perjantai 27. marraskuuta 2015

Nipo napoo

"Ai siis miten", tallikaveri kysyi hämillään ja minäkin nolostuin. En silti voinut lopettaa puhumista. "Siitä pelkästä nahkalenksusta. Älä navo niitä solkia kiinni. Se on seuraavalle kurjaa, kun joutuu niitä availemaan kaksin käsin."

Ja samalla toivoin, että olisin ymmärtänyt ollut hiljaa. Tunsin itseni idiootiksi nipottavaksi persenaamaksi, joka oli alkanut puhua asiasta, joka ei itselle edes kuulunut. Me hoisimme hevosia valmiiksi estetunnin jäljiltä ja olin vain puolihuolimattomasti kiinnittänyt huomiota siihen, miten tallikaveri napoi ratsunsa suitsia pakettiin. Ja samalla sitten onnistunut aloittamaan aiheesta luennon. Selittelyni vain pahensi asiaa.

"Anteeksi hei oikeesti. Eihän sillä oo merkitystä. Tai siis tavallaan ei ole. Minulla oli kerran vuokraaja, joka napoi kaikki suojat aina tarroineen kiinni pakettiin ja jokaikinen suitsien lenkki oli kiinni ja soljet rei´issä ja sitten jouduin niitä aukomaan ja se oli tosi raskasta kun oli tottunut, että menee omille jäljilleen ja saa suitset yhdellä nykäisyllä auki", selitin ja siinä me olimme todellisen first world probleeman äärellä. "Jätätkö siis suitset kokonaan auki", tallikaveri kysyi. "Eieieieie, kun siis pitää ne paketissa olla, mutta vain noissa nahkalenkeissä. Tai siis minun mielestä. Ei välttämättä muiden. Jokainen tietysti tekee omalla tavallaan."

Tallikaveri oli ystävällinen ihana itsensä. "Varmaan kun joskus ratsastuskoulussa on näin opetettu, niin sitten minä näin olen laittanut. En ole oikeastaan ajatellut asiaa ikinä," hän mietti. Taaskaan en voinut olla hiljaa. "Eikä kun nyt anteeksi, tämä on ihan dorkaa, hittoako tämä minulle kuuluu", jankutin ja melkein pakotin tallikaverin lohduttamaan itseäni. Samaan aikaan kuulostin yhtä tyhmältä kuin olinkin.

Tajusin nimittäin, että tällainen asia oli minulle oikeasti ihan helvetin tärkeä. Hullu minä olen ja juuri nyt on vaikeaa.

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Jumppasarja

En todennäköisesti ole niin paska ratsastaja, millaisena itseäni pidän. Osaan kyllä säännöllisesti iloita edistymisestäni, mutta koska en tavallaan tee ratsastamisen eteen mitään tavoitteellista (=tähtää kilpailuihin), asiat alkavat välillä maistua vähän puulta ja sitten haukun itseäni paskaksi.

Olen jotenkin jymähtänyt näin aikuisiällä ratsastamaan hevosia, jotka täytyy nostaa esteen yli. Eikä siinä mitään, olen siinä hommassa ihan kelvollinen. Pääsin kuitenkin viime viikonloppuna pois tältä ominaisalueeltani sellaisen hevosen kyytiin, jolla on yleensä enemmän intoa kuin malttia. Näin tälläkin kertaa.

Tolkku tuli kyllä ilokseni tämänkin nuoren neitokaisen menoon, sillä treenasimme maneesin pitkän sivun mittaista jumppasarjaa. Sellainen tehtävä toisaalta innostaa laiskiaista, mutta pakottaa tättähäärän keskittymään. Täytyy tunnustaa, että ratsuni rauhoittui loppua kohden enemmän kuin mitä minä pystyin rentoutumaan. On ihan käsittämätöntä, miten puihin aikuinen ihminen voi mennä siitä, että saa yhtäkkiä alleen uuden hevosen. Ja miten vaikea on päästä eroon munamaisesta turva-asennosta!

