 31. joulukuuta 2015

Urheiluvammoja ja asennevammoja

Ratsastus on urheilua. Sen sijaan jokaisen täytyy ymmärtää olla vertaamatta sitä sellaiseen kestävyysurheiluun kuin esimerkiksi juoksu. On totta, että sykkeet voivat satulassa nousta aika korkealle, mutta tunnin ratsastus ei takuulla ole samalla tavalla kuluttavaa kuin juokseminen. Sen todistaa sekin yksinkertainen asia, että läheskään kaikki päivittäin tuntitolkulla ratsastavat eivät pysty hölkkäämään yhtä kokonaista tuntia. Juoksu ja ratsastus eivät ole kestävyysurheilumielessä vertailukelpoisia lajeja.

Juttelimme tästä joskus tallilla pitkät tovit. Olimme yksimielisiä siitä, että nykyisin vain harva ratsastaja on itse urheilija sanan täydessä merkityksessä, vaikka hän itse mielellään pitää itseään sellaisena. Ratsastajat harrastavat kyllä kaikenlaista liikuntaa, mutta se ei välttämättä auta heitä kauheasti ymmärtämään sitä, että heidän pitäisi pystyä kehittämään hevostaan urheilijana. Jos ihmisellä itsellään onkin kausia, jolloin hän käy useammin salilla/spinningissä/aerobicissä, hänen ei pitäisi antaa itsensä kuvitella, että hevosta liikutetaan samoin. Hevoselle ei tee hyvää olla satunnainen liikkuja. Ei kyllä ihmisellekään, mutta hevonen ei voi valita, miten sitä liikutetaan. Se vain sitten menee rikki.

Tässä mielessä me sorrumme kaikki pitämään hevosia liikuntavälineinä. Me liikutamme niitä silloin, kun meille sopii, niin kauan kuin meille sopii. Jos itse jaksamme/ehdimme ratsastaa vain tunnin, päättelemme, että se on hevosellekin hyvä. Ja sitten kun päätämme alkaa tehdä täysillä, aloitamme aika hurjasti.

Urheilu on aina liikuntaa, mutta ei kaikki liikunta ole urheilua. Kaikenlainen ratsastaminen ei ole urheilua, vaikka siihen liittyisikin kilpaileminen. Ratsastaja voi kaikin mokomin olla pelkkä sunnuntailiikkuja ja -kilpailija, mutta hänen ei silloin pitäisi sunnuntaisin vaatia hevoseltaan urheilusuorituksia, jos hän ei pidä huolta hevosen urheilukunnosta muulloin. Hevonen on aina enemmän urheilija kuin ratsastajansa.

Olen lukenut nettikeskustelua, jossa tuntui vallitsevan yksimielisyys siitä, että hevosen kunto kohoaa parhaiten siten, että lähdetään laukkaamaan maastoon tai vaikka "ihan vain monta kierrosta kenttää ympäri". Hankilaukkaakin tarjottiin. Siis huonokuntoisen ja lihaksettoman hevosen kunnon parantamiseen! Maltillinen tapa kunnon kohottamiseen löytyy täältä.

No toisaalta, sillä tavoinhan moni aloittaa liikkumisen uudenvuodenlupauksena huomenna. Päätetään aloittaa uusi vuosi uusin kujein ja olla pelikunnossa kesäkuussa. Ostetaan salikortti ja koska on joskus 10 vuotta sitten juostu 10 km:n lenkkejä (= tää on hypännyt nuorena 120cm Saksassa), aloitetaan määrittämällä päivittäiseksi juoksutavoitteeksi 8km (= me hypätään nyt näin alkuun pieniä metrin ratoja). Sitten laaditaan hikinen kunto-ohjelma viikon jokaiselle päivälle, koska kunto kasvaa parhaiten paljon liikkumalla (= ei pidä lepäillä tai kunto laskee, hevonen on luotu liikkumaan). Samaan aikaan aloitetaan laihduttaminen ja pian ihmetellään, ettei oikein jakseta tehdä mitään. Ei edes huvita. No, otetaanko rautaa? Vitamiineja? Ruokaa nyt ei ainakaan syödä!

Helmikuun alussa penikkataudin kourissa ei sitten tehdä enää mitään ja unohdetaan kaikki ylevät uudenvuoden lupaukset. (= Perkeleen hevosvälittäjä ei kertonut kaikkia vaivoja tästä hevosesta!).Tärkeintä on nyt saada hoidettua vammat pois, jotta voi jatkaa siitä mihin jäi. "Eihän urheilija tervettä päivää näe, hihi."

On urheiluvammoja ja "urheiluvammoja". Jälkimmäisiä kutsutaan myös asennevammoiksi, ajatteluvirheiksi tai muuten vain päävammoiksi (=tyhmä).

Olin viime vuoden Terässiassa naisten sarjan kahdeksas. Ensi vuonna olen päättänyt treenata ihan oikeasti. Sekä juoksu- että uintiaika pitää saada paremmaksi. Oluenjuomisen osaan ennestään. On se triahlon vaan kiva laji. Tällaisena. Muuten olen kyllä edelleen sitä mieltä, että kuulun niihin, jotka musiikki on pelastanut urheilulta. Triathloniinkin lisään olutta...


Kiitos teille kaikille vuodesta 2015 ja onnea ja menestystä vuodelle 2016!
Blogia ei olisi olemassa ilman lukijoita ja vuorovaikutusta. Kiitos kommenteistanne, kiitos viesteistänne, kiitos kannustuksesta, vertaistuesta, ideoista ja kritiikistä. Kiitos tykkäyksistä Facebookissa ja Instagramissa. Etenkin niiden kautta tuntuu, että blogi saavuttaa koko ajan suurempaa ja suurempaa kohderyhmää. Kiitos, että haluatte jakaa ajatuksianne ja koette samastuvanne minun ajatuksiini.

