perjantai 31. heinäkuuta 2015

Ei koira karvoistaan...

Saatan menettää hevosen, mutta hevosenomistajuus ei lähde minusta. Vaikka Kari ei ole minun hevoseni, hoidan sitä yhtä huolella kuin se olisi. Teemme tiivistä yhteistyötä Karin omistajan kanssa, mutta nyt on luonnollisesti minun vuoroni kysyä, miten tehdään ja miten hoidetaan. Silloin kun Fanni hoisi minun hevostani, teimme toisinpäin.

Huolehdin omalta osaltani hevosen riittävästä liikunnasta ja terveydestä. En ole kovin helposti estynyt hoitamasta hevosta vuorollani. Velvollisuudentunteeni hoitaa lupauksia on suurempi kuin haluaisin uskoa, vaikka joitain viikkoja sitten väitin muuta. Minä pyrin edelleen järjestämään, hevosen tähden. Ei sillä ole väliä, onko nimi paperissa minun. Minä tingin vaikka yöunistani, mutta hevosen minä liikutan ja hoidan. Herään ani varhain. Muu perhe heräilee, kun minä jo palaan tallilta.

Minunlaiseni ihmiset hankkivat hevosia. Minunlaiseni ihmiset kaipaavat omaa hevosta. Minunlaiseni ihmiset käyttävät niihin kaiken aikansa ja rahansa. Minunlaisteni ihmisten läheiset kärsivät hevosten tähden.

Minunlaiseni ihmisen pitäisi ymmärtää enää ikinä olla hankkimatta omaa hevosta.


torstai 30. heinäkuuta 2015

Kuolema kouluradalla

Kesällä 2008 olin pitämässä ensimmäistä ratsastusripariani Alavuden ratsastuskoululla. Ratsastusriparilaisille näytettiin videota paralympialaisista. Ratsastuksenopettaja Tarja Huttunen halusi näyttää sen, jotta ymmärrys hevosen suuremmoisuuteen kilpakumppanina konkretisoituisi entisestään. Tarja jos kuka oli oikea ihminen puhumaan tästä. Hänhän oli menossa tuomaroimaan paralympialaisia myöhemmin samana kesänä.

Istuimme lattialla. Tytöt toisiinsa nojaillen ja hiuksia kammaten. Lähekkäin kuitenkin, niin kuin loppuvaiheessa leiriä on tapana. Tarja kertoi, miten erään ratsastajan hevonen oli kuollut juuri ennen olympiarataa. Ratsastajan suru oli tietenkin ollut sanoinkuvaamaton. Leiriläiset minä mukaanlukien kuuntelimme Tarjan tarinaa kyyneleet silmissä etenkin kun kuulimme, mitä kuolemantapauksen jälkeen oli tapahtunut.

Kilpakumppani oli tarjoutunut lainamaan kisatoverilleen hevosen, jotta unelma olympiaradalla ratsastamisesta ei jäisi vain unelmaksi.

- Kuinka monen meistä niin sanotusti terveistä uskoisitte ehdottavan samaa, olympiatasolla, Tarja kysyi eikä kukaan pystynyt sanomaan mitään. Nyt toden totta kaivettiin jo nenäliinoja.

Jokainen paikalla ollut pystyi tuntemaan tuskan ja jakamaan unelman. Sillä hetkellä maailmassa oli poikkeuksellisen paljon empatiaa, yhteishenkeä, lähimmäisyyttä ja lämpöä.

Lue lisää ratsastuksesta paralympialajina
http://www.paralympia.fi/paralympialajit/kesaelajit/ratsastus/

Auta lohjalaista pararatsastaja Kaisla Osaraa hänen matkallaan kohti Ranskan EM-kilpailuja ja Rion paralympialaisia: https://www.facebook.com/kaislaosaratsastaja?fref=ts

Kaislan tarinan voit lukea täältä: http://www.lansi-uusimaa.fi/artikkeli/302357-lohjalaisen-kaisla-osaran-unelmana-ovat-rion-paralympialaiset
(jos teksti ei avaudu tästä linkistä, lue se Kaislan tai Ruuhkavuosiratsastajan facebook-sivuilla olevan linkin kautta)



keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Ravistetaan



Kun odotin toista lastamme enkä enää pystynyt itse ratsastamaan, tyttäreni pääsi aika usein hevosen selkään. Yleensä kenttä ei kelvannut. Piti päästä "metsälle". Siellä tyttäreni halusi "ravistaa". Hän piti iloisena kiinni ohjasajovyöhön kiinnitetystä kauhukahvasta ja hölskyi ravaavan hevosen kyydissä ne muutamat askeleet.
- Lisää!

Tintti vaikutti alkuun epäröivältä, mutta juoksi sitten askeleensa jo rennommin.
- Äiti, pylly heiluu, tää on kivaa! Lisää!
- Niinhän se on.

Tyttäreni ei ollut vielä täyttänyt kolmea vuotta. Kerroin, miten ratsastimme yhdessä silloin, kun hän oli minun vatsassani. Tytär oli ylpeä siitä, että nyt hän ratsastaa itse. Tintti oli yhtäkkiä hänen hevosensa. Mainittakoon, ettei tytöllä ole ollut koskaan kovin suurta kiinnostusta lähteä tallille, ei pienempänä eikä oikein vieläkään.

