perjantai 30. lokakuuta 2015

Geisha

Toisin kuin hevosia, ihmiset palkitsevat itseään ruoalla sen jälkeen, kun ovat tehneet jotain todella vastenmielistä tai muuten vain tylsää tai raskasta. Jumppa on tylsää, mutta jumpan jälkeen voi syödä hyvällä omatunnolla jätskin. Muussa tapauksessa jäätelön syöminen on saatanasta, ja oikeasti kaikki tykkäävät pelkästä salaatista.

Ruokapalkinto. Tajusin taannoin, että vaikka hevosen kanssa olen ollut mielestäni aika tarkka, lasten kanssa olen ihan kuutamolla. Koska perheemme kaikkiin juhlatilanteisiin liittyy aina ruoka, lapsemme ovat luonnollisesti kasvaneet osaksi tätä ruoalla palkitsemisen kulttuuria. Alkaa loma - ostetaan sipsiä ja karkkia. Alkaa viikonloppu - ostetaan jotain hyvää. Mennään uimaan - onhan pillimehut mukana? Matkustetaan junalla - ostetaanko ravintolavaunusta jätskit? Isäpäivä tulee - onhan meillä äiti sitten jotain hyvää äiti onhan äiti?

Lupasin itselleni pari vuotta sitten, etten enää harrasta paskoja asioita. Päätin, ettei minun tarvitse tehdä mitään näyttääkseni joltain vaan jotta se tuntuisi joltain. Minulla on niin vähän vapaa-aikaa, ettei sitä ole varaa tuhlata lajeihin, jotka lisäävät vain fyysistä hyvinvointia. Parasta on harrastaa jotain, minkä harrastaminen itsessään on palkinto.

Sitten voi syödä Geishaa iloon.
Mielenterveyden edistämiseksi.
Lääkkeeksi.
Ihansamaminkätakia.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Pojilla on munaa ratsastaa!

Eilen Helsingin ratsupoliisin sivuilla luki seuraavasti:

"Ratsastaminenko on vaaleanpunaista tyttöjen hommaa? Ei meidän mielestämme!
Ratsupoliisiin kantautui ikävä tieto että ratsastusta harrastavaa poikaa kiusataan koulussa hevosharrastuksen takia? Ratsastaminen on monen muun pilkkalauseen lisäksi "vaaleanpunaista tyttöjen hommaa". Me ratsupoliisissa olemme erimieltä. Ratsastaminen on miesten, naisten sekä lasten hommaa ja kiusaaminen on tyhmää!

Ratsupoliisi kannustaa kaikkia toimimaan kaikkea kiusaamista vastaan. Olkaa rohkeita ja kertokaa kiusaamisesta opettajalle ja vanhemmille. Olkaa rohkeita ja asettukaa kiusatun puolelle. Olkaa rohkeita ja ottakaa kiusattu omaan porukkaanne. Jos kiusaamiseen ei heti puututa, se yleensä vain pahenee!" 

Alkuperäinen viesti täällä.

Ratsastaminen on kaikkien hommaa. Jos sinulla kuitenkin on lähipiirissäsi ratsastava poika, jonka uskot saavan lisäboostia ratsastamiseensa "Munaa ratsastaa" -piposta, hän saa minulta sellaisen.

Laita minulle sähköpostia osoitteeseen ruuhkavuosiratsastaja at gmail.com. Pipoja jaetaan niin kauan kuin niitä riittää.

EDIT! Jaettavat pipot ovat loppuneet! Kiitos kaikille niistä kiinnostuneille!





tiistai 27. lokakuuta 2015

Elämää korvatulpat korvissa

Bussi. Ratsastuskilpailuiden katsomo. Tenttisali. Elokuvateatteri tai teatteri. Hiljaisuus. Ihana hiljaisuus, jonka rikkoo ainoastaan jostain kanssaihmisestä lähtevä ääni.

Purukumi. Rouskutus. Maiskutus. Näppäinäänet. Kuulakärkikynän napsutus. Naputus. Koputus. Epävireisyys. Kamalammakasi se muuttuu, jos se ei tule rytmissä. Sanoinhan jo purukumi ja maiskutus? Ne ovat pahimmat. Tunnen itseni välillä mielipuoliseksi. Äänet voi onneksi joskus vaimentaa omalla puheella, mutta aina ei ole mahdollista tehdä niin.

Banaanin syömisestä lähtee kamala ääni. Hiljaisuudessa sitä ei pääse pakoon.
Kamalaa on myös joutua kuuntelemaan ihmisiä, jotka eivät ymmärrä olevansa ainoita, jotka puhuvat ääneen hiljaa istuvien ihmisten keskellä. Olo on kuin salakuuntelijalla, mutta sillä erotuksella, että en halua kuulla muiden juttuja. Kuiskikaa, jos on pakko puhua muiden ollessa hiljaa! Tai odottakaa meluisaa hetkeä. Tärkeiltä kuulostavat työpuhelut bussissa suoritettuna ovat kiusallisia. Vasta viime viikolla kuuntelin 30 minuuttia sitä, miten keski-ikäinen nainen yritti saada työkaverinsa ymmärtämään, että tämän täytyy hoitaa projektinsa ihan itse. Soittaa pitopalvelut ja varata tarjoilut asiakkaille. Ja kyllä, ne maksavat ja ne kannattaa kilpailuttaa. Perään hän soitti jollekin toiselle ja purki tälle edellisen keskustelun.

Jostain syystä monien ihmisten on pakko koko ajan joko laittaa jotain suuhunsa tai päästää jotain sieltä ulos, vaikka tilanne edellyttäisi hiljaisuutta. Luonnollisesti ymmärrän, etten voi vaatia ympäröivää maailmaa olemaan hiljaa vain minun takiani. Siksi välttelen paikkoja, joissa äänikontrastit voisivat olla mahdollisia. Purukumia syövien ihmisten puheeseen on lähes mahdoton keskittyä. Oppilaita yleensä pyydän ottamaan purukumin suustaan, sillä työni onnistuminen riippuu aika lailla siitä, miten pystyn heitä kuuntelemaan. Töissä en voi käyttää korvatulppia.

Ymmärrätte varmaan, että hiljaisen katsomon ratsastuskilpailut sisätiloissa ovat minun mielestäni kuin venäläistä rulettia. Koskaan ei voi tietää, millaista porukkaa ympärillä istuu ja siksi olen tottunut istumaan korvatulpat tai sormet korvissa. En ole vielä kehdannut laittaa päähäni kuulosuojaimia. Tämän kirjoitettuani ehkä kehtaan, mutta aika mukavasti tapahtumia voi välillä katsoa kotisohvaltakin.

Onko vähän mielipuolista? Hevosesta lähteviä syömisääniä minä nimittäin voin vallan hyvin kuunnella.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

HIHS-kävijäkortti #3: Juniori



Nimi ja ikä: Erica, 16
Kotipaikka: Espoo
Ammatti: lukiolainen
Hevoshistoria: ensimmäistä kertaa hevosen selässä taaperona, kotipihassa tällä hetkellä pari hevosta.
HIHS-historia: kolmas kerta
Mielenkiinnon kohde: kenttäratsastus

"En ole aikaisemmin ollut HIHSissä koko viikonloppua. Tapahtuma on vastannut odotuksia tosi hyvin. Oma lajini on kenttäratsastus ja sitä tietysti seuraan kaikista mieluiten. Sen jälkeen kouluratsastus kiinnostaa minua oikeastaan enemmän kuin esteratsastus. Seurasin tänään erityisesti Ruotsin Jeanna HögbergiäHänellä on mielestäni todella kaunis istunta. Olisin mielelläni katsonut kouluratsastusta enemmänkin kuin mitä lauantaina ja sunnuntaina oli tarjolla.