Jumppasarjalla hakemassa rytmiä ja malttia. Kuva: Erica Lilja

Kisaaminen tuntuisi kyllä niin mukavalta: olisi tähtäin ja tavoite, mistä olen paljon kirjoittanutkin. Työterveyslääkäri sen sijaan kysyi minulta, miksen voi harrastaa vain mielenvirkistykseksi ilman, että minun tarvitse mitata, kilpailla ja arvioida. Sanoin, että rakastan mittaamista ja annoin esimerkin kellottamisesta. "Mihin sinä tarvitset tietoa siitä, mikä vauhtisi hevosella on?", hän kysyi. "No kyllä sitä tietoa kenttäratsastaja tarvitsee, koska radalla on ihannenopeus. Tosin minä en tarvitse, koska en kilpaile. Haluaisin silti tarvita. Ja siinä se ongelma on."

Lääkäri kurtisti kulmiaan eikä sanonut mitään. Tuntui, ettei hän edes halunnut ymmärtää eikä minua oikeastaan edes kiinnostanut jatkaa aiheesta. Homman jujun joko ymmärtää tai ei ymmärrä. Vuosia sitten työterveyshoitaja ei meinannut millään ymmärtää, että ratsastus olisi liikuntamuoto. Se saa edelleen ajattelemaan, miten tällaisten terveysalan ammattilaisten kanssa olisi ylipäätään mahdollista puhua mielekkäiden harrastusten merkityksestä työssä jaksamiselle?

Kelpaisikohan heille, jos jumppaisin yksikseni sitä kavalettisarjaa?

maanantai 23. marraskuuta 2015

Ratsuväki Vermossa

Miehelläni olisi ollut valtavasti mahdollisuuksia vuosien aikana loimittaa omaa hevosta ja kukittaa omaa vaimoa, mutta ei. Tänä syksynä hän on pariin otteeseen käynyt Vermossa kukittamassa vieraita hevosia ja vieraita miehiä. Viime viikonloppuna lähdimme koko perhe mukaan.

Paukkasimme Vermoon alkuillasta suihkun- ja saunanraikkaina suoraan uimahallista. Meno paikan päällä oli paljon rauhallisempaa, mitä olin ajatellut. En tiedä, miksi olin kuvitellut lauantai-illan Vermossa olevan jonkunlainen karnevaalitapahtuma, missä kaksivuotias taapero ei olisi ainut satunnainen konttaaja.

Hevonen saatiin loimitettua, ohjastaja kukitettua, ruoka oli hyvää ja jäätelöannokset isoja. Suosittelen muillekin. Edelleenkään en ymmärrä raveista mitään, mutta tunnelma oli hyvä! Kaksivuotias ihasteli lähtöautoja ja oli iloinen, kun autot menivät hevosia lujempaa.

Siinä tuli pariinkin kertaan mieleen, josko pitäisi ostaa osuus ravihevosesta. Olisi joku, jota kannustaa. Se kuulosti kivalta, kun viereisessä pöydässä omaa hevostaaan kannustivat.

"Run, Forrest, run!"

Perheselfie


Lohta, avokadokastiketta ja ranskalaisia. Tämä annos saatiin puolitettua lapsille.

Riisiä ja appelsiini-chili-broileria

Limettikakkua

Automiehen ravijätski oli riittävän suuri.

perjantai 20. marraskuuta 2015

VIP-ihmiset

Osalla ihmisistä nousee raha päähän, vaikka heillä ei olisi sitä penniäkään. Se tarkoittaa sitä, että sen kerran kun he kaivavat kuvetta maksaakseen jotain ihan samalla tavalla kuin muutkin, heillä on mielestään keisarilliset oikeudet saada A-luokan palvelua koko rahalla ja vähän vielä ekstraa päälle. Tälle ihmistyypille mikään ei oikeastaan riitä. Saavutetuista eduista pidetään kiinni, mutta maksuista mielellään tingittäisiin koko ajan. Oikeastaan kaikkea pitäisi saada VIP-kohtelulla ja mielellään ilmaiseksi. Miksikö? No koska siksi ja mielellään punaista mattoa pitkin!