Tyttären kanssa vietetty aika metsässä hevosta talutellen teki raskaana olevalle kropalle ja mielelle hyvää. Saihan siinä puuhata hevosen kanssa, mutta iloita myös tyttären kanssa samasta asiasta. Mutta jotain siinä hevosen vierellä hölkkäämisessä kuitenkin oli, mistä minun kroppani ei pitänyt. Kipu alkoi pikku hiljaa kävelyn vaikeutumisena ja paheni, kun palasin illemmalla tallille laittamaan haudetta Tintin jalkaan. Kun pääsin kauppaan, pystyin hädin tuskin kävelemään. Kotipihassa piti soittaa miehelle, että tuletko auttamaan minut autosta pois.

Loppuilta meni maaten. Ilmeisesti kyse oli lantion löystymisestä. En ollut kokenut sitä ensimmäisessä raskaudessa, mutta toisessa se iski päälle voimakkaana. Kuvittelin samalta tuntuvan silloin, kun joku lyö puukolla sinne alas. Muutaman tällaisen kokemuksen jälkeen en uskaltanut liikkua sitäkään vähää. Olin joitain viikkoja aikaisemmin suorittanut SRL:n kuntohaasteen osaksi juosten. Ne olivat sen raskauden viimeisimmät juoksuaskeleet.

Vähän tuon jälkeen tyttäreni ehdotti ratsastamaan menemistä jo heti päiväkodin pihassa. En suostunut. Kotona tyttö katseli lehtikuvaa ravihevosesta ja ilmoitti, että tarvitsemme ravihevosen. Olin juuri avanut 150 euron eläinlääkärilaskun ja tyydyin toteamaan, että kyllä meillä keskitytään jatkossakin hevosiin, jotka syövät ja sairastavat meidät köyhiksi sen sijaan, että erehtyisivät tuottamaan pennin pyörylää.

Nykyisin osuus ravihevosesta on kyllä hiukan kiehtonut. En tiedä miksi.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Valkoiset läikät satulan alla

Lyöttymiä. Hankausjälkiä. Rupea ja ruven alta paljastuvaa vereslihaa. Hauteita. Rasvoja. Kun aloitin hevoseharrastuksen, moni hevonen oli satulan riisumisen jälkeen kävelevä todistusaineisto sopimattomasta satulasta. Erilaiset "lärvät", joiksi me romaaneita kutsuimme, kuuluivat vakiovarusteina joka satulaan. Me tytöt hoisimme, haudoimme ja rapsuttelimme. Me pesimme satulahuopia vanhempiemme pesukoneissa, jottei niitä olisi laitettu yhteispesuun levittämään sieniä, jota uskottiin lyöttymien aiheuttajaksi.


Läikät ovat kadonneet. Kolmekymmentä vuotta sitten hevosen - ainakin opetushevosen - selkään taidettiin laittaa se satula, joka oli vapaana ja ongelmat korjattiin romaaneilla, jos niilläkään. Oli rintaremmiä ja muuta vippaskonstia, joilla asioita pyrittiin korjaamaan. Mutta ketäpä kiinnosti rentona liikkuva hevonen. Kun selkä haluttiin pyöreäksi, laitettiin gramaanit...

Kirjoitin pari viikkoa sitten PS of Swedenin suitsista kertoessani seuraavasti: "Kun ihminen päättää nousta ratsaille, hänestä tulee vastuullinen. Kyse on vastuusta pitää huolta siitä, että hevonen pysyy kunnossa joutuessaan kantamaan ihmistä."- -"Jos kuitenkin käytämme apunamme vääränlaisia tai epäsopivia varusteita, teemme monenkertaisesti väärin hevosta kohtaan."

Me hoitajatytöt laitoimme annettujen ohjeiden mukaan hauteen ja levitimme voiteen. Pidimme huolta varusteista, etteivät ne levittäisi sientä toisiin hevosiin. Liimasimme keinoihoa suojaamaan auki olevaa selkää, jotta opetusehevonen saattoi tehdä työnsä. Reippaimmat taistelivat hoitohevoselleen paremmin sopivan satulan jonkun toisen opetushevosen jäljiltä. Emme me paljoa tienneet, mutta kyllä me yritimme pitää hevosista huolta kaikella sillä tietämyksellä, mitä meillä oli.

On silti ihan mahdollista, että emme aina edesauttaneet hevosten selkien paranemista. Mutta millä katkaistaan kierre, jossa hevosen selkä on ruvella ja jatkuvan työnteon takia haavat eivät pääse koskaan paranemaan? Lepo olisi ollut ratkaisu, mutta siihen ei ollut aikaa eikä varaa.

Ihmisten ajan- ja/tai rahanpuute on aina ja ikuisesti hevoselta pois eikä toinen koskaan täysin korvaa toista.

Selkähaude.



perjantai 24. heinäkuuta 2015

Takapäätä kiristää

Takapää pitää saada alle. Siellä on hevosen moottori. Mutta miksi hevonen on usein niin etupainoinen ja miksi takapää on joskus niin älyttömän vaikea saada hallintaan?