En lähettänyt tänä vuonnakaan yhtään joulukorttia, mutta lahjoitin rahaa HelsinkiMissiolle. Siitä tuli hyvä mieli, kiitos siitäkin.




maanantai 28. joulukuuta 2015

Jouluherkkuja maneesissa


Vähän liian kauan paistunut lanttulaatikko. Anoppi siitä tykkää, mutta monelle nuorelle se tuottaa vaikeuksia. Uskalla heittäytyä ja kulauta iso lasi päälle!

Kun pääsee porkkanalaatikon yli, saa jouluhalkoa!


Hei, ihan tavallinen joulukahvi ja sokeripalat päälle!

Joulutähti. Voidaan nauttia lähes kaikista suunnista ja sehän maistuu kaikille: leveänä, kapeana, keskeltä, sivusta. Ei saa kieltäytyä. Monet jouluherkut sisältävät ainesosia, joiden tarkoitus on edistää vatsan toimintaa!

Ja joulun jälkeen otetaan kaapista tähteet ja pistetään kaikki samaan pataan! Ja hei, kaikki maistaa! Joulu on kerran vuodessa vaan!
Kiitos Elina A. yhdestä kuvasta ja jutunjuuresta.

maanantai 21. joulukuuta 2015

Miten kirjoitetaan joulu?

Tyttäreni haluaisi pupun. Emme ole hänelle sellaista luvanneet, mutta pupukuume kasvaa kasvamistaan. Viime viikolla lueskelimme netistä erilaisia pupusivustoja ja yritimme miettiä, olisimmeko valmiita kantamaan vastuuta pienestä eläimestä. On nimittäin niin, että vaikka lemmikin kautta on mahdollisuus opettaa lapselle vastuuta, kokonaisvastuu eläimen hoidosta on aina aikuisella. Lisäksi en usko, että on olemassa helppohoitoisia eläimiä. Sellaisiksi mainostetut tulevat ennemmin tai myöhemmin huonosti hoidetuiksi, koska kiusaus jättää ne pärjäämään yksikseen on pelottavan suuri.

Tiedän hyvin, ettei minusta ole koiranomistajaksi. En yksinkertaisesti näe itseäni kävelemässä räntäsateessa korttelia ympäri. Meillä oli lapsuudenkodissani koira. Tiedän valmiiksi olevani laiska koiranhoitaja. Hevonen on helppo, koska se ei ole kotona. Silti hevosenomistamiseen liittyy hirvittävän paljon asioita, joita ei osaa ottaa huomioon ennen kuin hevosen hankkii. Niistä suurin on vastuu, joka tulee mukana joka paikkaan. Joulu, juhannus ja uusivuosi eivät tee poikkeusta.

Minusta on monellakin tapaa harhaanjohtavaa, että puhumme hevosten täysihoidosta. Täysihoito ei nimittäin tarkoita sitä, miltä se kuulostaa. Se on lähes poikkeuksetta pelkkä karsinavuokrasopimus, johon kuuluu hevosen karsinan siivous, hevosen ruokinta ja tarhaus. Hevosta tarkkaillaan ja hoidetaan tallin puolesta vain näissä tilanteissa. Käytännössä hevosta ei hoida kukaan, vaan sen perustarpeista huolehditaan. Olen kuullut tapauksista, joissa hevosenomistajalle on tullut yllätyksenä, että kengitykset ja eläinlääkärikäynnit täytyy maksaa ja hoitaa itse. Omistajahan on tuonut hevosen täysihoitoon! Tämä kuulostaa pitkän linjan hevosihmisistä hullulta, mutta on ihan mahdollinen tilanne silloin, kun hevonen on ostettu lapselle ja lapsen hoidettavaksi eivätkä vanhemmat ole harrastukselle orientoituneita.

Aina pihalla eivät ole vain ei-hevosihmiset. Kengitysten valvominen, ylimääräiset lääkitykset, loimitukset ja hoitotoimenpiteet ovat kaikki lisätyötä tallinpitäjälle. Silti kaikkien mielestä näistä ei tarvitsisi maksaa ylimääräistä. Monen mielestä on pöyristyttävää, jos tallinpitäjä uskaltaa laittaa lisälaskun sairastuneen hevosen hoitamisesta tilanteessa, missä omistaja ei ole tullut paikalle sairasta hevosta hoitamaan, vaikka on soitettu. Kaikkien meistä on tietysti kurja keskeyttää jouluillallinen.

Hevonen valitettavasti sairastuu juurikin jouluna, juhannuksena tai muuten omistajansa lomamatkan aikana. Mikäli ajatus jouluähkystä tuntuu ikävältä, sitä voi ja kannattaa yrittää ehkäistä ainakin siten, että ei syötä hevoselle jouluherkkuja vaan syö ne itse. Treenatakin kannattaa mahdollisuuksien mukaan ihan normaalisti. Hevonen ei tiedä, että on joulu. Eikä sen tarvitsekaan tietää.

Hevosklinikoilla kuulemma tiedetään vallan hyvin, miten joulu kirjoitetaan. Joulu alkaa Ä:llä ja loppuu Y:hyn.

Hevosen joululeipä. Tarjoiltu jouluaattona treenien jälkeen. Se on tyhjäksi koverrettu leipä, jonka sisällä on porkkanaa ja omenaa. Nykyisin jättäisin kyllä tämänkin antamatta.



keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Vaikea ratsastaa

On olemassa vaikeita hevosia ratsastaa, mutta silti on mahdotonta määritellä yksiselitteisesti, millainen hevonen on vaikea. Se on nimittäin täysin riippuvainen ratsastajan taidoista.