Jos tällaisen ihmisen saa asiakkaakseen, saa varmaan tottua kuulemaan, että tämä ihminen on maksava asiakas ja hänelle on oikeuksia. Se, että tällainen henkilö joutuu maksamaan omia menojaan ihan tavallisen kuolevaisen tapaan, ottaa häntä todella kovin itsetunnolle. VIP-ihminen kokee aivan käsittämättömänä sen, ettei hän saa alennusta etenkin, jos uskollinen asiakkuus on jatkunut vuosia. Velvollisuuksia tällaisella ihmisellä ei maksukyvyn lisäksi mielestään ole. Jos hän maksaa, hänen ei tarvitse muuta.

VIP-ihminen muistaa, että on joskus kerran tehnyt jotain pyyteettömästi. Hän päätti olla tekemättä toiste, koska vastapalvelusta ei kuulunut välittömästi. VIP- ihmisten takia muuten laaditaan tarkkoja sopimuksia siitä, mitä mihinkin palveluun sisältyy, sillä he eivät saa palvelusta koskaan kyllikseen.

Vipit ovat aika painajaismaisia talliasiakkaina. He kun ovat maksavia asiakkaita. He eivät ole valmiiita tekemään  mitään, minkä he katsovat työksi, koska raha. He eivät tee palveluksia muille tai vaivaudu talkoisiin, koska muut vain hyväksikäyttävät heitä. Oman työnsä arvon he yleensä mittaavat aika paljon suureellisemmin kuin muiden. Esimerkiksi niin, että jos tallinpitäjä putsaa neljä karsinaa tunnissa ja nettoaa siitä ehkä 8 euroa, VIP-ihmisen kuuluu saada ratsastaa yhden karsinan putsauksen hinnalla vähintään viisi ratsastustuntia tai saada hyvitystä tallivuokrasta.

Jos tämän ihmistyypin annetaan ratsastaa ilmaiseksi, heille ei riitä sekään. He alkavat pian vaatia parempia hevosia, parempia varusteita, parempia puitteita. Hehän kuitenkin vaivautuvat tallille sitä hevosta liikuttamaan.

Kai nyt matkat ainakin pitäisi maksaa? Vipille pitää aina vipata. Ilmaiseksi.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Irtosuhteet vailla merkitystä

Mikä hevosen askellajeista on oikeaa ratsastusta? Kysymys ei koskaan pälkähtänyt mieleeni silloin, kun omistin hevosen. Onnistuneimmat ratsastustunnit saattoivat olla käynnin työstämistä. Estetunneista parhaiten muisti oppineensa pienillä esteillä tehdyistä teknisistä harjoitteista. Ja kuinka vaikea olikaan pelkillä puomeilla teetetty harjoitus, jossa puomien väliin piti sovittaa ensin neljä, sitten viisi ja lopulta kuusi laukka-askelta. Ei silloin tullut mieleenkään miettiä, että tuntia ei olisi saanut kutsua estetunniksi. Kun kaikki eteni ongelmitta ja tasaisesti, sitä ajatteli, että olemme kehittyneet ratsukkona. Sitä oli tyytyväinen ongelmattomasta elämästä.

Silti ratsastuskouluharrastajana saattaa huomata omaankin mieleen putkahtavan, että estetunnilla pitäisi oikeasti hypätä korkealta, kääntää, laukata ja kaahata. Kävelymaasto ei voi olla oikea maasto. Ja jos ratsastustunnilla ei tapahdu jotain kamalaa tai ennakoimatonta, hurjaa tai erikoista, mitään ei ole tapahtunut. Hyvin mennyt tunti ei ole onnistunut tunti. Hyvin mennyt tunti on jotain sellaista, mikä tapahtuu masentavasti mukavuusrajojen sisäpuolella. Silloin on saanut alleen pomminvarman suorittajan, jolla onnistuu muka omista taidoistaan huolimatta. Kaikki on vain minua. Minun ratsastamiseni, minun kehittymiseni, minun laukanvaihtoni, minun ratani ja ennen kaikkea minun rahani. Ei ole olemassa ratsukkoa, vakituista suhdetta. On vain lukematon määrä irtosuhteita, jotka ovat täynnä itsekkyyttä ja vailla merkitystä. Vailla tulevaisuutta.

