maanantai 31. elokuuta 2015

Nummelan ponitallin realistisemmat kuulumiset

Jos elämä olisi Nummelan ponitallia, kertoisin seuraavaa:


"Kesäkussa trailerista astui ulos lihakseton ja vähän alistunut valtava hevonen, joka oli siirtynyt kuukautta aikaisemmin uudelle omistajalle. Omistaja oli ikävän onnettomuuden seurauksena tippunut ja loukannut itsensä vakavasti vain kolme päivää hevoskauppojen jälkeen. Hevonen oli ollut joitain viikkoja muiden ratsastettavana ennen kuin se saapui Espooseen. 
Hiljalleen me rakensimme luottamusta pääsimme vaikeuksien kautta voittoon. Sympaattinen hevonen paljastui uskomattomaksi suorittajaksi, joka juuri ennen paluutaan uuden omistajansa ratsastettavaksi suoritti uskomattomat kilpailutulokset, vaikka kukaan ei sitä olisi kesän alussa uskonut. Sen karva kiilsi ja harja kasvoi ja se oli unohtanut kaikki murheensa!"


Minä ja Kari keskiviikkokisojen ristikkoluokassa. Tavoite oli saada läpi hallittu rata hallitussa ravissa, ilman kaahaamista. Se ei mennyt ihan niin. Hauskaa kyllä oli!
Mutta eihän elämä ole Nummelan ponitallia. Kyllä me tiedämme, ettei mitään tapahdu nopeasti tai jos tapahtuu, jotain menee myös rikki. Ei parissa kuukaudessa tehdä ihmeitä. Parissa kuukaudessa päästään vähän alkuun.

Ja pieniä juttuja nimenomaan on tapahtunut. Kun kesäkuussa otin Karin ohjia tuntumalle, se nosti pään ylös ja käveli pikkuaskelin eteenpäin. Se sai paskahalvauksen vaistotessaan raipan. Se ei jaksanut laukata kuin puoli kierrosta, minkä jälkeen se jo puuskutti. Toisaalta se ei tuntunut piittaavan pohkeesta ja laittoi ikään kuin kaikki aistit kiinni. Se oli samanaikaisesti kovin herkkä ja kovin kuuro. Me selässä käyneet amatöörit olimme ymmällämme. Onneksi saimme avuksemme ammattilaisen, joka antoi meille arvionsa siitä, millaisen eläimen kanssa olemme tekemisissä ja miksi se on sellainen kuin se on. Minä ja Karin toinen ratsastaja saimme Maiju Lemiseltä korvaamatonta apua Karin kanssa.

Koulutunneilla yritimme saada lähinnä vain sisätakajalkaa alle ja rentouttaa hevosta. Halusimme saada sen hyväksymään tuntuman, myötäämään, kulkemaan pohkeesta eteen, mutta niin, ettei sen missään vaiheessa tarvitsisi tuntea, että se joutuu tekemään liikaa. Aika paljon me kävelimme sen ohella maastossa, missä kolusimme polkuja, ylitimme ojia ja puunrunkoja. Alusta asti Kari on ollut ihanan sympaattinen sylieläin. Sen kanssa on ollut tosi kiva puuhailla.

Meillä oli viime viikolla viimeinen koulutunti ja totesimme monessakin mielessä, että Kari on rentoutunut. Kari on hyväksynyt, että ratsastajalla voi olla raippa ja ratsastaja voi vaihtaa sen puolta kesken ratsastuksen (tätä on treenattu paljon). Kari jaksaa laukata puolitoista kierrosta isoa kenttää ympäri rentona ja se jopa päristää laukassa. Ja osaahan se jo vedättääkin. Jossain vaiheessa Kari ikään kuin kuoriutui ja silloin vekkuli eläin alkoi ilmaista omaa tahtoaan. Maastoiluun tulikin sitten vähän kovempi roti: kyllä se vaan niin on, että ratsastaja päättää suunnasta ja vauhdista!

Kari on nyt saanut kaulaan vähän lihasta ja sen takapääkin tulee paremmin alle. Faktaa kuitenkin on, että se on niin valtava hevonen (sk 176cm), että sen rakentamiseen menee vielä kauan. Minun aikani on nyt kuitenkin tullut väistyä, sillä Karin omistaja Fanni pääsee vihdoin oman hevosensa selkään ja treenaamaan.

Kari on opettanut minulle hurjan paljon pehmeästä ratsastamisesta ja siitä, ettei keneltäkään voi vaatia enempää kuin mihin se fysiologisesti ja mentaalisesti pystyy. Minulla on tapana sanoa, että pakko on paras muusa, mutta pakko on hyvä nähdä pakottamisen sijaan velvoitteena. Tässä tapauksessa Kari on ollut minun muusani ja pakottanut minut ymmärtämään sekä itseään että minua itseäni.

En takuulla ole sama ratsastaja kuin alkukesästä.


perjantai 28. elokuuta 2015

Vertailun vuoksi

Istuin syntymäpäiväni iltana sohvalla ja katsoin telkkarista Suomen täydellisiä venäläisnaisia. Ohjelmassa kolmevitonen yksinhuoltaja järjesti massiivisia syntymäpäiväjuhlia, joi shampanjaa ja harjoitteli eroottista tanssinumeroa. Minulla sen sijaan oli jalassani verkkarit ja käsieni ulottuvilla sipsejä ja limpparia. Syntymäpäivän iltana koin mahdolliseksi laittaa elämän risaiseksi, vaikka olikin maanantai. 36-vuotiaana on mahdollista olla välittämättä.


Lappeenrantalaisena olen sisäistänyt, että venäläisyys on meikkiä ja korkokenkiä myös silloin, kun sille ei ole mitään perusteluja. Myönnän, että lomamatkalla Pärnussa olen tuntenut ylpeyttä, kun minua on luultu venäläiseksi. Nopea katselukierros ympärilleni paljasti maannaisteni ulkomuodosta sen, että oli nautittu vähän aika paljon sipsiä ja limukkaa. Siinä hetkessä tuntui imartelulta näyttää venäläiseltä. Muissa tapauksissa en aina ole ihan varma, ottaako suomalainen nainen kohteliaisuutena sen, että hän näyttää venäläiseltä. Ehkä tänä päivänä jo ottaa. Lappeenrannassa ja Joensuussa kimaltaa nykyisin paljon enemmän kuin ennen.