Esteratsastuksessa seuraan hevosia ja niiden tapaa hypätä, mutta toki aika paljon myös ratsastajia. Toivon saavani ammattiratsastajien seuraamisesta enemmän vinkkejä omaankin ratsastukseeni. Tällä tasolla ratsastus on lähes poikkeuksetta hyvää ja sitä on mielenkiintoista seurata. Kiinnitän huomiota ratsastajiin, jotka mukautuvat hevosiin vähän kilpikonnamaisesti; ovat hypyissä lähellä hevosta.

Minulla ei ole varsinaisia ratsastajasuosikkeja, joita voisin nimetä. Kisaa seuratessa sitä aina kuitenkin alkaa toivoa voittoa jollekin tietylle ratsastajalle. Iso-Britannian Jessica Mendoza oli tällä kertaa sellainen. Hän on tosi nuori, 19-vuotias, joten hänellä on varmasti vielä tosi paljon voittoja edessä.

Koska kenttäratsastus on lajini, toivoisin, että myös se olisi jonain vuonna esillä HIHSissä. Nythän täällä on ollut monia lajeja, kuten valjakkoajoa ja vikellystä. Miksei voisi olla kenttäratsastusnäytöstä? Sitä olisi kiva seurata joskus sisätiloissakin eikä aina kaatosateessa."

Katso kaikki kävijäkortit
#1: Mies
#2: Perhe
#3: Juniori

lauantai 24. lokakuuta 2015

HIHS- kävijäkortti #2: Perhe



Perhe: Äiti 36, isä 37, lapset 2,5 ja 5
Kotipaikka: Espoo
Harrastukset:  pyöräily (isä), ratsastus (äiti),legoleikit ja SalamaMcQueen (2,5-vuotias), uimakoulu (5-vuotias),
HIHS-historia: matineassa ensimmäistä kertaa

"Lapset saatiin lauantaiaamuna herätettyä, kun heille luvattiin popcornia ja limpparia. Se hetki kesti lasten mielestä ikuisuuden, mikä piti odottaa katsomossa isää, joka lähti jonottamaan odotettuja popcorneja. Onneksi lavalla alkoi tapahtua.

Juontaja oli hauska ja osasi ottaa yleisönsä. Lapset huusivat innoissaan sheriffiksi pukeutunutta miestä saadakseen hänet huutamaan "jii-haa". Lasten riemusta on helppo tulla hyvälle tuulelle.

2,5-vuotias kysyi monta kertaa, missä on poliisiheppa. Poliisiauton tuloon asti tärkeintä oli popcorn ja areenan laidalle parkkeerattu Porche. Poniagilityssä näkyi upeita autonrenkaita. Ne olivat viime kesän Korkeasaaren-retkelläkin parasta. Silloin poikaa ei haitannut yhtään, että leijonahäkistä ei löytynyt leijonaa; puusta kuitenkin roikkui hieno autonrengas.

Tyttären mielestä parasta olivat keijut ja peikot. Lapset seurasvat kiinnostuneina mönkijöillä ja poneilla toteutettua viestikisaa. Isä ihmetteli, miten äitiä alkoi yhtäkkiä kiinnostaa pallopeli, mutta polocrosse on siitä erikoinen laji, että siinä on hevosia. Silloin äidille käy pallotkin.

Poliisihevoset olivat rohkeita ja siedätettyjä. Niille annetaan ehdottomasti koko HIHSin "Rennoin esiintyjä" -palkinto. Äiti saattoi kehaista ratsastaneensa poliisin Poke-hevosella silloin, kun se oli vielä ratsastuskouluhommissa Alavuden ratsastuskoululla. 2,5-vuotias ihasteli silti vain poliisiautoa. Isälle tuli paha olo popcornista.

Matinean jälkeen tytär yllätti kenttäratsastusta rakastavan äidin sanomalla, että haluaa katsoa kouluratsastusta. "Se on niin kaunista ja on kaunista musiikkia."

Omenat putoavat joskus vähän matkan päähän puusta."


"Hevosissa on valot", ilahtui 2,5-vuotias. "Tuolla on keijuja", ihasteli 5-vuotias.



Upeat vikeltäjät

Sheriffi seuraa polocrossea silmä tarkkana.

Poliisihevonen ei hätkähdä mellakan ja metelin edessä.

Äidin suosikki Poke pressun alla.
Poliisihevonen mellakkavarustuksessa.
Katso kaikki kävijäkortit
#1: Mies
#2: Perhe
#3: Juniori


HIHS-kävijäkortti #1: mies

Nimi ja ikä: Hannu, 37
Kotipaikka: Helsinki
Ammatti: IT- nörtti
Perhe: vaimo ja kaksi pientä tytärtä
Omat lajit: kamppailulajit, jalkapallo ja punttisali
HIHS-historia: ensimmäinen kerta

"En tiennyt lajista mitään etukäteen. En edes sitä, miten pisteet lasketaan ja miten voittaja päätetään. Hevoset ovat kaikin puolin vieras maailma minulle. Isäni on tehnyt nuorena töitä työhevosilla, mutta kukaan perheestäni ei ole hevosihmisiä. Itse olen ollut hevosen selässä kerran. Se oli työpaikan järjestämä issikkavaellus.

Radalla olevaan ratsukkoon on vaikea samastua. Jos katson juoksua, osaan ajatella siitä jotain, koska osaan itsekin juosta. Nyt minulla oli vähän sama fiilis kuin silloin, kun olin elämäni ainutta kertaa katsomassa balettia: näyttää hienolta, mutta ei minulla ole mitään hajua, miten se tehdään.

Seuraan radalla olevasta ratsukosta hevosta. Vaikea miettiä, mitä ratsastaja tekee, kun siitä puolesta ei ole mitään hajua. Nopeasti sitä tietysti alkaa seurata, kuka on nopea ja kuka menee hitaammin. Erikoisia juttuja en oikein osaa katsoa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun seurasin ratsastuskilpailuja.

Tulin HIHSiin kutsuttuna. En tiedä, mistä olisin muuten saanut päähäni lähteä katsomaan ratsastusta. Lipun hinta tuntuu aika kalliilta, mutta silti ajattelen, että jos minulla olisi ollut kiinnostus omasta takaa, ei hinta olisi ollut este osallistua. Lajista mitään tietämättömänä tuntuu silti kaukaa haetulta kuvitella, että tämä voisi olla ex-tempore -ohjelmaa perjantai-illalle. 75 euroa on kova hinta, vaikka eittämättä tilaisuus oli sen arvoinen.

Tämän perusteella voisin lähteä katsomaan tätä toistekin. Onhan tässä menoa ja meininkiä."