Miten kummassa minäkin ajatuduin tähän? Minullahan on sentään ollut hevonen! Minä tiedän, mitä on olla hevossuhteessa! Ajattelenko minäkin opetushevosia salaa piirun verran enemmän urheiluvälineinä kuin jos ratsastaisin omaa hevostani? Sillehän kävelypäivä, jumppasarja, puomiharjoite ja muu kevyt työskentely aika ajoin tekisi vain hyvää. Omalla hevosella suoritettu käyntimaasto ei sitä paitsi koskaan tunnu yhtä kalliilta kuin jonkun muun omistamalla suoritettu käyntimaasto.

Oman hevosen kaikki askellajit ovat oikeaa ratsastusta. Tuntuu hirvittävän nololta saada itsensä kiinni itsekkyydestä. Siitä ei olisi kovin pitkä matka välinpitämättömyyteen.


Ensimmäinen Tintin kanssa hypätty hauta teki minusta maailman onnellisimman hevosenomistajan.


Maunomiehen kanssa hautatreenissä viime keväänä. No, yksi hauta muiden joukossa. Mauno eteni kuin tankki.



perjantai 13. marraskuuta 2015

Kestotilaajan etu

Joulu on tulossa. Koti on taas täynnä kultasepänliikkeiden mainoksia. En ole kovasti korujen perään, vaan käytän lähinnä vain kihla- ja vihkisormusta. Tintin jouhista tehdyn rannekorun laitan kyllä useana aamuna ranteeseen, mutta yhtä usein sen myös unohtuu piirongin päälle iloisen koristelampaan kaulaan. Eniten kaltaiseni laiskan tulee käytettyä koruja, joita ei tarvitse koskaan riisua.

Timattikuvaston äärellä pohdin eräänä iltana ääneen, että mikä siinä on, että esimerkiksi sormus ostetaan avioliiton alkaessa, mutta sen jälkeen vajotaan kestotilausmoodiin eikä mitään kimaltavaa enää tule. Jokainen nimittäin tietää, että aina kun tilaa uuden naistenlehden, saa tilaajalahjana jotain tosi upeaa rihkamaa tai melkein aitoa timattikorua. Sen sijaan uskollisia kestotilaajia muistetaan masentavalla täyden hinnan laskulla kerran vuodessa. Pitkä parisuhde on joskus verrattavissa unohtuneeseen kestotilaukseen. Valkokultaisen vihkisormuksen rodinointi katoaa ja kaikki muuttuu mattapintaiseksi ja kolhiutuneeksi. Kukaan ei enää muista, mitä sormus aikanaan maksoi ja mistä se ostettiin. Siinä se on. Ihan niin kuin Suomen Kuvalehti joka perjantai. Pari numeroa voi helposti jäädä lukematta.

Mieheni kurkkasi olkani takaa kuvastoon. "Kuule tiedätkö, mitä sinä sanoisit, jos kuskaisin sinulle joululahjaksi tuollaisen viiden tonnin timanttisormuksen?", hän kysyi ja jatkoi samaan syssyyn "Sinä sanoisit, että sillä rahalla voisi saada hevosen!"

Sen jälkeen vertaaminen latteaan ja unohdettuun lehtitilaukseen tuntui typerältä. Eihän minun tässä nyt tarvitse odotella sen paremmin sormusta kuin hevostakaan, mutta onnelliseksi tekee sen tietäminen, että oikealla hetkellä puoliso olisi valmis menemään oikeaan paikkaan ostoksille.


keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Kävelymaasto

Hevoset oppivat, kun toivottua käytöstä vahvistetaan. Se voidaan tehdä porkkanalla tai makupaloilla, mutta se täytyy tehdä oikeaan aikaan. Andrew McLean puhui kolmen sekunnin aikaikkunasta. Siitä  tuli mieleen, että aika moni meistä kiittää hevosta hyvin menneestä maastoretkestä pysäyttäessään hevosen maaston jälkeen tallinpihaan. Mistä kiitos hevosen mielestä tuli? Talli on toki hevoselle se paikka, mistä saa ruokaa. Jos ratsastaja tippuu satulasta maastossa, aika moni hevonen jättää ratsastajansa maastoon ja juoksee yksin kotiin.