Iso hevonen vaatii usein enemmän aikaa vertyäkseen kuin pieni. (kuva: Fanni Rapala)
Olen aikaisemmin kertonut, miten suuresti olen aina arvostanut valmentajien kykyä eläytyä ja heittäytyä opettamiseen. Esimerkki voisi olla se, miten ratsastajalle havainnollistetaan hevosen laukan oikeaa tahtia ja sopivaa ohjastuntumaa vaikka laukkaamalla hevosen vierellä. Olimme pari viikkoa sitten Karin kanssa taas Maiju Lemisen valvovan silmän alla.

- Kyllähän hevonen aina on luonnostaan etupainoinen ja lavoillaan, Maiju sanoi kun kerroin kuulumisina, miten Karin kuolaimen välttely oli muuttunut kädellä makaamiseksi.

- Käypä itse kontillesi ja mieti, miten sinä siinä olet: sinun painosi on käsiesi päällä. Ja jos pidät päätäsi ylhäällä, selkäsi ei ole rento vaan notkolla. Kun pyöristät selkäsi, sinä lasket pääsi alas, ja vasta silloin sinä olet siinä rentona. Et aikaisemmin! Ei se hevonen ole sen kummempi, Maiju havainnollisti.

Kari lepuutti jo jalkaansa ja minä katsoin maneesin hiekalla kontillaan olevaa valmentajaa.

- Ja huomaatko, kun olet siinä rentona ja pää alhaalla, sinä olet edelleen etupainoinen. Se nyt vain on niin, että etupäässä on enemmän painoa kuin takapäässä. Ja jos me nyt halutaan pitää selkä pyöreänä ja saada sitä painoa takaosalle, niin mitä se sinulta vaatii?

- No takareidet alkaa kiristää, tiedän jo nyt, tunnustan hetken mietittyäni.

- Tismalleen. Ja niin käy myös hevoselle, joka on jäykkä, Maiju innostuu.

- Jos hevonen on jäykkä eikä sillä ole kunnon lihaksia työntää takapäätä alle, se on pakosti haluttua enemmän etupainoinen. Ja nyt kun tässä ollaan kontillaan ja aletaan koota, eli kerätä sitä takapäätä alle, se nimenomaan vaatii lihaksia, jotka pystyvät siihen. Ja mitä enemmän takapää tulee alle, sitä korkeammalle pää nousee. Niin sinulla kuin hevosellakin. Enempää ei voi vaatia kuin mihin lihakset pystyvät.

Kontillaan etupainoisena ja notkoselkäisenä (1), kontillaan selkä pyöreänä ja pää alhaalla (2),
kun paino siirretään takapäälle, niska nousee (3), mitä enemmän paino on takapäällä, sitä korkeammalla niska on (4)
Piirros: Ruuhkavuosiratsastaja

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Liian pehmeät ollakseen totta

Ostin kuukausi sitten alennusmyynnistä ihanat ratsastussaappaat: pehmeät, nopeasti muotoutuvat ja edulliset. Vaikka ensimmäinen ratsastuskerta hankasikin polvitaipeet auki, sen jälkeen saappat ovat olleet aika ihanat. Nahkan pehmeyden perusteella ennustaisin, että saappailla voisi olla käyttöikää vuoden verran. Tuskin pääsevät samaan, mihin kesällä 2008 Soubirac-saappaani. Niiden sisäänajo kesti kantakiiloineen kuukausia eikä niissä näy naarmuja vieläkään. Kova nahka kestää pitkään, niin muotoutua kuin hajotakin.

Nilkkanahka on pehmeämpää. Se hajonnee ennen ensi kesää.

Lapsena oli turha haaveilla nahkaisista ratsastussaappaista. Ne olisivat olleet  paitsi kalliit, myös tuskalliset, sillä kunnollinen saapas vaatii sisäänajon, jollaista kerran viikossa ratsastaneella ei olisi ollut mahdollisuutta niille antaa. Minäkin pääsin ratsastamaan ainoastaan kerran viikossa, jote saappaista ei olisi tehty jalkaan istuvia sillä tahdilla ennen aikuisikää. Olit tyytyminen niihin puolinahkaisiin. Hienot nekin olivat. Hienommat kuin nokialaiset, joita vielä tuolloin näki usein.

Yhdellä tallikaverilla oli käytettynä ostetut tai jostain saadut nahkaiset ratsastussaappaat. Ne henkivät kokemusta ja ratsastustaitoa; olivathan pohkeet hankautuneet vaaleiksi ja nilkat laskeutuneet kuin keski-ikäisen vyötärö. Saappaat eivät olleet uudet ja se tavallaan vain lisäsi niiden viehätystä. Ne poistettiin saapasrengillä ja vedettiin jalkaan koukuilla. Jokatytön Aiglet lähtivät jalasta ilman saapasrenkiä ja niiden vihreä vuori tuli samalla saappasta ulos lähes yhtä suurella varmuudella kuin oksennus luokkaretkibussissa. Ratsastuskenkiä ei Lappeenrannan kasarmilla nähty kellään. Nykyisin valikoimat ovat valtavat! Ja kerran viikossa ratsastavakin voi hankkia edulliset saappaat ja saada ne käyttökelpoisiksi.

Vaikka tällaisilla uuden sukupolven saappailla säästyin tuskalliselta sisäänajolta eikä minun tarvinnut mennä saappaat jalassa saunaan, täytyy sanoa, että petyin, kun valkoinen hankausjälki ilmestyi vasempaan pohkeeseeni heti ensimmäisen kolmen tunnin maastovaelluksen jälkeen. Saappaat olivat vain muutaman viikon vanhat. Kokemusjälki tuntuu niissä vähän falskilta.