Nuolin suolaisia sormiani ja kuuntelin, miten yksi ohjelman naisista kertoi olevansa hyvä lähes kaikessa, mitä ryhtyy. Lappeenrantalaistaustainen vanhempi "väykkäri" hiukan kurtisti kulmiaan ja ainakin minä halusin ajatella, että hän vaikutti laillani epäileväiseltä. Lahjakkailla ihmisillä ei yleensä ole taipumusta paukutella henkseleitään. Aito lahjakkuus on yleensä helppo nähdä tottumattomallakin silmällä.  Vaatimattomuus taas on suomalaisittain katsoen hyve. Älä näytä rikkauttasi. Älä kehuskele. Älä pröystäile. Ole vaatimaton. Tosin sillä tyylillä ei ehkä saa myytyä osaamistaan yhtä hyvin kuin jollain toisella.

Helsinkiläisillä on tapana sanoa, että vanha raha kulkee ratikalla. Perittyä rahaa ei esitellä vaan se kertoo sanomaansa sukunimessä. Talleilla paskaa mättää vierekkäin Suomen rikkaimpiin kuuluvat ja ne, joiden palkasta hevonen vie leijonaosan. Rahasta ei kukaan halua puhua ääneen ja miksi puhuisi? Mitä kenenkään palkka kenellekään kuuluu. Hevosiin saa sitä paitsi upotettua rahaa omaisuuden ilman, että näyttää rikkaalta. Joistain ulkoisista puitteista voi tietysti tehdä hiljaisia päätelmiä. Kyllä me kaikki teemme näitä päätelmiä ja tiedämme, kenellä rahaa on ja kenellä ei. Yleensä olemme sitä mieltä, että sitä on juurikin kaikilla muilla, paitsi itsellä.

Täytin tosiaan 36 vuotta. Istuin syntymäpäivänäni verkkareissa sohvalla ja söin sipsejä. Olen syönyt koko elämäni ajan lounaaksi paljon parjattua kouluruokaa. Odotan saavani seuraavan ikälisän ensi keväänä. Enhän toki pyydä lisää palkkaa, koska taulukossahan se näkyy, mitä sieltä on tulossa: demokraattista samaa kaikille.

Olen tavallinen täydellinen suomalaisnainen: kova tekemään työtä ja harvoin aloillani. Siinä en eroa telkkarin väykkäreistä. Mutta syntymäpäivän iltana television ääressä ja ylhäisessä yksinäisyydessäni tunnen olevani tyytyväinen, ettei minun tarvitse esittää mitään eikä kukaan kuvaa elämääni. Itse asiassa osaan minä istua aloillani. Rakastan persiilläni istumista. Kunhan nyt vain esitän.

- Onko sinulla ollut hyvä syntymäpäivä, mieheni kysyi sipsikulhoa täydentäessään.
- Täydellinen, vastasin valehtelematta tippaakaan ja taputin vatsaani.

Telkkarissa väykkärit esittelivät kalliita jakkuja, joivat shampanjaa  ja söivät kaviaaria. Minä tiesin, että sipsit näkyisivät seuraavana päivänä hurjina silmäpusseina, mutta en välittänyt siitäkään.

Nukkumaankäydessä tosin hiukan oksetti, mutta sitten nukahdin.



torstai 27. elokuuta 2015

HIHSiin hyvässä seurassa


Helsinki International Porsche Horse Show järjestetään Helsingin jäähallilla 22.-25.10.2015. Vielä on viikko aikaa kerätä porukka kasaan ja saada liput edullisemmin. SRL:n ja Porsche Horse Show´n Hyvässä seurassa -kampanja on alkanut toukokuussa ja jatkuu siis 1.9.2015 saakka.

Kerää vähintään 20 hengen porukka. Kaikkien ei ole pakko olla samasta ratsastusseurasta, joten olisiko nyt aika vaikka kerätä Facebookissa kokon lapsuuden tallin poppoo ja järjestää talliluokkakokous! Harmittaa, että idea tuli vasta näin viime tingassa itsellekin mieleen, sillä kaikkia vanhoja HubSin naamoja 90-luvun alkupuolelta olisi kyllä kiva nähdä! Viikko ei taida riittää kaikkien uusien nimien selvittämiseen ja ihmisten etsimiseen. Mutta ehkä sinulla on toisin?

Kampanjan kautta ostetuista lipuista saa 25% alennusta. Säästetyn summan voi sitten tuhlata expossa itseensä tai hevoseensa tai niihin vanhoihin kavereihin.

Kampanjan osallistumisohjeet löydät täältä http://www.ratsastus.fi/hyvassa_seurassa

Postaus on osa Ruuhkavuosiratsastajan ja Porsche Horse Show ´n yhteistyötä

Tutustu kaikkiin HIHSin yhteistyöblogeihin täällä 

tiistai 25. elokuuta 2015

Eivät ne tee sitä tahallaan

Minusta on tavallaan hellyyttävää lukea, miten vuosia kotona lapsia hoitaneet naiset jakavat sosiaalisessa mediassa mantraa siitä, miten paljon kotiäitiys on lisännyt heidän työkykyään, organisointitaitoaan ynnä muuta. Työelämän karu totuus on kuitenkin se, että jättäytyminen vuosiksi pois työelämästä on vain harvoin ruusukkeen arvoinen suoritus. Sillä ei tavallaan ole mitään merkitystä, kuinka tarpeellista työtä kotona on tehty noiden vuosien aikana.  Näissä asioissa on itse korotettava itsensä.

Ne vajaat kaksi vuotta, mitkä itse vietin kotona, eivät varsinaisesti kehittäneet minua leipätyöammattilaisena. Se, mitä silloin tein päivittäin on sitä, mitä teen nykyisin kaikki viikonloput. En halua kutsua viikonloppuani työksi. Sen myönnän, että varmasti ymmärrän vanhemmuutta ja sen vaikeutta nyt paremmin. Ei se silti niin mene, että omien lasten myötä ihminen muuttuisi automaattisesti ymmärtäväiseksi. Ihmisestä voi itse asiassa tulla ihan järkky hirviö, joka tuomitsee kaikkien muiden tavat ja jatkaa itse itsensä korottamista. Syyllisyys painaa monia, eikä valinta perheen ja uran välillä ole koskaan helppo.

Sanotaan, että hevonen jää kehityksessä kaksivuotiaan lapsen tasolle. Hevosta ja lasta ei tässä mielessä kuitenkaan kannata laittaa samalle viivalle, mutta niihin suhtautuminen on täysin vertailukelpoista. Pelkäävä hevonen ja kiukutteleva lapsi edellyttävät aikuiselta kanssaihmiseltä ihan samoja ominaisuuksia: kärsivällisyyttä ja kykyä harhauttaa mielipaha pois. Pitää muistaa, kenelle aikuisen kortti on annettu. Vastapuoli ei tee mitään tahallaan, kiusatakseen, kusettaakseen tai ilman syytä. Ja sen tarpeet on melko yksinkertaiset: kiireettömyyttä, ruokaa, lepoa ja joku, johon luottaa ja joka on johdonmukainen.