Anna-Juulia Kontio ja Fardon ratsastivat toiseksi HIHS 2015- avajaisluokassa presented by Fortum HorsePower

Katso kaikki kävijäkortit
#1: Mies
#2: Perhe
#3: Juniori




perjantai 23. lokakuuta 2015

Maneesikuorintaa lempeämpi kasvohoito

Yhteistyössä Joe Blasco

Kuvittelen, että aikuinen ihminen tarvitsee aina pari tasoittavaa kerrosta naamaansa. Silti tunsin kevyttä häpeää, kun Blascolta tiedusteltiin, millaisia meikkejä käytän. Vastaus oli meikkivoidetta, puuteria, ripsiväriä ja silmänrajauskynää. Ihonhoidosta kyseleminen nosti poskiini sitä ihanaa luontaista poskipunaa, jota harvaa kokee tarvitsevansa.

"Minulla ei ole koskaan ollut silmänympärysvoidetta. Ei ole anti-age -rasvaa. Ei ole puhdistusmaitoa. Ei ole kasvovettä. Tai periaatteessa on, mutta en käytä. Miksikö? Minusta on helppoa pestä meikki pois suihkussa. Sitten laitan rasvaa. Viisivuotias tyttäreni tekee minulle joskus kasvohoidon vauvanpyllypyyhkeillä ja kurkkuviipaleilla", kerroin ihonhoidostani.



Joku meikkiblogi tekisi tästäkin asiasta taidetta, mutta minä nyt satun olemaan 36-vuotias perheenäiti, jonka kasvokuorinnoista maneesin hiekka on viime aikoina pitänyt huolen. Tämän ikäisenä ollaan siinä epäkiitollisessa tilanteessa, että kasvoissa voi olla samaan aikaan sekä finnejä että ryppyjä. Onneksi heikkenevä ikänäkö sentään silottaa pahimmat rypyt. Lisäksi onneni on olla lievästi ylipainoinen: laihathan rypistyvät pahemmin.

Joe Blascon meikit olivat meikkivoiteen osalta minulle silti tuttuja ennestään. Se on maailman riittoisin meikkivoide, sillä sen sanotaan kestävän päivittäisessä käytössä melkein vuoden. No, minulla ei ihan. Ohuena kerroksena levitettynä se peittää alleen ihan kaiken, mutta paksuna kerroksena taas nostaa virheet entistä pahemmin esiin. Koska sen siisti levittäminen vie aikaa, sain kokeiluun myös uuden BB-meikkivoiteen, jolla pitäisi selvitä nopeammin. Ja sitten oli puuteria, kasvovettä, puhdistusmaitoa, kasvonaamiota ja ryppyvoiteita, niin kasvoille kuin silmänympärysiholle. Mitään tuotteista ei ole testattu eläimillä.

Se tässä vähän pelottaa, että hyvään eli arvokkaaseen kasvorasvaan voi jäädä koukkuun, koska sellainen nyt yksinkertaisesti imeytyy iholle paremmin kuin mitkä tahansa muut rasvat. Kokeilemassani rasvassa on suojakerrointakin suojaamassa tuiskulta, tuulelta ja saasteilta. Kimaltelevat hippuset silmänympärysvoiteessa kirkastivat alati väsynyttä perusilmettäni ehkä jonkun verran. Meikkivoide oli superhyvää kuten aina. BB-voide yhtä kätevää kuin aiemmin kokeilemani. Silmänrajauskynä otti mukavasti huomioon hiukan veltostuneen ihon ripsirajassa eikä tehnyt rumaa sahalaitaa.

Puhdistusmaito ja -vesi vaativat käyttöönotossa suunnittelua ihmiseltä, joka tykkää pestä meikit pois suihkussa. Siihen tarkoituksen yksi kätevä puhdistuaine sopii paremmin, joten pitäydyn todennäköisesti jatkossakin siinä. Kokeilemani kasvonaamio sen sijaan oli parasta, mitä olen ikinä laittanut kasvoihini. Se ei ollut vain keko stöfnää kasvoillani vaan imeytyi ihan oikeasti. Saunan jälkeen käytettynä se tuntui hemmetin ihanalta. Testiryhmässä mukana ollut siskoni jakoi kanssani tämän kokemuksen. Nautimme saunaoluet ja tunsimme itsemme todella upeiksi. Kannattaa kokeilla.

Sain muuten 4YourHorse -seminaarin jälkeen viestin, että näytän kuulemma luonnossa nuoremmalta kuin mitä oikeasti olen. Hä-hä! Ehkä se on tämä kaksi viikkoa kestänyt nuorennuskuuri, kenties, kenties... Tule itse tarkastamaan ryppyni Ladies Night´iin.  Minulta saa luettavakseen ennenjulkaisematonta tekstiä otsikolla "Tulevan äidin pikaopas harrastamiseen". Eikä tätä ole tulossa blogiin vaan ehkä jonnekin muualle...



Joe Blascon tuotteet esittelyssä Helsinki Porsche Horse Show´n Ladies Nightissa perjantaina 23.10 ja lauantaina 24.10 klo 17-21.

Testatut tuotteet:
Joe Blasco puhdistusmaito ja kasvovesi, Eye serum- silmänympärysvoide, Anti-aging Protective care - päivävoide, Moisturizing Mask - kosteuttava naamio

Joe Blasco puristepuuteri, Ultra Base- meikkivoide, BB - meikkivoide, silmänrajauskynä


keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Minun hevostani varten?

Kuunneltuani eilen jäähallilla Andrew McLeaniä ja Tuire Kaimiota, olin hurjan tyytyväinen. Kohuttu paneeli sai minut kirjoittamaan blogini facebook-tilille seuraavaa:

"Vastakkainasettelua ei juurikaan esiintynyt paljon puhutussa hyvinvointipaneelissa. Kaikki panelistit olivat odotetusti samaa mieltä siitä, miten hevosta tulee kouluttaa ja hoitaa: Stressittömästi, kärsivällisesti, hevosta kuunnellen. Hevosen pitää saada olla hevonen riippumatta käyttötarkoituksesta. Sen pitää päästä laitumelle, saada lajitovereiden seuraa, liikkua riittävästi ja saada heinää. Kilpailusääntöjä voisi tuulettaa. Draamaa aiheesta saanee jatkossakin lukea vain hevostallinetistä."

Tuire Kaimio selitti positiivista vahvistamista demovideoiden avulla hauskasti. Hän sanoi leikkisästi, että yrittää olla katsomatta omia virheitään kouluttajana. Ihmiset hymyilivät hyväntahtoisesti. Niinhän me kaikki yleensä olemme hyvin kriittisiä omaa toimintaamme kohtaan. Tai niin minä luulin. Olisin kernaasti nähnyt Kaimion esiintyvän myös livenä hevosten kanssa, mutta esiintyjät olivatkin muita.

Myöhemmin illalla näin esityksen, jossa hevoset laukkasivat, pysähtyivät ja joille syötettiin jokaisen pysähdyksen jälkeen ämpäristä makupaloja. Ikään kuin kaikki se, mistä Kaimio oli aikaisemmin puhunut, olisi Minna Lindströmin ja Jaana Pohjolan tekemänä käännetty päälaelleen lauantai-illan viihdeohjelman sketsiksi. Jäin odottamaan lopputekstejä, joissa olisi sanottu, että tämän näytöksen tarkoitus oli demonstroida, miten koulutusmetodi on juuri niin hyvä kuin sitä käyttävä kouluttaja on taitava sitä käyttäessään ja että yhtään hevosta ei satutettu tätä näytöstä harjoiteltaessa. Olisin voinut huokaista helpotuksesta, mutta lopputekstejä ei tullut. Vain vaimeat aplodit.