Kokeneet hevosihmiset sanovat aina samaa: tietyn ratsastustaidon saavutettuaan amatöörit ratsastavat mieluummin reippaita kuin laiskoja hevosia. Laiska hevonen nimittäin haastaa ratsastustaidon aivan toisella tavalla kuin reipas ja omalla moottorilla liikkuva. Mehän olemme siinä mielessä vähän lapsellisia, että uskomme olevamme parempia ratsastajia silloin, kun hevonen vie meitä ja me kestämme hurjassa kyydissä kuin silloin, jos hevonen pysähtelee allamme eikä meinaa nostaa edes laukkaa. Molemmissa tapauksissa tilanne on kuitenkin sama: hevonen ei kuuntele ratsastajaa, koska ratsastaja ei tee mitään kuulemisen arvoista.

Reippaan hevosen suussa yleensä roikutaan ilman pohjetuntumaa. Laiskaa hevosta paukutetaan pohkeella antamatta sille hetkeäkään rauhaa selviytyä omalla moottorilla. Esteratsastuksessa kaikki korostuu entisestään. Reipas hevonen lähtee esteelle kuin nato-ohjus, ratsastaja irrottaa pohkeet ja kiskoo pidätteitä. Lopputuloksena hevonen menee vielä lujempaa. Laiskan hevosen ratsastaja paukuttaa pohkeella ja vatkaa kädellä, jotta hevonen ei vain kieltäisi. Hevonen ei saa ratsastajalta rauhaa, joten sitä ei ehkä pian huvita hypätä. Eikä muuten hyppää pian se herkkäkään, jonka suussa roikutaan.

Jos ratsastaja ei ole täsmällinen apujensa kanssa, herkkä hevonen räjähtää kattoon ristiriitaisten ohjeiden keskellä. Laiska hevonen taas lakkaa taas kuuntelemasta, kun ei kuuöe järkevää sanottavaa.

Jos on tottunut ratsastamaan herkkiä hevosia, jykevämmät ja laiskemmat haastavat ratsastustaitoa pahemman kerran. Ihmiset yleensä haluavat näyttää ulkomaailmalle ja itselleenkin parastaan. Kun saa yhden hevosen kulkemaan vähällä vaivalla hyvin ja toisen kanssa ei meinaa edes laukka nousta, alkaa selittely. Aika moni sanoo, ettei halua ratsastaa laiskoja, vaan mieluummin niitä, jotka liikkuvat omalla moottorillaan ja ovat herkkiä.

Ihan kuin vika olisi vain hevosessa.

Tintti teki minusta rohkean, mutta häiritsevän ratsastajan. Se kesti kärsivällisesti kaikki virheeni, minkä takia se joutui sietämään huonoa ratsastusta enkä minä kehittynyt. Olen onnellinen, etten rynnännyt sen jälkeen suoraan hevoskaupoille, vaan...
... minut laitettiin tänne. Herkkis ei ole sietänyt mitään. Siksi se on opettanut minulta joitain pahoja tapoja pois.

Valkoinen ystävä on näyttänyt, että hevoselle pitää antaa suoritusrauha, vaikka se tuntuisi miten tahmealta. Silti sen kanssa on ollut helppo sortua samoihin juttuihin kuin Tintin kanssa.

Kari on ollut tähän astisista ratsuistani minulle kaikista vaikein. Se on hidas ja herkkä...
...kunnes se on yhtäkkiä kauhean nopea, kuten tässä kieltäessään vihreälle kavaletille.

tiistai 15. joulukuuta 2015

Uravanhemmuus

Jäin maanantai-iltana tuijottamaan hetkeksi Marja Hintikka Live -ohjelmaa. Katson aika vähän telkkaria, mutta juuri nyt villapaitaprojektini pakottaa ohjelmien pariin. Studiossa keskusteltiin uravanhemmuudesta. Laitoin kutimet jossain vaiheessa syrjään ja twiittasin ilmoille: Mikä on uran luomista? Olen opo ja käyn töissä. Olenko siis saanut luoda uraa? Ei kai kukaan puolisonsa työssäkäymistä estä? #yleMHL

Ali Jahangirikin siitä tykkäsi (ei muuten kukaan muu, olen sitä paitsi laiska twiittaaja). Kirjoitusvirheitä twiitissäni tietysti oli, mutta nyt on oikoluku päällä.

Minä en ole koskaan mielestäni luonut uraa. Olen tavallinen työssäkäyvä nainen. Koska olen naimisissa lasteni isän kanssa, olen kuitenkin voinut tehdä juttuja, jotka olisivat olleet paljon vaikeampia toteuttaa ilman parisuhteen turvaa. Näistä isoimpana se, että opiskelin opinto-ohjauksen monimuotokoulutuksessa Itä-Suomen yliopistossa. Opinnot alkoivat, kun tyttäreni oli reilun vuoden ikäinen ja veivät minut aina viikoksi kerrallaan Joensuuhun kerran kuukaudessa.

Minulta tietysti kyseltiin, tuntuuko pahalta jättää pieni lapsi ja lähteä toiseen kaupunkiin. Jos mieheni olisi ollut viikon kuukaudesta työmatkalla, hän tuskin olisi joutunut vastaamaan samoihin kysymyksiin. Minun jäämistäni yksin kotiin lapsen kanssa ei olisi voivotellut kukaan. Toisaalta mieheni ärsyyntyi kohtaamastaan voivottelusta. Kai nyt ihminen omat lapsensa hoitaa, oli sukupuoli mikä tahansa!

Kun puhutaan uravanhemmuudesta, jonka puolison tuki mahdollistaa, puhutaan johtotehtävissä toimimisesta. Jostain sellaisesta, missä ei tunneta työaikaa, mistä maksetaan hyvin ja mikä on yhteiskunnallisesti tai poliittisesti tärkeää ja näkyvää. Tuolla mittarilla mitattuna, minun työni on piiperrystä. Siksikään en ole koskaan halunnut osallistua kilpailuun työn raskaudesta, työn määrästä ja merkittävyydestä. Ne on toiset ihmiset, jotka jauhavat ruokapäydässä siitä, miten paljon sähköposteja selasivat vielä illalla kotona.