Minä en näitä saappaita murehdi, vaan sitä, että nykypäivänä kolme viikkoa riittää siihen, mihin ennen meni vuosia. Ei kuluma ole enää entisensä. Se on kokenut pahan inflaation.




maanantai 20. heinäkuuta 2015

Hulluna expossa

Horse Show joitain vuosia sitten. Seurasin vierestä, kun nelikymppinen nainen ja kymmenvuotias tytär syöksyivät kohti expo-alueen alennuslaaria. Heillä oli kassit täynnä ostoksia. He kulkivat puolijuoksua. Taustalla olisi voinut soida Benny Hill Show ´n tunnari. Tytär ehdotti jotain ja äiti nauroi, että ehkä se voidaan ottaa tähän samaan konkurssiin. Tytär hymyili. Äiti hymyili. Kortti kaivettiin esiin - viuh-viuh!

Kahden sukupolven pyörremyrskyllä oli selvästi sama agenda: täällä on KAIKKEE ja meidän pitää saada se KAIKKI. Jos minulla äitini olisi ikinä halunnut tehdä kanssani niitä asioita, joita minä rakastin (hypistellä hevostarvikkeita), olisin taatusti hymyillyt samaa hymyä kuin nuo äiti ja tytär. Ei, olisin voittanut heidät molemmat hymyni leveydellä.

Viime vuoden expossa jäähallilla ei kyllä muistaakseni ollut näin hiljaista. Kuva Satu Pirinen

Tunnustan. En päässyt lapsena HIHSiin. Olen käynyt siellä ensimmäisen kerran vasta aikuisena. Itse asiassa ensimmäisen kerran olin HIHSissä myymässä hampurilaisia Carrolsilla, missä työskentelin ensimmäisen opiskeluvuoteni. En nähnyt yhtään hevosta, mutta haistoin ne. Se oli aikaa, jolloin en ollut hevosten kanssa missään tekemisissä.

Horse Show on joka tapauksessa elämys, kokee sen minkä ikäisenä tahansa. Olen yrittänyt ottaa sinne mukaan perhettäni, mutta tuohon äiti-tytärparin maaniseen shoppailukohtaukseen kukaan ei kanssani sorru. Lapseni eivät ole kovin kiinnostuneita hevosista. Miestäni kiinnostaa vain hevosenpaska. Kuka shoppailisi kanssani? Ja mikä vielä masentavampaa: kenelle minä voisin shoppailla? Hevoseton on onneton.

En silti luovuta. Tänä vuonna aion kokea HIHSin hyvin monenlaisissa tunnelmissa: istun katsomossa ratsastuksen hevijuusereiden kanssa, mutta myös lasteni kanssa, mieheni kanssa kaksin, ystävän kanssa sekä sellaisen, joka ei tunne hevosmaailmaa pätkääkään. Menen jokaiseen näytökseen ja koen jokaisen näytöksen eri henkilön kanssa. Väsytän tämän henkilön expoalueen ihanuuksissa ja selitän, mikäli hän ei ymmärrä asioista mitään. Ja selitän, vaikka hän ymmärtäisi.

Raportoin blogiin, millaista on kokea HIHS eri näkökulmista. Kenen kanssa pääsen expossa irti? Kenen kanssa istutaan pubissa? Kuka tahtoo jätskiä ja kenelle tuli pissahätä juuri ennen H-hetkeä? Missä vaiheessa alkoi väsyttää ja kuka leikkasi Visan?

Jos et ole vielä hankkinut lippujasi, tee se nyt. Arvontaa on tännekin luvassa, mutta sitä saadaan vielä odottaa.

Tämä postaus on osa Ruuhkavuosiratsastajan ja HIHSin yhteistyötä.
Helsinki International Horse Show Helsingin jäähallissa 22.-25.10.2015

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Apostolinkyydillä taivaaseen

Pieniä esteitä.

Hevosten jaloille tapahtui jotain 1990-luvulta 2010-luvulle tultaessa. Hevosten jalat ovat nykyisin lähes poikkeuksetta monimutkaisten hoito-operaatioiden tarpeessa. Tai näin luulin, kunnes aloin taas elää ratsastuskoulussa. Siellä kun on paljon terveitä hevosia! Jännää, miten yksityishevoset voivatkaan olla kaikki niin rikki.

En väitä, etteikö ennakointi olisi tärkeää, mutta enemmän luulen, että jotain on tapahtunut ajatukselle siitä, mikä on raskasta ja mikä kevyttä liikuntaa. Minäkin olen laittanut yöpinteliä ja tallisuojaa, seissyt letkunvarressa tuntitolkulla, hieronut kintereitä, pakastanut jääsuojia omassa pakastimessa, ihan siinä jauhelihojen alapuolella. Olen hieronut linimenttiä ja lotrannut kylmäsaven kanssa. Miksikö? Koska luulin, että tunnin kouluratsastusvalmennus on tervejalkaiselle hevoselle raskasta ja estevalmennus onkin superraskasta. Kenttävalmennuksen jälkeen hevosen olisi kai pitänyt olla käytännössä jalaton. Jotainhan päässämme on mennyt vialle, jos alamme ajatella, että laukkaaminen on hevoselle niin epänormaalia, että se vaatii tuntien kylmäykset ja linimentit.