Yllättävän moni ympärillämme halusi ummistaa silmänsä ja poistui katsomosta. "Tätä ei voi katsoa", pudisteli moni päätään. "Mitä tällä koulutuksella halutaan opettaa?", katsomossa huokailtiin. Minäkin yritin ymmärtää. Minä oikeasti yritin.

Kun lähdin jäähallilta pois, mielessäni oli lause "antakaa heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät." Mutta en ollut ihan varma, olinko sitäkään mieltä. Kertokaa minulle, mitä areenalla tapahtui ja mikä oli sen tarkoitus?

Hevonen huoltaa lihaksiaan kenttätreenien jälkeen Keravalla.

P.S. Kaiken tämän jälkeen piaffe-hevosta voimakkaasti taputtanut Emile Faurie sekä pyöröaitauksessa hevosen kanssa työskennellyt Kari Vepsä eivät herättäneet minussa tunteita. Kari Vepsä ei lyönyt demohevosta riimunnarun lukolla päähän, vaikka katsomossa muutama henkilö näin tulkitsi.

EDIT! klo 10:04: Lisätty koulutuksen toteuttaneiden hevoskouluttajien nimet.Keskustelu käy tällä hetkellä kiivaana ainakin hevostallinetissä, kuinkas muuten.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Ongelmahevosen takana on ihmisen ongelma

Teksti perustuu Australian Equine Behaviour Centre´n (AEBC) nettisivuihin.
Andrew McLean Helsingin jäähallilla tänään 20.10.2015

Hevosenpito perustuu usein kotikutoisuuden ja maalaisjärkeilyn kulttuurille. Tämä kuuluisa maalaisjärki on kuin huumorintaju: sitä ei kenelläkään ole mielestään liian vähän. On vain mystisiä muita, jotka eivät tajua. Useimmiten maalaisjärkeilyllä päästään pitkälle, mutta silti sekä ratsastuksen että hevosten käsittelyn suhteen mennään edelleen monellakin tapaa perse edellä puuhun. Hevosia käsittelevät ihmiset eivät ole samantasoisia ja siksi he eivät ole lähtökohtaisesti samalla viivalla menestyksen suhteen. Menestyksellä ei tässä tarkoiteta kilpailemista tai minkäänlaista kilpaurheilua, vaan halua ymmärtää hevosta ja ratsastusta paremmin, kykyä kehittyä. Tiedonjano ja oppimisenhalu yleensä ohjaavat ihmisen hakemaan apua, mikä taas pääsääntöisesti johtaa oppimiseen. Siksi jokaisen hevosten kanssa toimivan pitäisi määritellä itselleen jonkunlainen tavoite.

Australialainen hevosten käyttäytymistieteestä väitellyt tohtori Andrew McLean sanoo yksiselitteisesti, että kesyhevosten ongelmat johtuvat aina ihmisistä, jotka niitä käsittelevät. Me toimimme varmasti parhaan tahtomme ja maalaisjärkemme mukaan, mutta se ei aina tarkoita, että osaisimme olla hevosen kannalta johdonmukaisia, kärsivällisiä ja järkeviä. Jokainen hevosta käsittelevä ihminen on aina hevosen kouluttaja. Tämä saa aikaa erityisiä haasteita silloin, kun hevosta käsittelee useampi ihminen, jotka ovat hevosenkäsittelytaidoissaan eri tasolla. Tämä on ihan tavallista esimerkiksi opetushevosten elämässä.

"Jokainen hevosta käsittelevä ihminen on aina hevosen kouluttaja."


Suomalaista hevoskeskustelua on viime aikoina vallinnut eräänlainen vastakkainasettelun kulttuuri. Minusta tuo vastakkainasettelu on keinotekoista. Kaikki haluavat samaa. Kaikki haluavat hyvää. Kaikki rakastavat hevosia. Mikä tässä sitten menee niin kovin pieleen? Onko se se kuuluisa inhimillistäminen, mitä me harrastamme? Ajattelemme hevoset kumppaneiksi, perheenjäseniksi ja lapsiksi, joita meidän pitää hoitaa ja jotka eivät pärjää ilman meidän seuraamme?

Itse asiassa luulen, ettei fundamentalistisia ääripäitä oikeasti ole olemassa. Keskustelu korostaa turhaan, että kyseessä olisi vuosisadan vastakkainasettelu. Siksi 4YourHorse –seminaari Porsche Horse Show´n yhteydessä tulee enemmän kuin tarpeeseen. Andrew McLean muistuttaa, että emme voi puhua kesyhevosista ja villihevosista erillisinä olentoina. Meidän tulee ymmärtää hevosen ikiaikaista perusolemusta ja sen lajityypillisiä piirteitä sekä tutustua sen oppimiskykyyn. Sillä tavoin voimme ymmärtää itse hevosta ja oppia käsittelemään ja kouluttamaan sitä. Kesyhevonen ei ole eläimenä muuttunut villihevosesta, mutta koska ihminen on muuttanut hevosen elinolosuhteita, ihmisen pitää kantaa hevosesta vastuu. Kengättömyys tarkoittaa villihevoselle aivan eri asiaa kuin kesyhevoselle.

Tämän kaiken ympärille on muodostunut hevostieteet (Equitation Science). Ja kuten aina, tieto voimaannuttaa, valaisee ja vapauttaa. Hevosen näkökulmasta koulutuksen tulee olla mahdollisimman yksinkertaista. Silti me ihmiset teemme siitä monimutkaista, sillä emme oikeasti ymmärrä hevosen käyttäytymistä (behavioral science theory). Hevosen kannalta tilanne helpottuisi, jos ihminen ymmärtäisi, että hän (tai joku muu) on itse opettanut hevoselle, miten sen tulee missäkin tilanteessa reagoida ihmiseen. Ja ihminen on opettanut myös ongelmakäytöksen. Kyse ei siis ole siitä, että hevonen ihmismäisesti tuhma, paha tai ilkeä. Jos hevonen etsii nameja ihmisen taskusta ja näykkii, sille ei vain ole opetettu, että se ei saa tehdä niin. Johdonmukaisella toistuvalla käytöksellä tästäkin pahasta tavasta päästään eroon.

"Ihminen on opettanut myös ongelmakäytöksen."


Ongelmahevonen syntyy siis epäjohdonmukaisesta käsittelystä, joten siitä voi oppia pois. Aiheesta on silti turha syyllistyä, tai ainakin syyllisyydestä syntyvä energia kannattaa suunnata uuden oppimiseen. Hevonen ei ole ihminen. Hevonen on hevonen ja haluaa tulla kohdelluksi hevosena. Ihmiseltä se edellyttää oikeudenmukaisuutta, johdonmukaisuutta, yksinkertaisuutta ja lajityypillisyyden ymmärtämistä.




Lisää videoita University of Vermontin sivuilta. http://www.uvm.edu/extension/atfence/?m=201504
Lue lisää:  http://www.aebc.com.au/moreaboutaebc

Hevosurheilu: McLean: Hevoskoulutuksen ongelmat ajoituksessa 

4YourHorse- seminaari tänään 20.10.2015 Helsingin jäähallilla alk. klo 13.00. 
Havaintoesitykset alk. klo 18.30

maanantai 19. lokakuuta 2015

Jouhikoru onnistuu parhaiten pitkistä jouhista

Yhteistyössä nannasalmi.com

Olen tehnyt nannasalmi.com´in kanssa yhteistyötä jo melkein puolitoista vuotta. Meillä oli ihanteelliset lähtökohdat yhteistyölle, sillä siinä missä minä ihastuin Nannan koruihin, Nanna mieltyi minun tapaani kirjoittaa. Ensi viikolla HIHSissä me viimein tapaamme ihan oikeasti kasvokkain. Sitä olen odottanut.