Silti me tasaamme kotiinjäämiset lasten sairaspäivinä, sillä kummallakaan meistä ei ole töissä sijaista ja tekemättömänt työt kasaantuvat. Olemme kumpikin olleet kotona lapsia hoitamassa niin yhteiskunnan kuin työnantajankin tuella, mutta myös omaan piikkiin. Minä olen palannut töihin tyttären ollessa 7 kuukauden ikäinen, koska minulle tarjottiin töitä. Lasten syntymän välissä olemme molemmat opiskelleet. Tietysti teen töitä edelleenkin iltaisin, jos en ole päivällä ehtinyt. Mutta ehkä se on asiantuntijatyön vaativuuden mittari: työ odottaa aina tekijäänsä ja työtä on aina niin paljon kuin vain ehtii tehdä. Siksi pitää priorisoida tai kaatuu taakan alle. Turha sillä on elvistellä, jos ei osaa.

Mutta että uravanhemmuus? Terminä se on jotenkin kummallinen. Annetaan ylimääräistä krediittiä siitä, että ihminen tekee töitä palkkansa eteen. Jotenkin luulisi, ettei työssäkäymisestä tarvitsisi laittaa sulkaa hattuun enää vuonna 2015. Millä rahalla se perhe sitten eläisi, jossa puoliso haluaisi toisen pysyvän kotona lapsia hoitamassa eikä näin ollen siis "tukisi" toisen työssäkäymistä?

Ainakin hevosharrastus joutuu silloin koetukselle. Minä en olisi hevosen ylöspitoa kustantanut kotihoidontuella. Ei olisi riittänyt naurettava sadan euron Espoo-lisäkään. Töihin oli mentävä. Ei ollut valinta olla menemättä, ilman hevostakaan.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Tallimummisuunnitelma

Jossain vaiheessa hankin taas hevosen. Sellaisen, jolla voin kilpailla kenttää aina sinne helppoon saakka. Luulen, etten tarvitse hevoselta kovin paljon enempää kapasiteettia, koska en varmaan itsekään uskalla enempää.

Saattaisin joutua viemään hevosen talliin, jossa on puolipäivätarhaus. Jos laumassa tarhaamiseen ei olisi mahdollisuutta, hevonen tuskin liikauttaisi  aitauksessa eväänsäkään ja silloin hevonen ei takuulla liiku terveyden kannalta vaadittavaa askelmäärää päivässä oma-aloitteisesti. Hevonen on tarkoitettu pysymään liikkeellä siitäkin huolimatta, että se itse mieluiten seisoo ja syö.

Tiedämme, että hevosen tulisi hyvinvointinsa takaamiseksi liikkua vähintään 10km päivässä. Hyvän rehunkäyttäjän pitää liikkua vielä enemmän, koska heinän määrästä ei voi eikä kannata koskaan tinkiä. 10km tulee täyteen yhden tavallisen ratsastustunnin aikana, kun liikutaan kaikissa askellajeissa. Tunnissa hevonen kävelee vähintään 6km. Tunti on päiväliikunnan minimivaade. Siis sen päälle, mitä hevonen ulkoilee (=seisoo) aitauksessa.

Olen ajatellut etsiä avuksemme eläkeläisen, tallimummin. En siis nuorta ja innokasta teinityttöä, arjen raatajaa tai työn sankaria, vaan eläikeläisen. Hänellä on nimittäin mahdollisuus käydä tallilla juuri silloin, kun koko muu maailma painii velvollisuuksiensa parissa, eli virka-aikaan.  Kuvitteellinen hevoseni pääsisi näin ollen liikkeelle kahdesti päivässä, mikä tekisi sille enemmän kuin hyvää. Jos ajatellaan päivärytmiä, niin hevonen liikkuisi ehkä aamupäivällä 9-10 välissä. Se ulkoilisi koko iltapäivän klo 17 saakka. Illalla tulisin itse ratsastamaan.

Tallimummini saisi tietysti ihan vapaasti päättää, kipuaisiko selkään vai liikuttaisiko maasta käsin. Eikä hän tietenkään kävisi tallilla joka päivä, eläkeläisethän ovat hirveän kiireisiä. Lisäksi heistä monen on vaikeaa löytää käyttöönsä hevonen, jota voisi ratsastaa ihan oikeasti, mutta silti tarvittaessa rennosti. Moni eläkeikään päässyt toteaa senkin, että vanhemmiten joutuu harrastamaan oman kroppansa ehdoilla. Silloin ei ehkä halua enää vastata yksin yhdenkään hevosen liikuttamisesta. Lisäksi eläkkeellä niin ikään palkan pieneneminen vaikuttaa luonnollisesti siihen, mitä voi ja miten pystyy harrastamaan.

Tallimummin avulla hevoseni pysyisi hyvässä kunnossa ja liikkeessä päivittäin ja luotettava aikuinen ihminen saisi rennon harrastuskaverin. Täydellisestä suunnitelmastani puuttuu enää täydellinen hevonen. Huominen palkkapäivä on kuitenkin ensimmäinen, josta lähtee siivu säästöön ihan hevosta varten jyvitettynä.

Viime vuonna penkkaripäivänä sain abeilta keppihevosen, koska olin juuri joutunut luopumaan hevosestani.


perjantai 11. joulukuuta 2015

Menneen maailman oppeja

On (ainakin) kaksi asiaa, joiden suhteen olen kääntänyt takkini. Ensimmäinen niistä oli ilman jalustimia ratsastaminen ja toinen paikallaan pysyvä ratsastajan käsi. Mutta kuten sanotaan, parempi jälkiviisaus kuin jälkityhmyys.