Ikivanhat lämpöpintelit 90-luvulta.
Silloin niitä käytettiin kisojen jälkeen
Olen katsonut vierestä ratsastuskouluhevosia, jotka tekevät työtä 1-4 tuntia päivässä terveillä jaloilla. Ne liikkuvat määrällisesti paljon, mutta kevyesti. Vertymiselle annetaan aikaa, samoin palautumiselle. Tämä pitää ne hyvässä kunnossa monella tapaa. Miksi yksityishevosilla on toisin?

Tököteistä ja muista konsteista tuskin on mitään muuta harmia kuin ajan- ja rahanmenoa, sillä kävelyttäminen lienee ollut kaiken avainsana. Eri asia on sitten se, että kyllähän moni nauttii ylenpalttisesta hoitamisesta. Hevosen hoitaminen on usein aika kivaa. Työksi se muuttuu siinä vaiheessa, kun hevonen ihan oikeasti sairastuu eikä sitä voi käyttää. Sitä me tietysti yritämme ehkäistä.

Nykyisin huomaan ajattelevani, että mieluummin tunti lisää kävelyä treenin perään terveelle hevoselle kuin tunti kylmän vesiletkun varressa seisomista. On selvää, että välillä kylmäämistäkin tarvitaan. Mutta seuraavana päivänä tarvitaan kävelyä sitäkin varmemmin. Mikään ei vie liikuttamisen tarvetta pois.

Lisäsin myös 15 minuuttia kävelyä omankin juoksulenkkini perään. Alkoi jumit hellittää ja penikkatuskat vähentyä. Niitä ei saanut linimentillä pois, ainoastaan rauhallisemmalla liikunnalla.

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Kari maastossa - katso hurja video!

Olemme maastoilleet Karin kanssa paljon. Vaikka minulla on ollut sen kanssa hankalaa sileällä, maastossa se on varsinainen joka tädin maastomopo. Se ei juurikaan epäröi, joten olemme aloittaneet maastoestetreenit. Erityisesti pyydän huomioimaan sangen tahdikkaan lähestymisen.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Testissä PS of Sweden -suitset

Yhteistyössä Ridmer

Ennen oli vain suitsia. Mutta ennen oli ennen. Mitä enemmän tietämyksemme hevosista on lisääntynyt, sitä enemmän tuota tietämystä on käytetty hyväksi varusteita kehitettäessä. Olisi naurettavaa sanoa, että koska ennenkin on pärjätty, nytkin pärjätään. Villihevonen menee kyllä kengättä ja loimetta, mutta kesyhevonen tarvitsee ihmistä. Me olemme ihan itse tehneet sen riippuvaiseksi itsestämme.

Kun ihminen päättää nousta ratsaille, hänestä tulee vastuullinen.  Kyse on vastuusta pitää huolta siitä, että hevonen pysyy kunnossa joutuessaan kantamaan ihmistä. Hevonen pärjäisi vallan mainiosti heikommallakin lihaksistolla, mutta jos ihminen istuu hevosen selässä, ihmisen on autettava hevosta kehittämään lihaksisto, joka mahdollistaa terveenä pysymisen luonnottoman taakan alla.

Hevonen ei tietenkään itse ymmärrä omaa etuaan. Se hämmästelee ensin ihmisen painoa, mutta myöhemmin myös sitä asentoa, jossa ihminen haluaa sen painonsa alla liikkuvan. Me luonnollisesti teemme parhaamme, jotta saamme sen kantamaan kehonsa oikein, jotta se säilyisi allamme terveenä. Jos kuitenkin käytämme apunamme vääränlaisia tai epäsopivia varusteita, teemme monenkertaisesti väärin hevosta kohtaan.

Hevoset ovat erilaisia. Toisia painaa ja häiritsee varuste, joka toiselle on täysin ongelmaton. Toiset näyttävät ärtymyksensä välittömästi ja saavat hullun leiman, kun taas toiset hevoset kestävät, kärsivät ja tyytyvät osaansa kuin korinttolaiskirjeen rakkaus. Kun ostin Tintin, ostin sille pian uuden satulan. Hevoseni ei ollut koskaan protestoinut vanhaa satulaansa, mutta kun se uuden satulan kanssa maastossa hoksasi, että satula on hyvä, se alkoi juosta kuin Forrest Gump. Minua itketti. Entä jos en olisi tajunnut alka epäillä satulan epäsopivuutta?


Blogiani paljon kuvanneen Erica Liljan Ulpu-tamma kuuluu niihin hevosiin, jotka osaavat näyttää ärtymyksensä. Erican ja Ulpun mielenkiinto on ensisijaisesti kenttäratsastuksessa ja tästä syystä ratsukko treenaa monipuolisesti. Haaveena olisi tietenkin päästä starttaamaan kenttäkisoihin.

- Ulpu on rodultaan welsh part bred ja se on meillä ylläpidossa. Se on vauhdikas ja ponimaisen viekas possu, jonka perä lentää helposti! Erica kertoo tammastaan.

Ericalla ja Ulpulla on ollut käytössään PS of Swedenin Flat Out Revolution suitset nyt kuukauden ajan.