Ei se tietenkään aina suju kuin tanssi, mutta kun yrittää huolehtia omasta nukkumisesta, ravinnosta ja yleiskunnosta, homma sujuu paremmin. Kasvattamisvastuusta ei pääse koskaan eroon eikä sitä voi siirtää kellekään muulle. Jakaa sitä toki voi. Ja apuakin saa pyytää. Sekä lapsi että hevonen oppivat nopeasti, jos joku sääntö ei ole vedenpitävä.

Sitä saa, mitä pilaa.

Kun lapsi opettelee pyöräilemään, kaikkien kärsivällisyys on koetuksella.

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Triathlonia kylmiltään

Triathlon on kiehtova laji. Hektisyys, minkä lajista toiseen vaihtaminen saa aikaiseksi, saa adrenaliinit kohoamaan. Pidän tuosta tunteesta. Yhtään en kyllä ole kiinnostunut kyseisen lajin aktiivisemmasta treenaamisesta.

Ensin olin huoltojoukko, sitten piti itsekin päästä mukaan.

Triathlonin kokeilumatka on sellainen, jonka pystyy lähes jokainen tekemään kylmiltään. Moni tosin pelkää uintimatkaa, koska se tehdään avovedessä. Toiset sanovat, että kyllä uisivat ja pyöräilisivät, mutta juokseminen siihen päälle tuntuu mahdottomalta. Ja mitä Terässika -kisaan tulee, moni sanoo, ettei voi juoda olutta. Ei ainakaan litraa niin, että siitä otetaan aikaa.

Terässika on triathlon, mutta myös performanssikilpailu, johon osallistutaan humoristisin joukkuein. Me olemme olleet mukana tylsinä taviksina ilman joukkuetta. Toistaiseksi. Kisa on suosittu ja hauska ja sitä vedetään sekä tosissaan että puolitosissaan. Nopeimmat suorittavat matkan puoleen tuntiin tai alle. Monilla performanssiosuus vaatii veronsa ja kello tikittää (sakko)aikaa pitkälle toisen tunnin puolelle. Fiilis kisassa on hyvä. Ei se urheilu nyt niin vakavaa voi olla.

Useana vuonna kisa on tullut täyteen muutamassa minuutissa siitä, kun ilmoittautuminen on avattu. Siksi olen ihan pirun ylpeä, että tänä vuonna paransin tulostani ja ylsin naisten sarjan seitsemänneksi. Sillä nimittäin varmistui automaattisesti paikka ensi vuoden kilpailuun! Viime vuonna jäin täpärästi naisten kärkikymmenikön ulkopuolelle. Olin 11.

Paransin aikaa tänä vuonna sekä uinnissa että oluenjuonnissa. Uintiin oli alkuun pettynyt, sillä ero ei ollut sekunneissa kovin merkittävä. Sitten joku sanoi, että viime vuonna uintimatka oli ollut 200m, ei 250m, mikä se tänä vuonna oli. Sitä ajatellen aikani parani ihan huomattavasti. Pyöräily meni himpun verran edellisvuotta nopeammin, mutta juoksussa talven aikana kerrytetyn 5-6kg taisivat tuntua eniten. Huono kunto antoi myös hyvän syyn jäädä hetkeksi kävelemään ja tsemppaamaan erästä kanssajuoksijaa juoksuosuudella. Haha, laupias samarialainen otti samalla tsemppiä itselleenkin.

Olut sitten onnistuikin hienosti. Ei siitä ja sen treenaamisesta sen enempää. Oli kuuma päivä. Laitetaan sen piikkiin.


Tulokset väliaikoineen (suluissa viime vuoden tulos)

Uinti 250m 06:05 (06:14)
Pyöräily 10km 24:55 (25:19)
Juoksu 3,5km 18:42 (18:23)
Olut 1l 3:17 (05:26)
Kokonaisaika 52:59 (55:11)


Lapset mukana kannustusjoukoissa

(Teräs)sikaniska.


torstai 20. elokuuta 2015

Hevosenpidon todelliset kustannukset

Tein laskelmia. Koska en omista tällä hetkellä hevosta, minulla ei ole tarvetta vähätellä hevosenpidon todellisia kustannuksia. Aloin miettiä tarkemmin, mihin kaikkeen saisin rahaa menemään.

Hevosenpito maksaa, mutta onhan tämä näin laskettuna pysäyttävää. Viime vuosina tehdyt lukuisat EU-säädösten edellyttämän talliremontit ovat nostaneet hevosenpidon kustannukset pääkaupunkiseudulla tähtitieteellisiin summiin. Kun Tintti aikoinaan asui Gumbölessä, tallipaikan kuukausivuokra oli 250 euroa pienempi kuin mitä se on tällä hetkellä. Muualla Suomessa voidaan vain päivitellä sitä, että täällä maneesitallien kuukausivuokrat lähentelevät 1000 euroa. Eikä siihen hintaan ole syytä olettaa saavansa mitään erikoispalveluita. Näillä summilla hevosenpito ei voi olla mahdollista kaikille, "jotka vain oikein kovin sitä haluavat", vaikka joskus niin väitetään. Hevosenpito on mahdollista sille, jolla on rahaa.


Olen tässä laskelmassa lähtenyt olettamuksesta, että hevosta siis pidetään pääkaupunkiseudulla ja sillä valmentaudutaan vähintään kerran viikossa. Tämän lisäksi sillä kilpaillaan jonkun verran. Lisäksi oletetaan, että hevonen, kuljetusvälineistö sekä hevosen varusteet on jo ostettu etukäteen. Niihin on upotettu summa x. Ratsastajan varusteita ei ole huomioitu.