Brittilehdissä on monena vuotena ollut kuukausihaaste, jossa ratsastajia kehotetaan parantamaan istuntaansa ratsastamalla kuukauden ajan ilman jalustimia. Siis kuukausi ilman jalustimia. Minulle on oikeastaan ihan sama, kuinka paljon ihminen rääkkää itseään ja omia lihaksiaan, mutta hevosen selkää ei tarvitsisi jumputtaa jatkuvalla syötöllä ilman jalustimia. Eikä alas sopisi istua, ennenkuin hevosen selkä on saatu pyöreäksi. Tästä olen kirjoittanut aikasemmin.

Olen kyllä itsekin ratsastanut paljon ilman jalustimia ja ilman satulaa, varsinkin lapsena. Ratsut olivat ratsastuskoulun opetushevosia, joilta jatkuva ilman jalustimia ratsastavan ratsastajan opettaminen oli tappanut ravista vähäisenkin lennokkuuden. Ne olivat oppineet tarvittaessa tassuttelemaan sellaista mummoravia, missä lapset pysyvät kyydissä helposti. Lapsina emme kuitenkaan pelänneet putoamista, joten hölköttelimme siellä aika rentoina. Se oli hevosille hölskynnästä riippumatta varmasti mukavampaa kuin jäykkyys. Aikuiset ovat toinen juttu. Monet tarraavat hevoseen kuin hukkuva oljenkorteen, mutta tekevät silti, mitä opettaja käskee. Mutta miksi opettaja käskee, jos ratsastaja ei ole hommaan kykenevä?

Nykyisin mietin, että mikä helvetti siinä on, kun ihmisille harjoitusravissa alas istuminen ja ilman jalustimia jumputtaminen tuntuu olevan samanlainen pyhä kunnia-asia kuin kertotaulu ala-asteen opettajille. Vielä hullummaksi menee, kun leikitään 80-luvun ratsastusopetuksen "keventäkää ilman jalustimia" -leikkiä. Eli siis puristetaan jaloilla, ehkä jopa polvilla hevosta kuin thigh master -laitetta ja jännitetään koko kroppa hartioita myöten, että saadaan hanuri ylös satulasta. Ja otetaan ehkä vähän kädellä tukea ohjasta tai ainakin hevosen kaulasta? Miksei voisi mennä kuntosalille treenaamaan jalkakyykkyjä?

Kun joskus harmittelin sitä, että Tintin käynti oli passimaista, se johtui tietysti ihan täysin minusta. Minulle oli niin monta kertaa sanottu, että käden pitää pysyä paikallaan, että olin lukinnut sen estämään hevosen liikkeen kokonaan. Jos katsoo kävelevää hevosta, huomaa, että sen pää liikkuu koko ajan. Myös laukkaavan hevosen pää liikkuu ja ratsastajan tulee osata myödätä kädellä liikkeen mukaisesti heittämättä silti ohjaa pois. Ravi on monelle helpompaa, koska siinä kättä saa lukita enemmän.

Ohjasta myötääminen ei tietysti tarkoita ohjan heittämistä löysäksi. Sen on sama juttu, kun letität ahkerasti liikkuvan viisivuotiaan tukkaa aamiaispöydässä. Käden tulee seurata pyörivää päätä tai käsi tukistaa. Viisivuotias kertoo sen heti. Hevonen on usein paljon kiltimpi. Se vain liikkuu hitaammin. Saman se tekee, jos siihen takertuu polvilla ja jaloilla ja jäykällä kropalla kiinni, kun sen liikkeeseen ei osata mukautua.

Tyttären Y-letistä ei tullut muotovaliota, mutta enpä tukistanut sinä aamuna ihan kauheasti.



keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Mitä nivelvalmisteesi sisältää? - testissä Speedex FlexAbility

Yhteistyössä Speedex.fi

Kari on iso hevonen ja Karilla on ison hevosen vaivoja. Näistä perinteisimmät ovat alkavat kinnerpatit. Ison koon takia sen nivelet ja jänteet ovat muutenkin koetuksella. Karin omistaja Fanni oli näin ollen kiinnostunut kokeilemaan Karille uutta kotimaista nivelvalmistetta, Feedexin Speedex FlexAbilityä.

Ennen kuin Kari sai nähdäkään uutta voiteluainettaan, aloitin Fannin ja Karin puolesta vimmaisen laskemisen. Olin kauhuissani tuotteen hinnasta ja erityisesti siitä määrästä, kuinka paljon sitä tulee syöttää niinkin isolle hevoselle kuin Kari. Vertailu markkinoilla olevaan toiseen tuotteeseen pelkän hinnan ja nivelvalmisteen annoskoon perusteella nimittäin kertoi, että FlexAbility on kymmenen kertaa kalliimpi tuote kuin kohtalaisen paljon käytetty kilpailijansa.

Korostan nyt alkuun, että olen mielestäni tehnyt tässä sellaista vertailua, mihin jokaisen lisäravinteita hevoselleen syöttävän tulisi välillä tehdä. Valmistaja lupaa aina, että oma tuote on se paras tuote. Loppu jää omistajan harteille. Eläinlääkärit eivät yleensä lisäravinteisiin ota kantaa.

Tutustuminen FlexAbilityn tuoteselosteeseen alkoi sillä, että tein taulukon, johon laitoin vierekkäin FlexAbilityn sekä toisen samantyyppisen valmisteen tuotepitoisuudet sen mukaisesti, miten valmistaja ne tuoteselosteessa ilmoitti. Sitten yritin selvittää, kuinka paljon nivelten ja liikkuvuuden kannalta tärkeitä vaikuttavia aineita eli glukosamiinia, MSM:ää ja kondroitiinisulfaattia valmistajan suosittelemasta päiväannoksesta löytyy.