Sellaista maastoa kutsutaan meillä päin kävelymaastoksi. Kerran yksi ratsastusporukastamme joutui uittopaikalla jalkamieheksi, kun eräs hevosista keksi ei-niin-lajityypillisesti lähteä pois lauman luota sen jälkeen, kun oli heittänyt ratsastajansa alas. Onneksi porukassa oli myös ratsukko, joka oli lähtenyt retkelle ilman satulaa. Ei tarvinnut kenenkään kantaa ylimääräistä satulaa mukanaan.

Hevonenkin löytyi ennen tallinpihaa. Odotteli meitä polulla muutaman kilometrin päässä uittopaikasta. Satuloitiin se ja jatkettiin ratsain kotiin.

Tintin kanssa uimassa kesäkuussa 2013. En ollut käynyt vielä uimassa, koska imetin kaksikuista vauvaa ja pelkäsin rintatulehdusta. Uittoreissulla unohdin koko imetysasian. Onnekseni vältin tulehduksen. Talviturkkikin tuli heitettyä.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Hyväksikäytetyt bloggaajat

Kunnolla käsikirjoitetut ja ammattinäyttelijöillä miehitetyt tv-sarjat on viime aikoina korvattu tosi-tv:llä. On imettäjiä, rekkakuskeja jäällä, äitejä, iholle meneviä minielämäkertoja. Sitten on tietysti erikseen viidakontähtöset, paratiisihotellit ja BB-talot. Ne täyttyvät ihmisillä, jotka haluavat olla esillä ja saada äänensä kuuluviin. Televisiossa saamansa kokemuksen ja julkisuuden turvin he tähtäävät "oikeisiin töihin" eli juontajiksi. Osa on valmis tekemään tavoitteensa eteen mitä tahansa.

Tajusin aamuruuhkassa, että oma suunnitelmani blogin saralta ei ole ollut sen kummempi. Olen toivonut, että blogin myötä saisin lisää oikeita kirjoitustöitä. Toimittajan töitä tehneenä olen nimittäin tottunut siihen, että kirjoittamisesta voidaan maksaa ja se voi olla ihan oikea työ. Olen kuusi vuotta kirjoittanut tätä blogia 2-3 tekstiä viikossa. Olen tehnyt sitä säännöllisesti, aamuruuhkassa ja hevosen selässä ideoiden sekä lastenhoidon lomassa kirjoittaen. Olen tehnyt sitä, koska nautin siitä. Silti minuunkin on suhtauduttu, kuin tuo kaikki olisi tullut ilmaiseksi ja että sitä voisi hyödyntääkin ilmaiseksi tai satulasaippualla. Teen kyllä mielelläni hyväntekeväisyyttä, mutta silloin kohde ei ole voittoa tavoitteleva yritys.

Printtimediassa asenne on selvä: blogit ovat ilmaista kulutustavaraa. Tästä aiheesta loistavan satiirin kirjoitti Kasper Strömman Kasper Diem -blogissa. Bloggaajan on toden totta pidettävä puoliaan, muuten hän saa pelkät leffaliput, jos niitäkään. Lehtitaloilla on kiusaus korvata irtisanottujen toimittajien työpanos bloggaajilla, jotka tuottavat sisältöä ilmaiseksi. Kätevää. Ilmankos blogit ovat ammattitoimittajille kirosana.

Bloggaajan urakaari voi silti pelottavasti luisua samanlaiseksi kuin tosi-tv-tahdellä: koko elämä on kaupan, jotta joku päivä tulisi palkkapäivä. Siinä ei tietysti ole mitään pahaa, jos niin haluaa tehdä. Bloggaaja voi kuitenkin yhtä helposti joutua hyväksikäytetyksi kuin tosi-tv-tähtikin. Satulasaippuan hinnalla.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Diginatiivit hevosenhoitajina

Diginatiivit eivät ole tarpeeksi kriittisiä netistä löytyvän tiedon suhteen, sanoo Helsingin yliopiston psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen. Hän kirjoitti aiheesta kolumnin Lääkäri-lehteen 37/15. Tekstiä lainasi ja Keltikangas-Järvistä haastatteli aiheesta Savon Sanomat viime viikolla.