Pakolliset ylläpitokulut
Tallivuokra 900€ (10 800€/vuosi)
Kengitys 60€/kk (120€/kerta) (720€/vuosi)
Vakuutus 50€/kk (600€/vuosi)
Lisärehut 30€/kk (oma rehu, kivennäiset, vitamiinit) (360€/ vuosi)
Ekstrakengitykset talvea varten tai irtokengät +120€/vuosi
Vuodessa 12 600€
Kuukaudessa 1060€

Treenaaminen
Valmennukset 200€/kk (á 50€) (2400€/vuosi)
Lisävalmennusviikonloppu tms 300€/vuosi
Vuodessa 2700€
Kuukaudessa 225€

Varusteet
Vuoden aikana ostetaan ehkä vähintään seuraavat varusteet
Toppaloimi 120€
Sadeloimi 100€
Jalkojen suojaaminen 100€
Riimu, riimunnaru 25€
Uudet harjat tai vastaava määrä harjoja 30€
Satulahuopia 100€
Pinteleitä, kääreitä 50€
Hyttysmyrkkyjä, shampoota, satulasaippuioita, valjasrasvoja 80€
Ensiaputarvikkeita 50€
Kylmäystarvikkeet ja linimentit 100€
Heräteostokset eli kääntymiset hevostarvikeliikkeessä 30€/kk (360€/vuosi)
Vuodessa 1115€
Kuukaudessa 93€

Eläinlääkäri
Raspaus ja rokotus 120€
Yksi klinikkakäynti 500€
Vuodessa 620€
Kuukaudessa 52€

Kilpaileminen
Kenttäkilpailuja 3 kpl, yht 1500€  (kenttäkisaviikonloppu á 500€ kaikkineen)
Muut lähtömaksut ja kilpailut 500€ yhteensä
Vuodessa 2000€
Kuukaudessa 167€
------------------------------------

Yht 17035 €/vuosi, 1419,60€/kk
Kilpailevalla 19 035€/vuosi, 1586,25€/kk

Puhumattakaan, että hevoselle on kiva tarjota hierontaa, akupunktiota, kraniosakraaliterapiaa, kiropraktikon niksautuksia... Joskus voidaan tarvita ratsuttajaa tai vaikkapa muuta maksullista liikutusapua. Entä jos veisi hevosen kesälomalle laitumelle jonnekin? Ja jos hevonen sairastuu vakavammin, kulut kasvavat entisestään. Toki silloin valmennuskulut pienenevät, mutta aika marginaalisista summista siinä on kysymys.

Jos pääkaupunkiseudulla yllämainitun hintaisessa tallissa hevostaan pitävä vuokraa hevosta ulkopuoliselle tallipaikan kustannushintaan eli 30€/kerta esimerkiksi kahdesti viikossa, hän voi vähentää hevoskuluista vuositasolla 1440€. Hevosen todellinen päiväkustannus omistajalle on kuitenkin 39-40€. Tässä summassa on huomioitu ainoastaan todelliset ylläpito-, kengitys-, eläinlääkäri- sekä varustekulut eli ei omistajan valmentautumis- eikä kilpailukuluja, joita ei luonnollisesti ole hyvien tapojen mukaista laskea päiväkuluihin mukaan.

Valitettavasti uskon, että nämä kulut ovat monille hevosenomistajille pelkkä pisara meressä. Jokaviikonloppuiset kisat kasvattavat pottia entisestään. Kuinka monella tähän kaikkeen on oikeasti varaa? Itseäkin alkaa houkuttaa muutto pääkaupunkiseudulta halvemmille maille. Miten olisi Sipoo? Porvoo? Loviisa? Ehkä Kirkkonummi? Siuntio? Nurmijärvi? Tuusula? Yhden hevosen kuluista kertyvä kokonaispotti pienenisi ehkä muutamalla tuhannella vuodessa.

Enkä ole enää aikoihin ihmetellyt, että kotitallinpito kaikessa sitovuudessaan kiehtoo niin monia. Jos vain läheltä löytyy maneesi, jota voi vuokrata järkiaikaan, kulut varmasti pienenvät. Aikaa kuitenkin saa varata enemmän.

Ja sekin on rahaa.

maanantai 17. elokuuta 2015

Verbitaivutusta satulassa

Raamatun kreikassa eli koineekreikassa on yksi ainoa säännöllinen verbi, kasvattaa-verbi. En enää muista, esiintyiko sanaa Raamatussa ollenkaan, mutta se oli esimerkkiverbinä taivutusta opetellessamme.

Jos joku ei tiedä, kreikka on kamala kieli. Englantilainen sanoo "it´s all greek to me" ja on oikeassa. Suomalainen väittää asian olevan täyttä hepreaa, mikä on  itse asiassa hirveän paljon helpompi kieli. Olen opiskellut sitä 25 opintoviikkoa. Se oli pääaineeni, vaikka graduuni liittyvät tekstit käänsin lopulta kreikan kielestä. Hullu kun olin, otin tällaisen haasteen vastaan.

Kasvattaa-verbin taivutuskaavoista ei ollut kreikan kielen oppimisen kannalta kauhean paljon hyötyä, koska 99% kreikan verbeistä on epäsäännöllisiä. Ja nyt ei siis puhuta pikkuisen epäsäännöllisistä vaan sellaisista, että taivuttamalla ratsastaa- verbistä aktiivin indikatiivin aoristi yksikön 3. persoona, saadan lopputulokseksi tyyliin "b". Etsi siinä sitten sanakirjasta perusvartaloa, jos paperissa lukee, että "Jeesus b Nasaretiin".

En mieti kreikkaa kovinkaan usein. Mutta aina kun kuulen ihmisistä, jotka harjoittelevat, osaavat ja tietävät, miten hevosen selässä istutaan täydellisen oikein, mutta jotka toisaalta eivät uskalla lähteä maastoon, hypätä tai laukata porukalla, koska he pelkäävät - ja syystä ehkä pelkäävätkin - , etteivät hallitse hevostaan, ajattelen säännöllistä verbitaivutusta, tuota kieliopillista yllätyspalkintoa onnettomille teologian opiskelijoille.

Mietin, miten turhaa sitä oli tankata, kun mikään ei kuitenkaan koskaan mennyt kielioppisääntöjen mukaan kuitenkaan. Lopputulos oli vuosi vuoden jälkeen laumallinen kreikkaa näennäisesti opiskelleita ylioppilaita, jotka eivät osanneet kieltä kuin paperilla.

Puritaaninen kieliopin opettaminen vie kielen hallinnasta flow´n. Sama tapahtuu hevosen selässä.

Paljon virheitä, mutta hyvä flow. Lapsilta flow tulee luonnostaan. Aikuiset ovat vaikeuksissa, sillä flow´n puuttuminen ja pikkutarkuus yhdistettynä ehkä jännittämiseen ovat hankala yhdistelmä.

perjantai 14. elokuuta 2015

Too cool for riding school?

Nuoriso suhtautuu joskus kouluun kuin se ei ihan täysin sopisi heidän arvolleen. Too cool for school. Uuden oppiminen on noloa. Hyvät numerot ovat noloja. Viittaaminen on noloa. Ajoissa tuleminen on noloa. Kiltteys on noloa. Kaikki viestii murrosikäisen epävarmuudesta ehkä kaikkea kohtaan. Yrittämällä liikaa voi epäonnistua ja siksi on noloa yrittää. On helpompi nousta kaiken yläpuolelle ja sanoa, ettei vois ***tu vähempää kiinnostaa. Mä en tarvi tätä.