Olin siihen asti pitänyt FelxAbilityä ruokottoman kalliina, mutta kun selvisi, kuinka paljon vaikuttavia aineita olisi suotavaa hevoselle syöttää, FlexAbility peittosi näennäisen edullisen kilpailijansa mennen tullen. Tai itse asiassa niin, että aineet ovat todellisuudessa melko lailla saman hintaisia, mutta edullisempaa tuotetta kehotetaan syötettävän viisi kertaa vähemmän. FlexAbilityn annoskoko taas on lähempänä sitä suositusta, minkä esimerkiksi American Association for Equine Practitioners (AAEP) ilmoittaa, eli glukosamiinia tulisi syöttää 500-kiloiselle hevoselle 5,4-18g päivässä, kondroitiinisilfaattia 1,8-6g päivässä ja MSM:ää 9mg/kg, mutta nivelvaivoissa 10g päivässä. Suuremmat määrät tulevat kysymykseen silloin, kun hevosella on havaittavista selviä nivelvaivoja.

Tässä vertailu FlexAbilityn ja vertailukohteena olleen aineen välillä. Molemmissa tapauksissa annostus on laskettu pakkauksen ohjeen mukaisesti ison yli 750kg painavan hevosen mukaan. Lähteitteni suositusannokset ovat 500kg painavalle hevoselle, joten niihin tulee lisätä painonmukaista annostusta noin 50% (suluissa).
Hintaero suositellulle annokselle on siis huikea. Kuukauden perusannos FlexAbilityä Karin kokoiselle hevoselle maksaa neljä kertaa enemmän kuin toisen valmistajan. Silti päiväannoksen pitoisuuksia verratessa aloin miettiä, saako kilpailevasta purkista muuta hyötyä kuin hyvän mielen omistajalle? Onko ihmekään, jos hevosenomistajat sanovat sen olevan tehotonta? Jos hevosenomistaja ruokkii hevostaan ainoastaan rehunvalmistajan suositusten mukaisesti tarkistamatta annossuosituksia muualta, tuleeko oikeasti syötettyä yhtään mitään? Mieleen tuli  D-vitamiinikohu muutaman vuoden takaa. Silloinhan monista D-vitamiinivalmisteista ei löytynyt D-vitamiinia juuri nimeksikään. Silloin oli tosin kyse pitoisuuksista, ei suosituksista.

Kari aloitti FlexAbility-kuurinsa viime viikolla. Arviot aineen vaikuttavuudesta ja hyödyistä tulevat tänne kolmen seuraavan viikon jälkeen. Muutoksia luvataan näkyvän muutamassa viikossa. Se on sama aika, mikä ihmisille suositellaan nivelvalmisteiden tehoajaksi. Ihmisille myös sanotaan, että ellei siinä ajassa ala näkyä muutoksia, käyttö kannattaa lopettaa tehottomana.

Lähteet:
http://www.aaep.org/info/horse-health?publication=853
http://www.equisearch.com/article/joint-supplements-horses-18712
http://www.speedexshop.fi/

Edit! 9.12.2015 klo 10:11 korjattu virhe taulukossa.

tiistai 8. joulukuuta 2015

Hevosenomistajakerhon kirjoittamattomista säännöistä


Oletko koskaan miettinyt, miksi toiset saavat ratsastaa ilmaiseksi, mutta toiset eivät? Nyt raotetaan hiukan Suuren Salakerhon sääntöjä. Samalla tehdään hurja paljastus: oikeasti se on maksullista kaikille. Valitettavasti ne, jotka ovat jääneet kerhon ulkopuolelle, eivät aina ole tajunneet, että asiasta selviä rahalla. Tarvitsee siis vain kaivaa kuvetta, ja jäsenyys on siinä!


Hevosenomistajakerhon tarkoitus
Tukea jäsentensä pyrkimyksiä hoitaa omistamaansa hevosta parhaalla mahdollisella tavalla  ja uskotella, että on järkevää maksaa itsensä mahdollisimman kipeäksi siitä ilosta, että saa tehdä oman hevosensa kanssa mitä haluaa.
Hevosenomistajakerhon jäsenille ei ole annettu ohjeita siitä, miten he tätä tarkoitusta parhaiten edistävät. Useimmiten homma hoituu kuin itsekseen. 


Jäsenmaksu
Jäsenyys maksetaan kerralla hevoskauppojen yhteydessä ja sitä ylläpidetään kuukausittaisella summalla, joka yleensä kuitenkin on vähemmän kuin hevosenomistajan nettotulot kuukaudessa. Joskus se ei ole. Muut kerholaiset auttavat henkisesti tämän kestämisessä.

Varsinainen jäsen
Varsinainen jäsen on henkilö joka omistaa tai on joskus omistanut hevosen tai useampia hevosia. Hän maksaa kaikesta hevoseen liittyvästä aktiviteetista (sekä sen puutteesta), ei pelkästä ratsastamisesta.
  

Ulkojäsen
Ulkojäsen on henkilö, joka maksaa kertaluonteista tai satunnaista jäsenmaksua jollekin hevosenomistajalle ja toimii hevosen kanssa silloin kuin olisi hevosenomistaja. Hän ei kuitenkaan omista hevosta tai useampia hevosia ja hän maksaa vain siitä, että hän ratsastaa. Osuuksia ravihevosista ei lasketa.

Kunniajäsen
Kunniajäsen on henkilö, joka ei omista hevosta, mutta joka on omalla omalla työllään ja taidoillaan erityisen suuresti ansioitunut hevosenomistajien silmissä siten, että hänet voidaan katsoa oikeutetuksi kunniajäsenyyteen. Kunniajäsen ei maksa jäsenmaksua. Hän osallistuu kaikkeen lähinnä kutsuttuna. Kunniajäseniä on todella vähän. Useimmat heistä ovat ns. kummijäseniä (ks. alla)

Vapaajäsen
Kerhossa ei ole vapaajäseniä. Kaikkien on maksettava jäsenmaksua, lukuunottamatta satunnaisia kävijöitä. Joissain tapauksissa saattaa olla niin, että jäsenellä on sponsoreita, jotka maksavat jäsenmaksun jäsenen puolesta. Jos jäsenmaksu koituu kynnyskysymykseksi hevosenomistajakerhoon haluavalle, kannattaa kääntyä viipymättä Ratsastuskoulukerhon puoleen. Tosin sielläkin kerätään jäsenmaksua, joka on verrattavissa Hevosenomistajakerhon ulkojäsenyyteen. 
Kummijäseniä ei saa erehtyä luulemaan vapaajäseniksi. Kummijäsenet ovat henkilöitä, jotka syytävät rehuja, palveluita ja varusteita hevoseen, jota eivät omista, jonka ylläpitokuluja eivät maksa, mutta jolla ratsastavat. Useimmat kunniajäsenet ovat jollain tapaa kummijäseniä ja jäsenyyden kesto on riippuvainen varsinaisesta jäsenestä.