Arvokkainta, mitä jouhikorutaitelijalla voi käsissään olla. Tästä taidokas työ saa alkunsa.
En ollut ennen Nannan mallistoon törmäämistä tiennyt, että jouhista voidaan tehdä näinkin kauniita koruja. Nannan kudontatekniikka on niin ainutlaatuinen, että suurin osa Tintin hännästä tehtyä korua hypistelleistä ei ole meinannut uskoa, että kyse on jouhikorusta. Perinteinen ajatus aina on, että jouhikoru on punottu tai kiepotettu. Toiset voivat toki sanoa, että miksei jouhikoru saa näyttää jouhista tehdyltä. Minä kuitenkin ajattelen, että millä tahansa viestillä olisi hyvä olla useampi puoli: näkyvä ja hiukan piilotettu. Nannan korut ovat salonkikelpoisia, mutta silti jalometalliyksityiskohtia lukuunottamatta täysin hevosenjouhta. Merkitys ja tarina avautuvat lopulta vain kantajalleen. Muut näkevät kauniin korun.

Nannan ehdottomasti tilatuimpia korumalleja ovat sormukset ja rannekorut. "Siitä huolimatta, että asiakas saa aina tiedon kuhunkin koruun tarvittavien jouhien määrästä ja pituudesta, saan erittäin usein liian lyhyitä jouhia", Nanna harmittelee. "Oletan ihmisten ajattelevan, että "mun rannekoru on vaan 18cm pitkä, kyllä siihen varmaan riittää 40 senttiset jouhet".

Kun mittasin ohjeiden mukaisesti jouhia omaa koruani varten, olin tuskainen. Tintillä oli aivan valtavan huonot häntäjouhet ja tiesin, että Nannan korutekniikka edellyttää jouhilta 70 cm:n pituutta. Nannalla oli kuitenkin ratkaisu tähän.  "Koruun tarvittavat jouhet kannattaa nyppiä, ei leikata. Silloin pystyy keräämään niin pitkät jouhet kuin mahdollista." Pitkiäkään jouhia ei silti tarvitse olla määräänsä enempää. "Saan usein ihan järkyttävän määrän jouhia.  Ei siitä varsinaisesti mitään haittaa ole, mutta leveinpäänkin nauhaan tarvittava jouhinippu on kasaan puristettuna ainoastaan lyijykynän paksuinen", Nanna hymyilee.

Nannasalmi.com on tänä vuonna pitkästä aikaa mukana HIHSissä (osasto P23b). Siellä voi käydä tutustumassa ainutlaatuiseen kokoelmaan ja suunnitella itselleen upean korun vaikka joululahjaksi.

Sydänkorut Puella ja Carus ovat Nannan kysytyimmät korut. Nanna pitää tarkasti huolta siitä, että jouhet eivät koskaan sekoitu. Koru on varmasti asiakkaan toimittamista jouhista tehty.

Edit klo 18.40: Nannasalmi.com ei ole HIHSissä mukana tänä vuonna ensimmäistä kertaa vaan uudelleen tauon jälkeen.

Luvassa markkinavoimien yliotetta ja kaupallista paskaa

Tällä viikolla se tapahtuu: HIHS on täällä. Markkinavoimat jyräävät pienen bloggaajan yli ja soluttautuvat kuin rutto täyttämään tämän maan hevosmedian. Hevosväki suuntaa Helsingin jäähalliin. Joka puolella on mainosta. Kaikki haluavat sinun rahasi. 

Kaupallisuus näkyy kaikkialla: on expoa, sponsorointia, lehtimainoksia. Ja saakeli, nyt vielä blogitkin! Eikö mikään ole pyhää? Ennen vain toimittajat kirjoittivat rahan takia - nyt viedään bloggaajiakin. Se on niin väärin! Bloggaajan pitää olla aito, riippumaton ja palkaton Pyhästä Hengestä elävä uurastaja. Vain se on aitoa! Vähän niin kuin kokeileva muusiikki pienissä kaljakuppiloissa kavereille esitettynä tai verovaroin kustannettu teatteriesitys, jota kukaan ei halua mennä katsomaan, koska kukaan ei sitä ymmärrä. Todellista taidettahan ei kuulu ymmärtää. Jos joku sanoo ymmärtävänsä sitä, se on jo mainstreamia ja jos joku vielä haluaa maksaa sen näkemisestä, siitä tulee ylituotettua ja massoille suunnattua kuraa.

Taakse siis jäävät ne vanhat hyvät ajat, kun tässäkin blogissa osattiin olla nasevia ja hauskoja ja pohtia syntyjä syviä. Ennen niin hyväntahtoisesti ja itsenäisesti kirjoittanut kriittinen kirjoittaja on nyt myynyt sielunsa ja uhrannut äänensä itsensä Belsebuubin alttarille ja ryhtynyt suoltamaan ulos kaupallista paskaa. Sitä ei yksikään itseään kunnioittava kirjoittaja koskaan tekisi, sillä tapahtuu Suomessa tällä viikolla muutakin kuin HIHS. Jossain joku hevonen kuulemma syö ja paskoo kuten ennenkin. Mutta siitä ei halua kirjoittaa kukaan. Kirjallinen taso blogeissa laskee. Miksei kukaan keksi mitään omaa kirjoitettavaa? Miksi seuraavat Hippos, Hevoset & Ratsastus ja Hevosurheilu kirjoittavat vain HIHSistä? 

Onko mitään enää tehtävissä? Voiko joku ostaa Ruuhkavuosiratsastajan sielun takaisin ja estää häntä kirjoittamasta käsittämätöntä kapitalistista bullshittiä Suomen suurimman riistokoneiston nimissä?Onko hän nyt laiskistunut ja päättänyt ottaa rahat pois idiooteilta ja laskea kirjallista tasoa? Kannattaisiko lopettaa lukeminen tähän? Vai onko hänet pakotettu tahtomattaan mainostamaan hevoskoruja, toppatakkeja, kuukautissuojia? Käskikö levy-yhtiön pomot tehdä näin? Eikun se olikin se muusikkojuttu eikä liity tähän.

Tuleva viikko vietetään joka tapauksessa Helsingin jäähallilla. Jos et halua kuulla HIHSistä mitään, ensi maanantaina homma on ohi. Seuraavat 51 viikkoa voi taas lukea sitä perinteistä taiteellista kuonaa.

Koettakaa kestää!

torstai 15. lokakuuta 2015

Saksalainen salaliitto

Olen siitä epäkiitollisessa tilantessa, että lempihevosellani on satula, joka ei sovi minun fysiologialleni laisinkaan. Kyse on hyvin ihanasta estesatulasta, mutta minä ratsastan tätä hevosta pääosin sileällä.

Satulassa on ikään kuin korkea säkätila. Reisieni ja satulan väliin tuntuu jäävän tyhjää, kuin jonkunlainen monttu. Muuten mittasuhteet ovat kyllä hyvät, vaikka eihän estesatulassa voi koskaan ratsastaa oikeanoppisen pitkillä jalustimilla. Ongelmat satulan suhteen koskevat luonnollisesti tilannetta, jossa istun alas harjoitusraviin. Yleensä pyrin minimoimaan vauriot omalla toiminnallani: saatan keventää hiukan muita enemmän.