- Tykästyin suitsissa tähän perinteiseen malliin. Vaikka leukahihnan saa pois ja suitsia voi käyttää ilman sitä, olen pitänyt sitä koko ajan. Ilman sitä suitset tuntuvat jotenkin alastomilta, Erica nauraa.

Persoonallisella Ulpulla on vauhdikkuudestaan huolimatta Erican mukaan tapana hiukan nukahtaa kuolaimen alle ja ja jumittua sekä niskasta että kaulasta.

- Minulla ei ole suitsista sanottavana mitään moitteen sanaa, vaikka ne eivät ymmärrettävästi olleet mikään automaattiratkaisu ongelmaamme. Mutta koska Ulpu on hiukan arka ja säpsy, pidän siitä, että ainakaan suitsissa ei ole mitään kiristävää ja puristavaa, mikä häiritsisi sitä. Suitset lepäävät hevosen päässä ja leveä niskahihna tuntuu todella miellyttävältä.

Saman vahvistaa Tiina Prest, jonka omistama hevostarvikeliike Ridmer toimii Suomessa PS of Swedenin edustajana.

- Hevosen päässä kulkee paljon tärkeitä hermoja jotka tulee ottaa huomioon suitsituksessa. Tärkeintä on korvien vapaa liikkuvuus, paineen vähentäminen niskassa, turpahihnan kireys ja muotoilu sekä hengityksen vapaus, Tiina muistuttaa suitsien sovittamiseen liittyvistä periaatteista.

- Joskus voi olla syytä ratsastaa kokonaan ilman turpahihnoja. On myös tärkeää huomioida, etteivät lukot paina herkkiä kohtia. Otsapannan on oltava riittävän pitkä, jotta sen ja niskahihnan välinen liian ahdas tila ei estä korvia liikkumasta vapaasti joka suuntaan. Näiden suitsien muotoiltu otsapanta ei vedä niskahihnaa liian lähelle korvia samalla tavalla kuin suora tekee.

- Ymmärrämme, että ostopäätös voi mietityttää. Siksi meiltä voi vuokrata PS of Swedenin suitsia viikoksi koekäyttöön 40€:lla. Tämä summa hyvitetään ostopäätöksen yhteydessä, Tiina kertoo.

Keskiviikkoon 15.7.2015 saakka kaikki PS of Swedenin suitset varastosta on alennettuna -20%. Tarjous on voimassa sekä Ridmerin liikkeessä Espoon keskuksessa että nettikaupassa ridmer.fi

Kuvat: Erica Lilja
Suitset: PS of Sweden - Flat Out Revolution ovh 189€ (151,20€)

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Läpiratsastus

Luulin ikikauan aikaa sitten, että läpiratsastus tarkoittaa sitä, että hevosen kaikki askellajit ratsastetaan läpi. Jos asian kirjoittaa näin, se kyllä voi lukijalle tarkoittaa sitä, että ensin mennään käyntiä, sitten ravia, sitten laukkaa, sitten taas ravia ja lopuksi käyntiä. Ta-daa. Läpiratsastus.

Läpiratsastuksessa tietysti oikeasti ratsastetaan hevonen "läpi" avuille. Askellajeilla ei kai periaatteessa ole niin suurta merkitystä. Läpiratsastuksen lopputuloksena hevonen asettuu ohjan ja pohkeen väliin ja on ratsastettavissa. Se kuuntelee pohjetta, se kuuntelee pidätettä ja puolipidätettä, se asettuu, se taipuu, se siirtyy askellajista toiseen. Kun kaikki avut menevät läpi, hevonen on ratsastettavissa. Hyvä teksti läpiratsastuksesta on esimerkiksi täällä Pennien blogissa. En kuvittele pystyväni kirjoittamaan asiasta itse paremmin. Läpiratsastetulla hevosella ei kuitenkaan tarvitse pelätä, etteikö se kääntyisi halutussa paikassa, taipuisi oikein tai kulkisi halutuissa askellajeissa. Hyvin läpiratsastettu hevonen on esteharjoituksissa ihana ratsastaa.

Veikkonen kiemurtaa kovasti ja se on vaikea saada menemään suoraan. Kunnes se menee pohkeelle läpi.

Jos hevosta ei koskaan ratsasteta läpi, se tulee kuuroksi ja lopulta jäykistyy. Tästä syystä ratsastuskouluhevonen on usein vähän turta. Se saa ammattinsa puolesta selkäänsä useammin sellaisia heikkoja ratsastajia, jotka vasta opettelevat ratsastamista eivätkä saa apuja menemään läpi. Tällainen opetushevonen ei välttämättä ole laiska. Useimmiten se tekee vähän omia juttujaan, ei tunnu liikkuvan mihinkään, menee kavereiden perässä, mutta se voi myös tuntua juoksevan ratsastajan alta pois ainakin silloin, kun siltä viimein ruvetaan pyytämään jotain. Pääsääntöisesti se ei kuitenkaan kuuntele kaikkea, mitä ratsastaja sanoo. Aloittelija tekee hevosen selässä paljon sellaista, mitä hevosen ei kannatakaan kuunnella.