Ammattilaisjäsen 
Ammattilaisjäsen kutsutaan paikalle korjaamaan tilanteita tai ylläpitämään vaadittua tasoa. Hänelle maksetaan osallistumisesta. Hän kuitenkin on mitä todennäköisemmin myös varsinainen jäsen.

Jäseneksi ottaminen ja jäsenyyden päättäminen
Ulkojäsenten, kunniajäsenten ja ammattilaisjäsenten valitsemisesta päättävät aina varsinaiset jäsenet niillä kriteereillä, joita heillä kulloinkin on käytössään. He myös erottavat ulko-, kunnia- ja ammattilaisjäsenet, joskus täysin mielivaltaisesti ja asianosaisia kuulematta, vaikka se ei periaatteessa ole hyväksyttyä.

Jäsenedut
Varsinaiset jäsenet eivät yleensä maksa ylimääräistä jäsenmaksua vieraiden hevosten satulaan nousemisesta. Ulkojäsenet ovat aina suhteessa sen hevosen omistajaan, jonka satulaan ovat nousemassa ja maksavat kertaluonteisen maksun.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Tuntematon hipsteri

Viime viikolla Studia -messuilla sain puolustusvoimien standilta termosmukin. Jotenkin lattemukiin ei kuitenkaan tuntunut kiteytyvän Sillanpään marssilaulun sanat: Sama kaiku on askelten, kyllä vaistomme tuntee sen, kuinka kumpujen kätköstä mullasta maan isät katsovat poikiaan.

Tuli mieleen Tuntematon hipsteri (2015)

"Kuule vänskä! Mis sie tarviit oikei hyvää termosmukii? Täs siul on sellane. (Rokka)


"Se on raakaa peliä ku espressokonetta pestään. Siinä tanner jyskää ja aitaa kaatuu." (Lehto)

"Mää ihmettelen tätä kauhiast. Kui helvetin taval ihminen on voinu pikakahvi juara?" (Hietanen)

"Minä kai joukosta tiedän parhaiten mitä te teitte, koska minä tiedän eniten tilanteesta. Ensin kiitoksia. Ensi jaossa tulee ekstraespresso, ja baristanarvoa varten pannaan paperisota viipymättä käyntiin. (Sarastie Hietaselle)

"Yks hyvä latte vastaa kymmentä peruskahvii. Khihi." (Vanhala)

"Koskela ei sanonut mitään. Hän istui kalliolla pitäen kasvojaan aurinkoon päin. Jos hän jotain olisi sanonut, niin sanat olisivat kuuluneet: Lämmittää mukavasti."

"Tattis. No kyl mää täl pärjän pual vuat. Kiitoksi vaan kauhian pal!" (Hietanen Mäkilälle espressosta)

"Katson oikeudekseni huomauttaa miehillenne, etteivät he nauti kahvista sopivalla tavalla." (Lammio)

"Koskela Suomesta. Juo lattea ja pitää huolta suolistotasapainostaan." (Koskela)

"Ylen Sankia Priha, tuuhan kahville sieltä!" (Hauhia päästäessään Vanhalan vartiosta)

"Ai hitto. Nyt hyö sit kuulvat. Älä kuule huuva niin kovast, hyö kuuloot ja tulovat kahaville ko saavat tietää jot meil o lattee!" (Rokka Asumaniemelle tämän kaivettua montun ja kyseltyään rehvakkaasti kahvinsa perään)

"Saatana! Minä menen vaikka maailman läpeen, kun minä vain pääsen sun kahavistas eroon. Minä menen vaikka helvettiin, kunnei mun vaan tarvitte lattea juara!" (Korpela Lammiolle)

"Aika velikultia." (Väinö Linna)




perjantai 4. joulukuuta 2015

Ole ystävälle äiti

"Minä tulin teille tänne äidiksi. Minulla kamera, heppanameja ja pillimehuja", ilmoitin maneesin katsomosta vanhoille tallikavereille. Idea oli tullut vain hetkeä aikaisemmin ruokakaupassa, jossa kävin oman ratsastustuntini jälkeen.

On nimittäin niin, että ainakaan meidän perheessä kotiin ei ole asiaa klo 20-21. Silloin lapsia laitetaan nukkumaan eikä iltarutiineja sovi mennä hämmentämään. Ainakin meillä se vanhempi, joka on iltatoimet lasten kanssa aloittanut, saa homman helpoiten loppuun yksin ilman, että toinen tulee siiden kesken kaiken säätämään. Lapsilla on tapana hypätä sängystä ylös kertomaan kaikenlaisia kuulumisia, jos eivät ole vielä ehtineet nukahtaa.

Niinpä siis päädyin katsomaan tallikavereiden valmennusta. Kamera minulla oli mukana siksi, että olimme hetkeä aikaisemmin ottaneet viimeisiä Munaa ratsastaa -kuvia ja siksi päätin käyttää sitä hyväkseni. On nimittäin niin, että toisin kuin nuorilla, aikuisilla on aika vähän tilaisuuksia saada valokuvia omasta ratsastuksestaan. Aikuisratsastajan ympärillä olevat ihmiset ratsastavat omia hevosiaan, joten kenelläkään ei ole aikaa hytistä maneesissa kameran kanssa katsomassa muiden ratsastusta. Ja tosiaan, yritäpä saada sinne eläkkeellä oleva oma äiti. Ei tule enää tapahtumaan.