Toisella usein ratsastamallani hevosella on satula, jonka takakaari nousee taaksepäin niin jyrkästi, että minulla on koko ajan tunne liukumäessä istumisesta. Taas valun haaruksieni päälle. Tässä tapauksessa kyse on yleissatulasta. Fits all, fits no one?

Edesmenneen Tinttini Kieffer olisi mennyt vaihtoon viime syksynä, ellei Tintti olisi itse mennyt pois. Satula oli ihan kiva estesatula, mutta kun minulla ei ollut varaa pitää kahta satulaa. Kun seuraavan kerran ostan hevosen, hankin sille ehdottomasti kaksi satulaa. Ellei sille satu sopimaan selkään Prestigen Versailles. Se mahdollistaa suvunjatkamisen.

Italialaiset eivät ilmeisesti ole ottaneet tavoitteekseen estää ulkomaisten ratsastajien lisääntymistä, toisin kuin saksalaiset ovat tehneet. Pistän pääni pantiksi, etteivät saksalaiset itse ratsasta Kieffereissä. Ainakaan jos aikovat jalostaa huippuratsastajista uusia huippuratsastajia.

Siihen kuulemma vaaditaan kolme sukupolvea. Suomalaisten pitää hävittää Kiefferit nyt.


maanantai 12. lokakuuta 2015

Onko pakko jos ei haluu?

Ratsastustunnilla nuori nainen valitti, että hevonen ei liiku. Ratsastuksenopettaja sanoi monta kertaa, että liikkuu se, kun laitat sen liikkumaan. Antoi ohjeita. Antoi niitä paljon, koska kaikki muutkin tunnilla olijat niitä kuuntelivat oman ratsastuksensa lomassa. Silti nuori nainen sanoi yhä uudelleen, että hevonen ei liiku. Lopulta ratsastuksenopettaja kyllästyi napinaan, komensi nuoren naisen alas selästä ja hänen tilalleen satulaan toisen ratsastajan ja käski tämän näyttää, miten hevonen liikkuu. Ja hevonen liikkui. Alkuperäinen ratsastaja kiipesi episodin jälkeen itkien takaisin selkään. Hän koki itsensä nöyryytetyksi. Hän toki halusi ratsastaa paremmin, mutta ei uskonut ongelman olevan siellä, missä ratsastuksenopettaja sanoi sen olevan.

Teetin lukiolaisilla työnhakukokeen ennen koeviikkoa. Koska tavoitteeni on saada heidät oppimaan, käytän mieluummin reilusti aikaa kokeiden läpikäymiseen. Oppilailla oli kokeessa ohjeet, joiden mukaan toimittiin, mutta ohjeiden seuraaminen ja kuunteleminen on monelle yllättävän vaikeaa.

Kahdenkeskisessä keskustelussa oppilasta ärsytti. "No mutta kun mä en halua tehdä tätä paremmin", oppilas sanoi, kun pyysin häntä korjaamaan työhakemusta. "Tää riittää mulle. Jos mä en tälleen sais töitä, niin sit en saa. Ja tää oli sitä paitsi harjoitus."

"Selvä", minä sanoin. "Mikset tehnyt tätä tosissasi, jos kerta osaat kaikki tarvittavat asiat?" Opiskelija pyöräytti silmänsä ympäri ja laittoi kädet puuskaisesti ristiin.  "Ihan sama." Yritin vielä kerran löytää yhteistä kieltä ja kysyin, että tietääkö hän, miksi me harjoittelemme työhakemusten tekemistä. Hän sanoi tietävänsä. Kysyin, tietääkö hän, miksi haluan hänen hallitsevan työhakemuksen teon. "Joo, mutta ei kukaan muukaan maikka pakota käymään kokeita läpi", oppilas puuskahti.

Yritin selittää, että korjaamme virheitä, jotta kenenkään työnsaanti ei jäisi kiinni huonosta työhakemuksesta. "Mut mikä pointti?", oppilas intti. Hän kieltäytyi katsomasta paperiaan ja ottamasta mitään palautetta vastaan. Tajusin, että hän oli oikeassa kysyessään, että mikä pointti. Ei ollut enää mitään pointtia yrittää keskustella paperin äärellä. Hän ei halunnut oppia asiasta yhtään mitään.

Hänestä oli nöyryyttävää joutua kasvotusten sen kanssa, että hän teki virheen. Koulumaailma valitettavasti mahdollistaa sen, että kokeita tehdään, mutta virheitä ei tarvitse kohdata. Yleensä me tiedämme, mitä osaamme ja mitä emme osaa, mutta emme tiedä sitä, MIKSI asia on näin. Kukaan ei kerro sitä. Koepaperit palautetaan ja numerot ilmestyvät Wilmaan. Ja sitten mennään seuraavalle kurssille.

Mutta miten siitä mitään oppii? En tiedä, oppiko itkevä aikuisratsastajakaan mitään siitä, että joutui katsomaan toisen ratsastajan esimerkkiä, mutta toivottavasti hän edes pienen hetken mietti sitä, josko vika voisi olla hänessä. Ehkä se sai ajattelemaan, että tämänhetkinen taitotasoni ei riitä minulle itselleni. Haluan olla parempi. Ilman tuota tunnetta peli on tavallaan menetetty. Monilla ratsastajilla vain on tapana etsiä vikaa muualta kuin itsestään.

Kannattaa huomioida, ettei lukiolainenkaan syyttänyt koetta, aihealuetta tai minua. Hän ei vain halunnut olla parempi. Se oli sentään rehellistä.

"Kädet ylös reisiltä." "Kädet ylös reisiltä". "NYT ne kädet ylös reisiltä." "Oikeesti, mä sanon niin monta kertaa, että sä nostat ne kädet sieltä reisiltä" "NYT NE KÄDET VIEREKKÄIN!"

perjantai 9. lokakuuta 2015

Hevoseton vuosi

Kesällä rippileirillä piti puhua kuolemasta. Mietin iltahartaudelle aihetta ja päätin ihan viime hetkellä, että luen tekstin, jonka kirjoitin hiukan Tintin kuoleman jälkeen. "Eiköhän se mene itkemättä", sanoin nuoriso-ohjaajalle.

Ei mennyt. Minä kyllä onnistuin itse välttämään kyyneleet, mutta kun pääsin tekstissä loppuun, huoneessa oli 25 itkevää nuorta. Sinä iltana valvottiin hiukan pidempään. Puhuttiin kuolemasta, mutta erityisesti elämästä. Elämä on tässä ja nyt. Elämästä pitää pitää kiinni enemmän kuin jäädä kiinni kuolemaan.

Minä muistan Tinttiä päivittäin. Tintti kulkee mukanani rannekorussa, joka on kudottu sen jouhista. Tintti oli elämäni hevonen, joka omalla olemassaolollaan auttoi minua selviämään järjissäni synnytyksenjälkeisten masennusten keskellä. Niitä on osakseni koitunut kaksin kappalein.

En voisi olla sille kiitollisempi. Sen harjaa vasten tai sen karsinan lattialla itkin monet väsymyksestä ja riittämättömyyden tunteesta kummunneet itkut. Kyllä minulla on sitä ikävä. Surutyö on vieläkin hiukan kesken, koska en alkuun täysin ymmärtänyt, mitä olin menettänyt. Meni aikaa, että annoin itseni surra vähättelemättä menetystäni.