Ratsastuskouluhevosia yleensä läpiratsastetaan tuntien ohella. Se ei silti tarkoita, että niitä pystytään tai edes halutaan muuttaa herkemmiksi, sillä pitäähän niiden ammattilaisina kestää ja sietää se, että ne ovat opetushevosia. Säännöllinen läpiratsastus pitää hevosen joustavana ja notkeana. Siksi sitä tietysti pitäisi yrittää tehdä koko ajan. Minä esimerkiksi opin ratsastamaan Tinttiä vasta sen viimeisinä vuosina. Siihen asti se taisi olla kaamea yksityisomistuksessa oleva koni, joka vain kesti minulta kaiken mahdollisen. Raukka parka.

Kun ratsastuskouluhevosen kyydistä siirrytään hevoskaupoille etsimään unelmien hevosta, ihastutaan ehkä juuri siihen herkkään ja ihanaan hevoseen, joka tekee kaiken, mitä pyydetään ja ihan heti. Sitten kun tämä ihanuus tuodaan kotiin, se osoittautuukin vähän vaikeammaksi palaksi niellä. Jos hevonen nimitätin on tottunut siihen, että se oikeasti ratsastetaan oikein päivittäin, sen elämä saattaa nyt muuttua. Muutaman päivän hevonen toimii vielä mainiosti ammattimaisten ratsastajien avuilla, mutta sen jälkeen kun se huomaa, ettei sitä varsinaisesti ratsastetakaan, se alkaa ehkä keksiä omia juttujaan. Tuoreen omistajan mielestä se muuttuu, vaikka se oikeasti vain sopeutuu uuteen tilanteeseen.

Joskus tällaiset ratsut tarvitsevat ammattilaisen kurinpalautuksen. Oppiva yksilö keksii kyllä, miten se saa ratsastajalta vallan: pukittamalla, ryöstäytymällä käsistä... Mitä vain, mikä lopettaa ratsastajan epämiellyttävän tekemisen. Lopputulos riippuu hevosen luonteesta.

Vanhemmissa hevosissa vapaapäivät tai vaikka useammat estetreenit, kuten tässä, vaativat  peräänsä enemmän ratsastusta, jotta jaksetaan taas olla kuulolla sileällä.

Olen itsekin ratsastuskouluratsastaja. En missään nimessä väitä, että olisin tämän kaiken yläpuolella. JOskus joidenkin hevosten kanssa apujen läpisaaminen on ihan pirun vaikeaa. Minulla on kuitenkin ilo saada ratsastaa pääsääntöisesti sellaisia hevosia, jotka eivät ole yllä kuvaamiani superkärsivällisiä opetushevosmaailman ammattilaisia. Silti minua arveluttaa lähteä hevoskaupoille. Entä jos rakastuisin johonkin sellaiseen hevoseen, jonka kanssa terve järkeni pettäisi? Entä jos en osaisi arvioida omaa ratsastustaitoani, vaan olisinkin hevoskauppojen jälkeen ylempänä kuvaamassani pulassa? Entä jos hevoskauppias ei sanoisi, että hevonen ei sovi minulle, vaan myisi sen minulle silti? Entä jos en ymmärtäisi pyytää valmentajaa mukaani? Entä jos vain menisin sekaisin? Entä jos päättäisin perustaa oman tallin, missä minulla ei edes olisi ammattilaisia tukenani koko ajan?

Sillä kyllähän minulle voisi sillä tavoi käydä...

Herra Herkkä Macho jumittaa, pukittaa, lähtee käsistä tai keksii ihan mitä vain, jos ratsastaja ei ole selkeä. Se on ratsastettavissa vasta sen jälkeen, kun kaikki avut on saatu huolellisesti läpi. Sen luonne ei sopisi alkeistunneille. Sen käämi palaa vähän turhan helposti ja se tietää, miten ratsastajasta pääsee eroon.

Kari on tähän asti ratsastamistani hevosista haastavin. Kolmessa viikossa olemme saaneet siinä aikaan muutaman mukavan muutoksen, josta valmentaja meitä tänään kehui. Siitä lisää myöhemmin.