Tallikavereita nauratti. Eivät meinanneet uskoa, että minulla oli oikeasti pillimehut. Kuviakin tuli otettua lähes sata kappaletta. Tuli hyvä mieli, sekä itselle että kavereille, jotka ratsastivat hienosti hymy huulillaan.

Kokeile samaa. Ole ystävälle äiti maneesissa. Se vie vain tunnin elämästä.



torstai 3. joulukuuta 2015

Herra Isoherran kanssa

Päädyin tällä viikolla tuuraamaan Karin omistajaa ja samalla saimme aloitettua Karille lisäravinnekuurin, jota saimme yhteistyötarjouksena testattavaksi. Kyse on nivelten hyvinvointiin sekä liikkuvuuden lisäämiseen tarkoitetusta, MSM:ää, glukosamiinia ja kondroitiinisulfaattia sisältävästä valmisteesta nimeltään Speedex FlexAbility. FlexAbility on tuoksultaan hiukan (testiryhmämme hajuaistin mukaan pilaantuneen) vaniljan hajuista ainetta, mikä kuitenkin maistui hevoselle ihan hyvin, kunhan se ymmärsi, että ruoka nyt tuoksuu jatkossa tältä. Toisin sanoen se kävi useampaan kertaan haistelemassa kuppiaan ja tuli sen jälkeen kärkkymään karsinan ovelle, että hei oikeesti, mitä laitoit tuonne.

Kari nyt ei varsinaisesti ole kovassa treenissä, mutta se on iso hevonen, jolla on painoa kannettavanaan ja kaikenlaisia isolle hevoselle tyypillisiä muutoksia kintuissaan. Jospa tällainen ravintolisä yhdistettynä hevosen pitämiseen jatkuvassa liikkeessä auttaisi ylläpitämään normaalia liikkuvuutta. Se on selvää, että millään ravinnelisällä, linimentillä tai tökötillä ei voida korvata liikettä. Liike pitää hevosen kunnossa. Toki sen päälle voi sitten kokeilla kaikenlaista, mihin lompakko antaa myöten.

Kari on niitä hevosia, joita on tarkoituksenmukaista työstää notkeaksi käynnissä. Sitä mina olen sen kanssa tällä viikolla tehnyt. Sekä Karin omistaja että sen toinen ratsastaja ratsastavat Maiju Lemisen valmentamana edelleen, ja systemaattinen työ hevosen rakenteen ehdoilla on avainsana siihen, että hevonen on ihan toinen kuin kesän alussa. Ei se mikään notkea puuma ole edelleenkään, mutta se on rento lähtiessään työhön.

Tosin pakko myöntää, että olihan se parin kuukauden tauon jälkeen jännä istua Karin selkään, kun olen viime aikoina ratsastanut lähinnä Herkkiksellä. Jokaisen hevosen notkeutta pitää kuitenkin aina pyrkiä arvioimaan hevosen omalla mittarilla. En minäkään haluaisi tulla arvioiduksi missikriteereillä, kun en kerran rakenteeltani sellainen ole.

Kari ja lähes oikeaoppinen hevosen duckface (kuten opiskelukaveri ilmeen tulkitsi)

FlexAbility näyttää tältä.


tiistai 1. joulukuuta 2015

Hyvä rehunkäyttäjä

Minä olen hyvä rehunkäyttäjä. Se tarkoittaa hevosilla ja ihmisillä ihan samaa: yksilö saa hyvinkin vähäisestä määrästä rehua mainiosti talteen kaiken tarpeellisen. Liika varastoituu keskivartaloon nälkävuosien ja sota-ajan varuiksi. Sekä minä että suomenhevonen tarvitsemme kipeästi jonkun, joka rajoittaa annoskokoamme, tarjoaa jatkuvasti salaattia ja suorittaa liikekannallepanon mieluiten pari kertaa päivässä.

Minulta ja suomenhevoselta pitäisi kieltää sokeri sekä ehdottomasti kaikki myslimäiset rehut ja papanat, joihin on piilotettu makeutta. Meille pitää antaa puhdasta ruokaa. Kivennäisiä ja vitamiineja me tietysti tarvitsemme eikä porkkanatkaan varmaan ole pahasta. Pystymme silti lihomaan niilläkin, joten lisäaktiviteetit eivät useinkaan ole meille pahitteeksi.

Me olemme sillä tavalla viisaasti laiskoja, että emme me nyt ihan ylimääräisiä viitsi tehdä muiden vaatimana. Omaehtoisesti toimimme kyllä moitteettomasti. Siinä me seisomme yhdessä taistelukentälla ja olemme vakuuttuneita osallisuudestamme suurempaankin taisteluun, vaikka yhtään ei ole huvittanut muuta kuin seisoa. Sitten löntystelemme kotiin syömään lisää, kun ollaan kerta liikuttukin.

Me olemme niitä, joiden ei liikkumaan ryhtyessään pitäisi katsoa kelloon. Me emme halua kiertää kehää, vaan meidät täytyy huijata treenaamaan niin, että se on meille hauskaa. Hauskaa me osaamme kyllä pitää, vaikka sitä huumoria eivät kaikki aina ymmärrä.

Meidän kohdallamme ratkaisu ei ole kuvitella, että ulkona seisomisessa nautittaisiin muuta kuin raitista ilmaa ja hyvän mieltä. Ei. Me olemme mukavuudenhaluisia, mutta tarpeen tullen menemme vaikka läpi harmaan kiven ja ainakin vastaamme ruokahalultamme kymmentä puoliveristä. Yhdestoistakin menee.

Suomalainen korpisotilas on sellainen: siskokulta, velikulta, jota hyväntahtoinen aurinko katselee.

Rakas joulupukki. Tämä.


Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...