"Tutkimussarjat tällaisista oppijoista ovat kuitenkin alakuloista luettavaa. He eivät ole kriittisiä ongelmanratkaisijoita, vaan luottavat ensimmäiseen löytyvään tietoon. He ovat passiivisia informaation kuluttajia, eivät uuden tuottajia. He eivät osaa valikoida, arvioida ja prosessoida tietoa. Kyseiset valmiudet vaativat vahvan perusosaamisen, ja sen saavuttaminen vankan ohjauksen. Liian vähillä pohjatiedoilla tapahtuva minimaalisesti ohjattu oppiminen jää kuormittamaan työmuistia johtamatta muutoksiin pitkäkestoisessa muistissa, mitä oppiminen puolestaan edellyttää."

KVG. Jos googletan, että hevonen ontuu, saan osumaksi blogin. Jos laitan "hevosen sopiva kengitysväli", osumat ovat niinikään blogeja, vaihtoehtoisia kavionhoitajia ja kengittäjiä. Arvaatte, että nyt mietityttää, miten nämä diginatiivit opiskelevat ja valitsevat oikeaa tietoa hevosista? Onko eniten osumia saanut automaattisesti luotettavin lähde? Tänä päivänä harva lukiolainen löytää tiensä kirjastoon ja 10 vuotta sitten täysin naurettavalta kuulostanut yliopistofukseille suunnattu kirjastonkäyttökurssi on nykyisin todellakin tarpeellinen. Talleilla taas tapaa teinejä, joilla luonnollisesti on vahva osaaminen ja ainakin kymmenen vuoden ja kahden hevosen kokemus hevosista ja jotka tietävät tällä perusteella hevosista kaiken. Netti kertoo loput. Ja ainahan voi tulla ht.nettiin kysymään, vaikuttaako hevosen tila ähkyltä sen sijaan, että soitettaisiin eläinlääkärille, joka laskuttaa turhasta ja käskee kuitenkin kävelyttää.

"Uusi tieto on parempaa kuin vanha", sanoi vuosia sitten eräs teini, jonka mielestä kokeneen eläinlääkärin diagnoosi oli väärä ja miten tutulta ell-opiskelijalta löytyisi parempi ja uudempi ja ennen kaikkea varmempi tieto. Vanha eläinlääkäri on voinut vaikka unohtaa kaikenlaista hevosen kannalta tärkeää varsinkin kun antoi ymmärtää, että tarvitaan lisätutkimuksia ja että diagnoosi ei ole sillä sekunnilla selvä ja aukoton. Nuori opiskelija taas pystyi heti sanomaan, missä mättää. Niinpä niin.

Usein hymähtelen nuoruuden naiiviudelle, mutta tällaiset asiat saavat puistelemaan päätä. En minä fiksuista nuorista ole huolissani vaan niistä,  joiden kautta koululaitos ja oppimiskäsitysten (tahaton) muuttuminen saavat tuhoa aikaan.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Haastattelu, jollaista ei koskaan tehdä

- Sinulla on työ, perhe, hevosia ja oma yritys. Olet aktiivinen harrastaja, kilpaurheilija ja monessa mukana. Miten selviät tästä kaikesta? Mistä löydät aikaa?
- Kyse on priorisoinnista. En juurikaan näe lapsiani. Ansiotyöni hoidan huonosti. Lisäksi teen hirveän paljon omia juttuja ansiotyöajalla. Käytän kaiken aikani ja intoni hevosiin. Saan niistä voimaa selvitä muista velvollisuuksista, jotka jätän lopulta tekemättä.

- Miten pystyt jättämään perheesi päivittäin ja lähtemään tallille?
- Ihan helposti. Yleensä lapset itkevät perään ja mies motkottaa, mutta kun oveen laittaa kiinni, äänet vaimenevat.