Koulumenestys ei toki ole yläasteella välttämättä mikään sosiaalinen arvonnousu. Tänä päivänä ne, jotka naamioituivat yläasteella tapettiin ovat niitä, joilla on ehkä se suurin palkkapussi. Sosiaalisuudesta kun ei kauheasti makseta, ellei siinä ole sattunut olemaan keskimääräistä parempi ja nokkelampi. Ja silloinkin siitä maksetaan vähemmän kuin numeroiden pyörittämisestä.

Seppo Laine sanoo Hippoksessa 4/2015 seuraavasti: "Ratsastajien pitäisi opetella enemmän ratsastamista ja valmentautua vähemmän. ...  Ratsastuskoulut tekevät meillä aika hyvää työtä, mutta ihmiset erkaantuvat niistä liian aikaisin. Olisi mietittävä, miten heitä saisi ohjattua pysymään pidempään ratsastuskoulun vaikutuspiirissä."

Minusta kyse on samasta harhasta. Ollaan superhyviä omasta ja ehkä parin muunkin mielestä. Hankitaan hevonen. Ollaan vähän turhan ylpeitä taipumaan uuden opettelemiseen, jos sen eteen pitäisi alkaa tehdä muutoksia. Jos homma on vaikeaa, vaihdetaan vaikka valmentajaa, jotta ei jouduttaisi näyttämään sitä, ettei itse osata. Osaamattomuus on noloa. Mokaaminen on noloa. Opetteleminen on noloa. Epäonnistuminen on noloa. Virhe on noloa. Pikkuasioiden opetteleminen on noloa. Ryhmässä ratsastaminen on noloa eikä siinä opi. Valitettavasti kaikki kuitenkin haluaisivat voittaa. Kukaan ei vain halua tehdä sitä työtä tekemällä vaan luonnostaan. Ja mikä hassuinta: kaikki näkevät osaamattomuuden. Ei sitä voi minnekään piilottaa.

Muistatteko kouluajoilta: aina oli niitä, jotka hehkuttivat, etteivät lukeneet yhtään ja kymppi tuli. Ja sekös masensi niitä, jotka lukemattomuuden todeksi uskoivat ja jäivät sen takia makamaan laakereillaan ja odottamaan, että luonnonlahjakkuus iskisi puskasta heihinkin. Että kymppejä tulisi tekemättä mitään. Mutta sehän on vale. Sen tiesivät todeksi ne, jotka paiskoivat hommia. He hykertelivät sitten mielessään ja korjasivat potin.

Sekä ratsastuksessa että myöhemmin palkkapäivänä.

Jos ei tee koskaan virheitä, ei ehkä tee paljoa mitään muutakaan. (c) Erica Lilja







keskiviikko 12. elokuuta 2015

Hyvän harrastamisen Gumböle

Olen astunut ensimmäistä kertaa Gumböleen syksyllä 2007. Tintti asui siellä syksyyn 2009 saakka, oli puolitoista vuotta muualla ja palasi takaisin keväällä 2011. Kun Gumböle meni remonttiin keväällä 2013, muutimme Nuuksioon. Sieltä Tintti muutti taivaslaitumille lokakuussa 2014.

Viihdyin kyllä Gumbölessä. Vaikka minua harmittikin, ettei hevosellani ajoittain ollut tarhakaveria, paikkana Gumböle loi hyvät ja toimivat puitteet harrastamiselle. Oli loistavat maastot, kentät, estekalustot, maneesi. Tallin aikataulut mahdollistivat sen, että saatoin käydä ratsastamassa sen jälkeen, kun lapset olivat menneet nukkumaan. Yleensä sain ratsastaa aivan ylhäisessä yksinäisyydessäni. Vaikka hevosia oli tallissa yli 40, koskaan ei tuntunut olevan ruuhkaa.

Gumböle avattiin uudelleen viime talvena. Olen saanut nauttia Gumskista taas tämän kesän Karin takia. Remontin jälkeen Gumski on ollut entistä parempi. On ihanaa, kun on voinut ratsastaa aamuvarhaisella tai iltamyöhällä, mikä nyt on milloinkin parhaiten sopinut perheellisen elämään. Hevoset saavat Gumskissa vihreää ruohoa ja ovat yleensä vähintään viisi tuntia tarhassa päivittäin. Maastopolkuja riittää tallattavaksi. Tallimatkani kestää reilut 10 minuuttia. Tämä on ollut paljon rentottavampaa kuin ratsastuskoulun tai ylipäänsä kenenkään toisen luomiin aikatauluihin sitoutuminen.

Iltahetket tallilla ovat parasta. Vanhoja tuttuja on paljon ja uusiakin pilvin pimein. Ihmiset tervehtivät toisiaan, huomioivat uudet tulokkaat ja kyselevät kuulumisia. Ovat kiinnostuneita. On tuntunut hullulta joskus törmätä hevostallinetissä Gumböle-keskusteluihin, joissa paikkaa parjataan. Uskoisin, että kommenttien takana ovat sellaiset ihmiset, joilla on vaikeaa, menevät he minne tahansa. Jos ei ole nälkä, niin paskattaa.

40 harrastajan porukassa jokainen ei voi tehdä oman mielensä mukaan, vaan kaikkien on sitouduttava yhteisiin sääntöihin. Missä on paljon ihmisiä, on myös eriäviä mielipiteitä ja eroavaisuuksia siinä, miten yhteisiin sääntöihin suhtaudutaan. Silti minusta on ollut tolkuttoman ikävää, että jotkut jatkuvasti levittävät Gumbölelle netissä rumaa mainetta paikkana, jossa ihmiset riitelevät keskenään.

Täytyy aina muistaa, että se, joka ensimmäisenä on kertomassa totuuksia hankalista kanssaihmisistä, ei välttämättä ole aina se luotettavin lähde. Tämä pätee, menet mihin tahansa uuteen paikkaan. Vältä niitä, jotka alituisesti haukkuvat toisia. Heidän haukkumislistalle joudut jossain vaiheessa itsekin.

Minä ja Tintti keskiviikkokisoissa Gumbölessä vuosia sitten. Tyylikkäät aurinkolasit, eikö?