Kuolemaan ei kuitenkaan saa jäädä kiinni, vaikka sureekin. Pitää pitää kiinni elämästä. Elämä jatkuu.

Yhdessä uimaan. Ei tarvinnut mennä yksin.

Rippileiriläisiä itkettänyt teksti kulkee otsikolla "Juudas ja viisi omenaa." 
Sen voi lukea tästä.

torstai 8. lokakuuta 2015

Tutti selän alla

Tutti selän alla (ruots. En napp under ryggen) on noin vuonna 2015 valmistuva elokuva. Se kertoo nelihenkisen perheen telttaretkestä lastenhuoneeseen tavallisena perjantai-iltana. Siinä on aineksia kulttielokuvaksi, koska se kuvastaa 2010-luvun vanhempien asenteita erittäin teärävästi. Se ajoittuu seksuaalisen uudelleenheräämisen kynnykselle tilanteessa, missä lapset ovat sammuttaneet kolmekymppisen pariskunnan makuuhuoneesta niin valot kuin palot.

Valtaosa elokuvan dialogista ja lähes kaikki kohtaukset ovat improvisoituja. Mukaansatempaavissa tanssikohtauksissa kuullaan kestosuosikkeja, kuten Frööbelin palikoiden koko tuotanto, Käy muumilaaksoon ja Ih-hah-haa, ihan perinteisesti reppuselässä istuen. Lopputekstien yhteyteen on tallentunut lähes autenttinen takapenkkiriita siitä, lauletaanko Salama McQueenia vai Frozenia ja samalla selviää, miksi iskä tahtoo Paranoidin.

Kun sängynpeittoteltta sitten viimein romahtaa ja lapset käyvät nukkumaan, äiti ja iskä korkkaavat oluet. Mutta pilaako tutti selän alla (ruots. En napp under ryggen) romanttisen illan? Ja miten kaikkeen liittyy äidin hevonen?

Perustuu ehkä löyhästi Mikko Niskasen menestyselokuvaan, jolla oli joku samantyyppinen nimi, mutta kyseessä on itsenäinen jatko-osa. Tai ehkä väistämätön seuraus.

Elokuvateattereissa ehkä tarpeettoman usein.

tiistai 6. lokakuuta 2015

Kommentti: Ratsastusurheilu tarvitsee monenlaisia sponsoreita

Ratsastus on naisten laji. Sukupuolijakauma on 95% naisten hyväksi. Huippuratsastajissa taas on ehkä enemmän miehiä kuin naisia. Miehet kuulemma rakastavat kilpailua ja etenemistä, eivätkä tyydy "vain" harrastamaan. Huippukokokitkin ovat miehiä, vaikka valtaosassa perheitä arkiruoan kokkaa nainen.

Ehkä siksi Suomen suurimmissa ratsastustapahtumissa myydään kalliita autoja, kelloja, timantteja, sähköä, sijoitusneuvoja sekä hevostavaroita, jotka ovat kalliimpia kuin tapahtuman ulkopuolella. Jos naisissa oleva ostovoima haluttaisiin kunnolla hyödyntää, ratsastuskilpailuiden sponsoreina nähtäisiin enemmän muotitaloja ja kosmetiikkafirmoja. Entä missä ovat silmäklinikat ja optikkoliikkeet? Missä laadukkaat laukut ja kengät? Lumene? Loreal? Marimekko? Liikunta- ja hyvinvointipalveluja tarjoavat yritykset? Kameravalmistajat? Ruotsissa H&M näkyy ratsastusurheilussa ja on jopa luonut oman ratsastusvaatemalliston.

Tyypillinen ratsastuksen harrastaja on 30-50 -vuotias työssäkäyvä nainen eli se täti, jolle tosiammattilaiset nauravat. Hänellä kuitenkin on päivätyö ja ihan omat rahat. Hän kuluttaa myös muualle kuin hevosiin, vaikka yrittää väittää muuta. Hän kuluttaa ja ostaa sekä itselleen että perheelleen. Tämän kohderyhmän luulisi kiinnostavan mainostajaa, sillä he tekevät suurimman osan perheensä ostopäätöksistä. He lähtevät nuorempiaan harvemmin viihteelle, mutta kun he lähtevät, he eivät pihistele. Sitten he riitelevät toisten nelikymppisten kanssa kassalla siitä, kuka saa maksaa tämän kierroksen. "Minä maksan!" "Ei kun minä maksan!" "Höpöhöpö, minä maksan nyt, mene sinä vain istumaan!" Tiedän, olen ollut ravintoloissa töissä nuorena...

Tämä on ensimmäinen vuosi, kun HIHS ottaa naiset huomioon järjestämällä Ladies Night -tapahtuman. Älkää suhtautuko asiaan vähätellen ja naureskellen ja väittäkö itsepintaisesti, että olette tulossa katsomaan pelkkää ratsastusta. Että mitä tekemistä meikeillä, kirjoilla ja shampanjalla muka on ratsastuksen kanssa.

Tämä laji tarvitsee sitä, että muutkin kuin äijäfirmat hoksaavat meissä naisissa piilevän todellisen ostovoiman. Mitä enemmän sponsoreita laji saa, sitä edullisemmaksi ja näkyvämmäksi ratsastus lajina muuttuu. Eiköhän meille kaikille kelpaisi edullisemmat tapahtumaliput ja ale-tuotteet, joita hevostapahtumissa ei ole näkynyt vuosikausiin.

http://www.helsinkihorseshow.fi/ladies-night.php

EDIT! Klo 18:10: Keskustelu käy erittäin vilkkaana Facebookissa - niin kuin tavallista. Klikkaa sinne tästä.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Lapsi tuhoaa kahden aktiivisen aikuisen parisuhteen

Nyökyttelitkö otsikon sanomalle vai säikähditkö? Vai menitkö puolustuskannalle? Todennäköisesti et pystynyt välttämään reaktiota. Ehkä hyvä niin.

Suurin osa meistä ei tiedä etukäteen, miten paljon lapset muuttavat elämäämme. Sen takia me olemme valmiita ottamaan riskin ja perustamaan perheen. Alkuun me uskottelemme toisillemme, että kahden ihmisen elämä jatkuu perheenä ihan samanlaisena kuin ennen lapsiakin. Ei se kuitenkaan jatku.

Näin tapahtuu erityisesti pariskunnalle, joka on tottunut harrastamaan aktiivisesti useampana päivänä viikossa. He ovat menneet treeneihinsä töiden jälkeen ja syöneet myöhäisen päivällisen joskus seitsemältä. Ilta on kuluut television ääressä, rästitöissä tai ehkä kavereita tapaillen. Kaikki on täydellistä. Puuttuu vain lapsi. "Meidän on niin hyvä yhdessä", he toteavat. "Lapsi kruunaisi kaiken, kyllä me edelleen ehdimme harrastaa", he sanovat toisilleen. Ja pian pissatikku näyttää elämälle uuden suunnan. "Nämä ovat tahdon asioita". "Kyllä me pystymme sopimaan ja järjestämään".