- Miten pidät huolta kasvattajan velvollisuuksista?
- Olen hoitanut varsoilleni ammattilaisia ympärille ja käyn niitä aina välillä itse katsomassa ja käsittelemässä.
- ...tarkoitan lapsiasi?
- Ihan samalla tavalla.

- Onko sinulla erityisiä kasvatusperiaatteita tai -filosofiaa?
- Kummasta sinä nyt kysyt?
- Lapsista kyselen...
- Uskon vapaaseen kasvatukseen ja siihen, että on ihan itse kasvettava itsenäisyyteen. Ei äiti voi koko ajan olla lasten luona. Ei edes joskus. Äiti tarvitsee omaa aikaa.

- Millaisena näet tulevaisuutesi, tyyliin 20 vuoden kuluttua?
- Uskon, että lapset vihaavat vanhempiaan joka tapauksessa, tekivät vanhemmat mitä tahansa, joten päätin olla murehtimatta siitä. 20 vuoden päästä elämä on helppoa. On vain minä ja hevoset, vapaus ja rauha harrastaa ja tehdä.
- Mies?
- Joku mies joo. Tai sitten ei.





tiistai 3. marraskuuta 2015

Mies ratsailla sata lasissa

Olli-Pekka "Pette" Rosberg ja Angie III eli Anni. Kuva: Niina Kuronen
Olli-Pekka "Pette" Rosberg, 60, nousi hevosen selkään ensimmäisen kerran neljä vuotta sitten. Yhdeksän kuukautta myöhemmin hän osallistui estekurssille. Nykyisin hän on täysin hurahtanut uuteen harrastukseensa.

"Olen harrastanut ison osan elämästäni moottoriurheilua. Lasten syntymän jälkeen elämäni täytti taitoluistelu, johon intouduin tyttären harrastuksen myötä. Ratsastus tuli kuvioon taitoluistelun jälkeen", Pette kertoo. Tarina ei kuitenkaan ollut se, että Pette olisi viimein antanut periksi vaimon harrastukselle. Itse asiassa vaimo ei juurikaan piittaa hevosista. "Työkaveri sanoi, että lähdetkö kokeilemaan ratsastusta. Olin kertaalleen kyllä kokeillut issikkavaellusta, mutta ei se käveleminen ollut niin kiehtovaa. Lähdin alkeiskurssille Etelä-Vantaan Ratsastuskoululle ja tajusin, että tämä on minun juttuni."

Jos aikuinen aloittaa täysin uutena lajina ratsastamisen, hän törmää väistämättä siihen, että tasapaino ja fyysinen kestävyys eivät ehkä enää ole optimaaliset. Petellä oli kuitenkin niin vahva tausta vartalonhallintaa ja tasapainoa vaativista lajeista, että hevosen selkään hyppääminen oli ehkä helpompaa. Tieto siitä, että tasapaino pysyy, estää tarpeettoman himmailemisen ja hissuttelun. Petteä tosin ei ole pidätellyt sen paremmin tippumisen pelko kuin mikään muukaan. "Olen varmaan tippunut niin monta kertaa, että se sata on pian täynnä", Pette nauraa.

Pette vahvistaa omalta osaltaan sen, että monet miehet kaipaavat urheilulajiltaan kilpailua, vauhtia ja kehittymistä. Toisaalta, kuka edes uskoisi, jos moottoriurheilua harrastanut mies sanoisi, että rauhallinen köpsöttely maastossa on kivaa. Tällä hetkellä Pette ratsastaa 1-2 kertaa viikossa, joista toinen on yleensä estetunti

"Ehkä minä en nyt niin hirveästi kilpailemisesta enää haaveile", Pette pohtii, vaikkei varmasti usko asiaa itsekään.