Gumbölessä järjestetään keskiviikkokisat seuraavan kerran 26.8.2015. Tervetuloa mukaan!
Kilpailukutsun löydät täältä.

maanantai 10. elokuuta 2015

Pahanlaatuista sidontaa

Ratsastuksessa on aika tavallista se, että luulee olevansa jotain muuta kuin mitä on. Tiedän teoriassa kaikenlaista: kyynärpään kulma tekee kädestä pehmeämmän ja suora käsi on kova. Käden pitää myödätä hevosen liikettä. Ulko-ohjan tuen täytyy säilyä ja antaa hevoselle jotain, mihin tukeutua. Sisäohjassa ei saa roikkua. Käsi ei saa olla kuollut. Käsi ei saa sitoa.

Suora käsi, leveä ote. Tähän on syynsä. Tätä ratsastusta eikä tätä hevosta olla esittämässä koulutuomareille. Asetus ja taivutus on liioiteltu, mutta sisätakajalka tulee jo paremmin alle.

Silti minä olen ollut ja olen edelleen kovakätinen ratsastaja. Minua lohduttaa hieman, että jopa Kyra Kyrklund on jossain yhteydessä sanonut, että hänkin on ollut ja samalla ratsastanut maailman huipulla. Jos hän voi myöntää asian, me kaikki voimme. Jos hän päättää muuttua, meidän kaikkien täytyy tehdä niin.

Cajus on opettanut minulle pehmeää, myötävää tuntumaa. Maiju on opettanut minulle sitä. Kaikki valmentajat, joita minulla on ollut, ovat puhuneet siitä. Ja silti minä olen jäänyt puristamaan ulko-ohjaa tiukkana. Vetämään. Sitomaan. Joo, nyt on hyvä. Ei saa hevosen pää liikkua. Niska pysyy paikallaan. Nyt on ryhtiä. Hienoa ryhtiä. Kyllähän moni hevonen siihen alistuu, kun ei muusta tiedä.

Nyt on muutoksen aika! Maijun ja valmennus sekä Kari ovat opettanut, ettei näin voi tehdä. Silmäni ovat avautuneet sille, että teen kaikesta huolimatta sitä, mitä en halua tehdä ja luulen, etten tee. Meillä ei ole ollut käytössämme minkäänlaisia apuohjia ja kaikenlainen liikeeseen mukautumaatomuus kostautuu Karin kanssa sillä, että sen turpa on taivasta kohti. Totta kai tässä on paljon tekemistä, mutta sitomisesta yritän nyt tosissaan harjoitella pois. Käsi voi olla hiljaa ja myödätä samanaikaisesti.

Koulujen lukuvuodet alkavat huomenna. Olen valmistautunut ratsastukoululukuvuoteeni harjoittelemalla asioita kotona ihan tavallise käsilaukun kanssa. Mikä tahansa hihna käy, kunhan se toisessa päässä on joku, joka liikuttaa ohjaa tasaisesti kuin olisi kävelevä hevonen. Minä pidän ohjista kiinni ja mukaudun. Käännän, asetan ja teen kaikenlaista, mutta mukaudun. Opettelen myötäämään ja olemaan pehmeä myös silloin, kun aion tehdä jotain.

Sillä juuri sillä hetkellä ainakin minä teen pahimman sitomiseni: kun minun pitää asettaa, kääntää tai tehdä jotain, minä pysäytän ja jäykistän käteni. Ja juuri siksi hevosen turpa nousee silloin ylös eikä muoto sati rentous säily.

Otatko sinä saman haasteen vastaan tulevalle lukuvuodelle?


Rentous. Asetus. Pehemä käsi, joka seuraa. KÄdet ovat reisillä. Ei saisi olla, tietenkään. Mutta leveys on nyt perusteltua. Se on hevoselle miellyttävämpää ja saa sen rentoutumaan.

Hankala laukannosto. Mieluummin ryntäisi laukkaan kuin nostaisi sen.

Missä ryhti? Kannatko muka kädet? En, mutta hevonen on tässä lopputunnista aika tyytyväinen ja hyvä.

Kuvat: Erica Lilja

torstai 6. elokuuta 2015

Heitä Kari voltti!

Estetunnin jälkeen. Kuva: Ulla Nurmi
Karin viikko-ohjelmaan on koko kesän kuulunut sekä maastoilua että maneesityöskentelyä. Muut Karin ratsastajat ovat ratsastaneet pääsääntöisesti maneesissa ja minä olen sileänratsastusten lisäksi pyrkinyt käyttämään Karia ainakin kerran viikossa maastossa. Paljon olemme kiipeilleet mäkiä ja rämpineet polkuja. Mieluuummin sitä kävelee metsässä kuin sisätiloissa tai kentällä.

Kari on rentoutunut silminnähden. Se on vähän elastisempi ja sen laukkakin on parempaa. Se hyväksyy kuolaimet ja se hyväksyy tuntuman. Videota ratsastuksesta en silti uskaltaisi näyttää kenellekään, koska silloin katsoja ehkä keskittyisi katsomaan eri asioita kuin mitä pitäisi.

Siinä mielessä hevoset ovat samanlaisia kuin pienet vauvat, että juuri kun luulet oppineesi niiden päivärytmin, ne muuttavat sitä. Kari keksi jossain vaiheessa, että jos hän vastustelee, hänen ei tarvitse lähteä maastoon. Voi, miten väärässä se olikaan. Olemme edenneet metsätietä jopa peruuttaen, kunnes se on tuumannut, että okei, ehkä se on helpompi mennä turpa menosuuntaan.

Viime lauantaina olimme estetunnilla. Kari tuntui olevan ihan elementissään kavalettiharjoituksissa eikä mitään ongelmia ollut. Aloitimme kuitenkin kevyesti, jotta sille jäisi hyvä mieli. Ravilähestymisillä pyrittiin varmistamaan, ettei hyppyyn lähdetty mistä tahansa ja miten kaukaa tahansa. Hypätähän Kari osaa hienosti, mutta entä jos siinä ei ole jarruja? Huomaan koko ajan ajattelevani, että kun tuon kokoisen hevosen saa tosi hyvään tikkiin, se saattaa olla aika vahva hevonen ratsastaa!

Kuva:Erica Lilja
Kaiken tekemämme on tarkoitus vahvistaa Karin takapäätä ja saada se käyttämään itseään. Heikko takapää ja etenkin vasemman kyljen kiristys tekevät taipumisen sille hankalaksi. Olin viikonloppuna hölmö enkä antanut sille riittäästi sen vaatimaa aikaa, joten lopputulos olisi voinut olla kaoottinenkin. Se sai ilmeisesti kielensä kuolaimen päälle ja lähti käsistä holtittomaan laukkaan. Kari ei onneksi palauttanut minua maan pinnalle, mutta Maiju (valmentaja Maiju Leminen) teki niin  muistuttamalla asioiden oikeasta tilasta. En saa pyytää siltä jotain vain muodon vuoksi. Jos tulee olo, että onpas se outo, silloin sitä tunnetta pitää kuunnella.  Tuli taas nöyrä olo. Mihin tässä muka on kiire?