Viimeistään siinä vaiheessa, kun molemmat palaavat työelämään, ajankäytön rajallisuus iskee päälle. Enää ei ole kysymys vain kahden ihmisen tahdosta, vaan vuorokausi täyttyy useammista tahdon yksiköistä ja aikaa vievistä velvollisuuksista. Mitä kauemmin pariskunta pitää itsepintaisesti kiinni omasta yksilöllisestä tahdostaan ja oikeudestaan harrastaa niin kuin ennen lapsia, sitä varmempaa on, että toinen on aina mielestään kotona liikaa yksin jälkikasvun kanssa.

Silloin parisuhteeseen hiipii se mörkö, jonka nimeä ei haluta sanoa ääneen. Mörkö kulkee nimellä avioero ja se seisoo olohuoneen nurkassa ja kysyy: onko teillä enää muuta yhteistä kuin lapset, jääkaappi ja asuntolaina? Pienten lasten vanhemmilla on suurin riski päätyä avioeroon. Tämä etenkin silloin, kun kumpikin haluaa itselleen omaa aikaa entiseen malliin. Asiat helpottuvat sitten, kun voidaan harrastaa yhdessä. Jos selvitään sinne asti.

Jos kodista tulee vanhempien harrastusten keskellä pelkkä kääntöpaikka, jossa vaihdetaan nopeasti kuulumiset ennen kuin toinen vanhemmista ryhtää taas toteuttamaan itseään harrastuksensa pariin, yhdessä vietetty aika kutistuu. Aikapula ajaa ihmisiä erilleen. Ja sitten se hevosharrastajien kannalta olennaisin: jos toisen harrastus on hevonen ja tämä toinen katoaa tallireissuilleen viitenä iltana viikossa, ei voida enää puhua meidän tahdosta. Ei kukaan tahdo olla parisuhteessa, mutta silti yksinhuoltaja viitenä iltaa viikossa. Tällaisessa tapauksessa mieleen voi tulla ajatus, että entäs jos lapset asuisivat vuoroviikoin sinun ja minun luona; silloin minullakin olisi joskus aikaa harrastaa!

On hirveän helppo puhua teoreettisessa mielessä siitä, että asiat ovat tahdon asioita ja että rakastamme niin myötä- kuin vastamäessä. Vastamäki on juuri sitä, kun lapset ovat pieniä, töitä pitäisi tehdä, harrastaakin olisi kiva ja puolisoakin olisi kiva nähdä. Aika loppuu. Koko ajan on kiire. Kuka minä olen ja mitä minä tahdoinkaan? Oli se mitä tahansa, en tahdo tätä!

Tahtominen on kovaa työtä. Sitä ei tule ajatelleeksi silloin, kun saa tahtoa helppoja asioita. Parisuhteessa yksi vaikeimmista paloista on sopia asioista niin, että kaikki antavat ja kaikki saavat. Kun elämä ruuhkautuu, harva meistä haluaa antaa mitään. Me haluamme vain saada. Oikeudet eivät kuitenkaan koskaan voi ajaa velvollisuuksien yli. Perhe ei ole yhden ihmisen tahdon alttari, jolle muut uhrataan.

Lapset tulevat väistämättä ottamaan itselleen sitä aikaa, mikä ennen käytettiin harrastuksiin ja parisuhteeseen. Yksikään parisuhde ei kestä parisuhteena ilman yhteistä kahdenkeskistä aikaa.

Aika on rajallista. Sitä on tavallisen työpäivän jälkeen käytössä ehkä noin seitsemän tuntia. Jos ajattelet, että tämä aika on ympyrä ja kokeilet jakaa sitä kaiken sinulle tärkeän kesken, kuka aikaasi saa eniten? Oletko jakoon tyytyväinen?

Entä jos joutuisit valitsemaan näistä vain kaksi? Mistä luovut? Ja mihin osioon kuuluvat kotityöt?





P.S. Ei lapsi tuhoa parisuhdetta ja mahdollisuuksia harrastaa. Lapsi muuttaa niitä. Parisuhteen tuhoamisesta olemme vastuussa ihan itse. Ja itse meidän on kannettava vastuu toimintamme seurauksista. Perheessä ei saa unohtaa itseään, mutta ei sitäkään sitä, että siellä on muitakin.







perjantai 2. lokakuuta 2015

Täti tulee nyt kaapista ulos

"En saa laukkavolttia tehtyä, koska en saa laukkaa pyörimään", puuskahdin lopen uupuneena ratsastustunnilla. "Jos unohtaisin sen voltin ja yritän saada vain saada laukan hyväksi?", anelin. Opettaja huokasi. "Joo, vaikka sitten niin, mutta jospa ratsastaisit kuitenkin sen laukan hyväksi ja jatkaisit ne voltit", kysyi opettaja. Sekunnin sadasosan ajan olin luiskauttamassa suustani jotain selitystä. Että etupainoinen. Että painaa kädelle. Että ilmanpaine ja sadesää. Mutta nipistin suuni kerrankin kiinni, nostin laukan ja aloin työstää sitä.

On varmaan aika tulla kaapista ulos! Minä olen sitä enemmän täti, mitä enemmän kiellän sitä olevani! Täti. Täti-täti-täti. Tätiratsastaja. Mukavasti ylipainoinen selittelijä. Väittää lempiruoakseen lohisalaattia, vaikka oikeasti tilaa aina salamipitsan. Haaveilee oman varsan kouluttamisesta, vaikka unohtuu joskus keventämään väärälle jalalle. Kokouksissa piirtelee hevosenpäitä luentolehtiön marginaaleihin. Kutsuu itseään hevosen mammaksi ja lässyttää. Ei ratsasta hevostaan hikeen, koska hevoselle tulisi siitä paha mieli.

Kuulostaako tutulta? Niin minustakin. Kaikki näkeät totuuden, mutta silti minä vain raottelen kaapin ovea ja huudan "menkää pois, se on joku muu kun täällä pakoilee". Tätiys ei valitettavasti ole numeroita vaan mielentila. Jos astun julkisuuteen ja alan kutsua itseäni tädiksi, minusta ei ole enää mihinkään.

"Pelkään, että tätiys ei ole numeroita vaan mielentila."


En tiedä, tulenko 40-vuotispäivän kynnyksellä suoritettamaan helppoa kenttärataa, mikä minulla on toiveissa. Haaveitteni tilalle voisin ottaa tietysti ottaa selitykset, miksi se ei ole mahdollista. Ikä on hyvä selitys. "Että voe tokkiinsa, kyllä myökin joskus nuorena oltaisiin vaekka mitä tehty, mutta ei myö ennää tohita."

Parin vuoden päästä voisin alkaa muistella hurjaa kenttäratsastusmenneisyyttäni ja uskotella uusille tuttavuuksille, että se kesti kauhemmin kuin yhden harrasteluokan verran. Ja sitten sanoisin, että Piia Pantsukin lopetti kenttäratsastuksen, kun lapset syntyivät. Että liian vaarallinen laji se on äideille. Pois äidit satulasta ja mars kotiin kestovaippapyykkiä pesemään! Myhäilisin kaikkitietävä ärsyttävä hymy naamallani niille, jotka yrittäisivät. "Kyllä minäkin silloin joskus, mutta sitten ymmärsin paikkani ja rajallisuuteni." 

Ehkä alkaisin elää lasteni harrastusten kautta. Sellaisiahan tädit ovat. Olenko minäkin?

Täti tippui taas kerran (syksy 2013) Kuva: Erica Lilja

Lue myös
Läski täti silittää heppaa

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...