Koulutunnilla, ratsuna Paletto. Kuva: Niina Kuronen

Marko Björsin valmennuksessa. Ratsuna Paletto. Kuva: Pette Rosbergin kotialbumi

Tapasimme Peten kanssa HIHSissä. Hän oli mukana ideoimassa Munaa ratsastaa -tuotteita ja sai päälleen ihan ensimmäisen hupparin.


sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Ala naurattaa

Yläasteen äidinkielenopettajalla oli tapana kehua kirjoituksiani sekä kannustaa kirjoittamaan yhä enemmän. Ja minä kirjoitin. Opettaja pyöräytti aineitteni loppuun yleensä yhdeksikköjä tai kymppejä. En ollut oikeastaan koskaan ajatellut olevani missään kovin hyvä, mutta Armilan yläasteen Anneli sai minut pitämään itseäni kelpo kirjoittajana ja yrittämään vielä enemmän.

Kirjoitin pari vuotta sitten hetken mielijohteesta kirjeen brittilehti Horse&Rideriin. Se julkaistiin ja sain kiitokseksi nahkasaappaat!

Kirjoitustaidostani hurmioituneena keksin sitten kerran kokeilla kepillä jäätä. Kirjoitin omasta mielestäni todella hauskan tekstin. Opettaja palautti sen seiskan tai kasin arvoisena ja sanoi, että "Anniina, pakina on vaativa tekstilaji." Häpesin, vaikka Anneli oli omaan tapaansa kannustava ja ystävällinen. Sen jälkeen kirjoitin vain ahdistavaa draamaa tai asiatekstejä ja kriittisiä arvioita. Kun pääsin kymppiluokalla maakuntalehden avustajaksi, pääsin toteuttamaan tätä puolta itsestäni. Minähän siis päädyin peruskoulun jälkeen tosiaan kymppiluokalle, koska muut kouluaineet kuin kirjoittaminen, kotitalous, käsityöt ja musiikki eivät olleet minusta niin kiinnostavia, että olisin jaksanut paneutua niihin. Kymppiluokan aikana maakuntalehden toimituksessa työskenennellessäni huomasin, että yleissivistyksen kerryttäminen reaaliaineiden kautta olisi tarpeen. Tuo vuosi oli varmaan monella tapaa minun pelastukseni. Jatkoin siitä lukioon ja myöhemmin yliopistoon.

Kun vuosikymmeniä myöhemmin sain ensimmäisen kerran kuulla olevani hauska kirjoittaja, menin hiukan paniikkiin. Ajattelin, etten voi antaa ihmisten kuvitella, että kirjoitan hauskoja tekstejä. En ole koomikko. Hauskuus ei synny käskemällä. En edelleenkään lähde tietoisesti synnyttämään mitään hauskaa, sillä "Anniina, pakina on aika vaativa tekstilaji." Suosikkiohjelmamme Naurun tasapainon koomikoiden puserrukset tuntuvat järjettömiltä toteuttaa: viikko aikaa repiä huumoria uudesta aiheesta lavalla esitettäväksi!

Tällä viikolla olen lukenut jopa kaksi täysin hulvatonta blogitekstiä! Ne ovat naurattaneet minua niin mahdottomasti, että olen entistä vakuuttuneempi siitä, miten hauskuutta ei voi repiä, vaan sen pitää antaa tulla, jos se on tullakseen. Kaikki eivät voi onnistua joka kerta, mutta Reipin Pehtoori ja Katja Ståhl kynäilivät tällä viikolla jotain sellaista, että tavan kirjoittaja ymmärtää jäävänsä jälkeen. Sen seurauksena voi sitten ahdistua ja repiä hauskuutta sitten siitä ahdistuksesta.

Kateus ja ihailu. Ne niin kuuluvat yhteen kuin tissi ja tummeli.

P.S. Terkkuja Annelille!

Lue nämä:
http://blogit.apu.fi/kavioliitossa30v/taysin-hullumainen-paiva-tallilla-greisi/
http://hevosurheilu.fi/blogit/reipin-pehtoorin-ploki/hevosnaisten-anonyymit-uhrit-ry/

Blogiexpo2015:n yhteydessä joulukuussa järjestettävän blogigaalan ehdokasasettelu on alkanut tänään. Käy äänestämässä suosikkiasi eri kategorioihin. http://blogit.playsson.net/blogiexpo2015-ehdota-omaa-suosikkiasi/

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...