Teimme maanantaina hirveän hyvää harjoitusta sisätakajalan aktivoimiseksi. Ravasin ympyrällä ja käänsin Karia voltille, mutten kääntänytkään. Käänsin, mutten kääntänytkään. Käänsin, mutten kääntänytkään. Käänsin, mutten kääntänytkään. Joka kerta se joutui vähän astumaan sisätakajalalla syvemmin alle, jotta se olisi päässyt voltille, minne sitä ei sitten ratsastettukaan.

Vähän niin kuin ihminenkään ei voi kääntyä suoralta tieltä sivuun ilman, että astuu käännöksen puolelle menevällä jalalla enemmän sivulle.

En ole ammattilainen, mutta olen ilokseni saanut ammattilaisten ohjauksessa tehtyä paljon hyviäkin juttuja tämän hevosen kanssa, joka on omalla tavallaan opettanut minulle hirveästi.

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Portaalit kaatuvat - maailmat kaatuvat



Viimeaikainen hevostallinetin keskustelu on tehnyt minut surulliseksi. Tuntuu kurjalta, miten paljon ihmiset heittävät kuraa toisten niskaan. Spekuloidaan. Ollaan varmoja siitä, että asiat on hoidettu huonosti ja etenkin siitä, että jotkut toiset osaisivat hoitaa ne paremmin. Esimerkiksi itse osattaisiin.

Blogini on ollut mukana kahdessa portaalissa. Niin pimennossa minäkään en ole, ettenkö olisi lukenut portaalinvaihdokseni herättämää spekulaatiota hevostallinetistä viime keväältä. En kommentoinut muutosta sen erityisemmin täällä blogissa, koska asiat oli keskusteltu niiden kanssa, keitä asiat koskivat. Tämän joku tulkitsi, että olisin tehnyt vaihdoksia riitaisesti, kun en kiitellyt ja toivotellut hyviä jatkoja julkisesti.

Blogiportaalit puhututtavat paljon. Niiden eksklusiivisuus sekä houkuttaa että raivostuttaa. Jokin aika sitten ht.netissä esitettiin varmana tietona se, että bloggaajat saavan hevosensa maksettua portaalien kautta kertyvillä mainostuloilla. Kysyin toki välittömästi Tiialta, missä minun uusi hevoseni viipyy... Kateudesta saa hirveästi voimaa, mutta se myös kuluttaa, kuten Ronja kirjoitti Ystäväni hevonen -blogissa kesällä. Lue juttu täältä.

Blogitalli lopettaa toimintansa tämän kuun lopussa. Tiia ilmoitti asiasta blogissaan toissa viikolla. Minusta päätös oli rohkea ja oikea. Jos Tiia olisi jostain syystä kysynyt mielipidettäni asiasta, olisin minäkin kehottaut häntä keskittymään tulossa oleviin ylioppilaskirjoituksiin sekä omaan blogiinsa. Tiia kuitenkin osasi tehdä päätöksensä pienessä piirissä.

Portaalien sisältö on blogeissa ja oman sisällön ylläpito vaatii resursseja, joita harvalla on käytettävissä päivätyön ohessa. Portaalin ylläpito toisin sanoen vaatii aivan liikaa aikaa suhteessa siihen, mikä on sen hyöty kenellekään. Meillä on joka tapauksessa on myös horsemail.fi ja Hevostiimi. Peninan vetämän Playssonin päätoiminta on hänen ratsastuspalveluita tuottavan yrityksensä ympärillä, mutta sen yhteydessä toimii myös blogiportaali. Hippola toimii nykyisin läpikulkupaikkana erilaisiin blogeihin eikä tuota omaa sisältöä sen enempää. Samaan aikaan ratsastustarvikeliikkeitä suljetaan ja taantuma näkyy kaikkialla.

Blogien yhteydessä on kiellettyä ja jopa tabu puhua rahasta. Hevosbloggaamisen pitäisi olla ei-kaupallista ja harrastuksenomaista. Samaan aikaan jotkut tuntuvat vaativan ihan tavallisilta parikymppisiltä bloggaajilta sellaisia kaunokirjallisia ja mediateknisiä suorituksia, että niihin saadaan helposti kulumaan aikaa normaalin palkansaajan työpäivän verran. Se pitäisi kuitenkin tuottaa täysin pyyteettömästi ja tarjoilla vielä hopeatarjottimella. Miksikö? Koska joillakin on mielestään oikeus siihen.

Moni kirjoitti hevostallinetissä tulleensa petetyksi. Blogitalli on nyt kuulemma pettänyt myös bloggaajiensa luottamuksen ja kansa ei saa sitä, mitä tilasi, eli videosarjaa bloggaajien arjesta. Tiia on keskustelujen mukaan syyllinen kaikkeen ja hän onkin saannut osakseen aivan kohtuutonta haukkumista ja kritiikkiä. Yritteliään ja avoimen nuoren naisen niskaan kaadettuna se on täysin kohtuutonta suunsoittamista. Sanon suoraan, että hävetkää, ihmiset!

Totta kai minua ja monia muita bloggaajia harmittaa Blogitallin tarinan päättyminen, mutta sen paremmin maailma kuin yksikään blogi ei kaadu tähän. Toivottavasti kaikki mielensä pahoittaneet lukijatkin pääsevät pian järkytyksensä yli.

Ja nyt sanon tähän loppuun sen, mikä olisi pitänyt ymmärtää sanoa jo viime keväänä: kiitos yhteistyöstä Erika, Kia ja Hippola. Kiitos Tiia ja Blogitalli. On ollut ilo tehdä yhteistyötä.


tiistai 4. elokuuta 2015

DIY- kylmäyssuojat

Joidenkin viikkojen takainen postaukseni hevosen kävelyttämisestä ja jalkojen kylmäämisestä sai jotkut pohtimaan, olenko jalkojen kylmäämistä vastaan. Vastaus on yksiselitteinen: en ole. Olen vastaan sitä, että kylmäämisen tai jonkun kylmäämiseen tarkoitetun tökötin uskottaisiin vievän kävelytystarpeen pois. Mikään ei vie pois sitä, että hevosen pitää kävellä eikä sitä voi millään konstilla korvata.

Ksenofon (n. 430-354 eKr.) ohjeistaa, että jalkojen kunnosta on huolehdittava. Hän kertoo, että "märät ja liukkaat lattiat pilaavat hyviksi kasvaneetkin kaviot. Lattiat on tehtävä kalteviksi, jotta ne eivät olisi kosteita, ja liukkauden estämiseksi ne on päällystettävä kavion kokoisilla kivillä. Tällaiset lattiat myös vahvistavat hevosen jalkoja." Tästä kohdasta kääntäjä kuitenkin sanoo indeksissä, että merkitys jää epäselväksi. Kseonofonin pääpaino on yhtä kaikki siinä, että jalkoja on vahvistettava, jotta ne kestävät. Kun haastattelin kenttäratsastuslegenda Cajus Aminoffia blogiportaali Hippolaan vuosi sitten, Cajus puhui samasta asiasta. Lue teksti täältä.

On parempi pyrkiä ehkäisemään ongelmia etukäteen kuin hoitaa vammoja jälkikäteen. Valtaosa meistä ei ole kuitenkaan voinut vaikuttaa siihen, miten hevostamme on käsitelty sen entisessä elämässä. Jälkihoito on totta kai tarpeellista, kun sitä tarvitaan, sillä vanhat jännevammat ja vaikkapa kinnerpatit edellyttävät toimenpiteitä. Silti hevosen jalkahoidon avainsanat ovat mielestäni ne kaksi K:ta: kävelytys ja kylmäys. Ne ovat jalkojen kuntoa ylläpitävää hoitoa.

Kylmääminen on kuitenkin joskus hermojaraastava operaatio. Monet ajattelevat, että ei sen helppota tarvitse ollakaan, mutta olen aina taipuvainen miettimään, miten asiat voisi kuitenkin saada helpommiksi. Itse en halua lotrata tuntitolkulla kylmäävien vesien kanssa.  Kylmäsavet ovat kelvollisia, mutta kesäaikaan ne kuivuvat jalkoihin turhan nopeasti eivätkä kuivuttuaan enää hoida tehtäväänsä. Kuivumista voi toki hidastaa laittamalla saven päälle märkää sanomalehtipaperia ja jättämällä hevosen seisomaan savet jaloissa viileään talliin.

Linimentteihin turtuu. Vesiämpärissä kylmennettävät suojat eivät kuulemma kylmää. Jäljelle jää jääsuojat, jotka ovat suuria, kohloja ja vaativat säilytystilaa. Kaikilla talleilla ei ole pakastinta tai jos on, sinen ei mahdu kymmenen hevosen kylmäyssuojat. Jostain syystähän kaikilla on tietysti aina oltava omat...

Neljä kylmäyssuojaa vie kokonaisen lokeron pakastimesta. Miksi näissä on aina niin raivostuttavat tarrat?

Neljä kylmäyssuojaa mahtuu juuri ja juuri Tupperware-kylmälaukkuun. Tarakalle taapero.

Meillä on Suomessa onneksi talvi! Silloin olen hakenut ulkoa lunta ja kylmännyt jalat sujauttamalla lunta neopreenisuojien sisään. Toisaalta talvella kaikki on tässä mielessä helpommin. Syys- ja kevätviileillä kahlaaminen vesihaudassa auttaa, mutta valtaosan aikaa vuodesta asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Edelleenkään en kyllä laske tavallista ratsastusta rasittavaksi treeniksi, jonka jälkeen jalat täytyisi kylmätä. Esteratsastuksen jälkeen on toisin.

Mutta nyt niihin tee-se-itse -kylmäyssuojiin. Myin vanhat kohlot jääsuojani viime talvena naapurille. Haluaisin pieneen tilaan menevät, kätevästi käyttöönotettavat kylmäyssuojat, mutta sellaisia en ole järkevässä hintaluokassa löytänyt. Kertakäyttöiset jääpussit tulevat aika kalliiksi. Siispä keksin ottaa muutaman lapsiltani jääneen kestovaipan froteisen imun, kastella sen ja pakastaa. Kiinnittäisin sen sitten neopreenisuojalla hevosen jalkaan.

No, se oli jäätyneen vaikea muotoilla jalan ympärille ja lopulta se kylmäsi  kuivassa jalassa vain vähän. Märässä jalassa tulos oli hiukan parempi. Plussana sanottakoon, että menivät kyllä pieneen tilaan, olivat helppoja käsitellä, konepesstäviä ja pysyivät jäässä jääkaapissa ratsastuksen ajan, vaikka olin pakastanut ne kotona.

Nämä neopreenisuojat ovat vanhat ns. tallisuojat. Olen käyttänyt niitä myös kuljetussuojina, mutta erityisen paljon lumikylmäystarkoitukseen.

Ksenofon: Hevostaito
Suomentanut ja selityksillä ja jälkisanoilla varustanut Hilla Halla-aho
Gummerrus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2003

Keväinen pesu ja viilennys. Lisäksi kivaa. Kuva: Liljat






sunnuntai 2. elokuuta 2015

Maastoestetreeniä videolla

Kuva: Zelda Rantala

Ratsastaminen on aika usein sellaista, mistä haluaisi näyttää ulkopuolisille vain parhaat palat. En edes yritä esittää, että se menisi aina niin. Hevoset ovat erilaisia ja valtaosa meistä ratsastajista on täysin harrastajia. Alla olevalla videolla näkyvät treenit ovat meille aika tavalliset maastoestetreenit.

Ratsastamani hevonen on keskuudessamme aika lailla tunnettu kieltäjä, jota saa jonkun verran tuupata menemään. Inhottaa, että ratsastan sen kanssa koko ajan tietynlaisessa turvaistunnassa, jotta en kiellon hetkellä tippuisi. Toisaalta, sellaista elämä on. Tällä kertaa kestin kyydissä koko treenin.

Isot kiitoksen koko meidän jengille: Erica, Alica, Anne, Maria, Venla, Elina, Josefin, Connor, Tiina, Zelda ja tietysti Solina, Hjeltit sekä Cajus ja Maria. Elämä on. Ihanaa.


Video on kuvattu Canonin Legria Mini -kameralla, mikä oli käytössäni alkukesästä. Se on oiva pikku vehje videopäiväkirjojen tekemisestä kiinnostuneelle ja toimii hyvin myös perinteisenä videokamerana. Käyttö oli helppoa, samoin kameralle oikeaan kohtaan puhuminen, sillä riitti kun puhui omalle naamalleen. Ei siis tarvinnut etsiä kuvauskohtaa ja puhua aina ohi, niin kuin tietokoneen Skype- puheluissa joutuu tekemään. Videoita sai katsottua saman tien ja poistettua epäonnistuneita otoksia.

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...