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Kevyt kenttähullu



19 syytäkö niitä vain on? Varmasti löytyisi vielä pari lisää.
  1. Totta kai WFP on William Fox-Pitt.
  2. Oli hevosella tarkoitus mennää kenttää tai ei, sillä tavallaan aina valmistaudutaan menemään kenttää. Koska se on hyvästä ja kivaa.
  3. Totta kai seuraan kenttäväkeä twitterissä. Ja hei, Mark Todd Collection seuraa minua!
  4. Profiilikuvani on lähes poikkeuksetta maastoesteiltä. (no, juuri nyt ei ole)
  5. Kenttäkausi on ihmisen parasta aikaa, pääsi kisoihin tai ei.
  6. Katson mieluummin Badmintonin kouluratsastusta kuin GP:tä.
  7. Menen maastoon superlyhyillä jalustimilla.
  8. Tintillä ei ollut panssarivyötä eikä muitakaan lisävarusteita, mutta näyttäisiväthän ne melko prolta, kun tarkemmin ajattelee...
  9. Esimieheni ei ole vielä tietoinen siitä, että jonain äitienpäivänä pyydän palkatonta lomaa, jotta pääsemme Badmintoniin. Paitsi jos luki nyt tämän.
  10. Mielelläni kyllä suunnittelen itselleni kisaväritystä. Itse asiassa eilen bongasin vesimeloni-kypäräsilkin. Tosin ensin pitäisi tehdä ne hevoskaupat....
  11. Ostin muuten viime talvena tweed-takin alennusmyynnistä. Se olisi kisoissa aika kiva.
  12. Kun kuulen kenttäratsastuksen yhteydessä sanan helppo, se ei tarkoita minulle missään nimessä helppoa.
  13. Näen aika usein unta siitä, että olen jollain ihan sikavaikealla maastoradalla. Eniten näin näitä unia silloin, kun olin raskaana enkä voinut laisinkaan ratsastaa.
  14. En tosin tunnusta näkeäni kenttäratsastuspainajaisia. Painajaisissani saan vain lisää lapsia. Viime viikollakin meille tuli taas yksi lapsi lisää ja heräsin kylmään hikeen.
  15. Minulla on kylmäpusseja tallikassissa - itseäni varten. (myös hevosia, mutta myös itseäni)
  16. En valita sateesta. Sateessa on syytä treenata, koska kisapäivänä sataa kuitenkin.
  17. Minulla on ollut töissä kaksi konetta auki. Toiselta on näkynyt ratsastusta. Ja kohta ei tule palkkaa ollenkaan (ks. 9)
  18. Jokainen kaatunut puu on todellakin mahdollisuus treenata. Kari kävelee niitä nyt jo tosi mielellään.
  19. Uh, vähänkö minulla niin olisi eri varusteet koulu- ja muille osuuksille, jos nyt kisaisin. Tintin kanssa ei ollut varaa kuin estesatulaan. Ei tosin varmaan sen seuraavankaan kanssa, ellei ole ihan pakko.
Kyllä Karjalan värit - musta ja punainen - sopivat hienosti yhteen!

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Riisuttu malli

Sain 12-vuotiaana kuningasidean: mielestäni oli ihan loogista, että jos ihmiset menevät uimaan vähemmissä vaatteissa, hevosetkin tekevät niin. Kaveri kannusti. Riisuin ponin suitsista kaikki remmit, mitkä oli mahdollista ottaa irti ja jätin satulan talliin. Menimme kaverin kanssa yhdessä täysin pitkin ohjin uittorantaan.

Tallille palattaessa hevoset lähtivät käsistä. Tai oikeastaan minun ratsuni ei ehkä olisi lähtenyt käsistä, ellei kaveri olisi karauttanut ponillaan täysin ennakoimatta hurjaan laukkaan. En saanut ponia kiinni. Tallilla selvisi, että kaveri kuulemma aina laukkasi ponillaan kotiinpäin. Se on asia, minkä opettaminen voi tulla mieleen vain 11-vuotiaalle, joka saa ratsastaa aina itsekseen, ilman varsinaista aikuisten ohjausta.

Soratiellä pystyin ajattemaan ainoastaan sitä, että toivottavasti vastaan ei tule autoja ja toivottavasti kestän selässä; olinhan pelkkä uimapuku päällä itsekin. Tallinpihaan päästyämme tuntui, että sydän hakkasi jossain syvällä kurkussa asti. Tajusin välittömästi miten typerä olin ollut. Ponilla ei varmasti ihan ilman syytä käytetty kaikkia niitä remmejä, mitä sillä oli. Ja olihan se kova menijä, innostuessaan vaikea pysäyttää. Tuohon aikaan ratsastuskouluhevosia ei kai varsinaisesti läpiratsastettu. Reippaat menijät olivat sellaisia, että niitä yleensä vain pidätettiin. Kaikki muu oli matkustamista. (lue tämä maastoilua käsittelevä teksti koskien kuumakallejen ratsastusta, niin kuin asian nykyisin ymmärrän)

Isäni otti meistä tämän kuvan kesällä 1992. Muistan, että uittomatkalla törmäsimme motoristiin, joka kuitenkin kohteliaasti pysäytti pyöränsä. Minua hävetti, kun isäni tarrasi ponia suitsista kiinni. Pärjäsin mielestäni kyllä itsekin.

Tänä päivänäkin monet nuoret (ja jotkut vähän vänhemmatkin) tuntuvat pitävän hienona asiana sitä, että voivat ratsastaa hevosiaan riisutuilla varusteilla. Puhutaan luottamuksesta eläimen ja ihmisen välillä. Mitä nuorempi ihminen on, sitä suurempi kiusaus hänellä on ajatella, että luottamus hevosen ja ihmisen välillä on sitä, että ihminen luottaa hevoseen. Mutta sehän on täysin päinvastoin!

Luottamus hevosen ja ihmisen välillä on sitä, että hevonen luottaa ihmiseen. Ja koska järkevä ihminen tietää, ettei hevonen pakoeläimenä koskaan luota täysin mihinkään eikä keneenkään, hän ymmärtää, ettei hänkään voi luottaa hevoseensa varauksetta.

Ja siksi hän varustaa hevosensa oikein ja pistää myös omaan päähänsä kypärän.

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Vahingonilo paras ilo?

Suomalaiset ostavat kuulemma hevosensa mieluummin ulkomailta, koska kotimaan kisakentillä menestynyt yksilö luo tarpeettomia suorituspaineita. Olisihan se luonnollisesti tosi-tosi noloa, jos ei itse heti menestyisi sillä hevosella, millä entinen omistaja on menestynyt huikeasti. Oli sitten kyse pikkukisoista tai vähän isommista.

Ulkomailta ostettu hevonen on myös halvempi kuin Suomessa kasvatettu. Viisivuotias taas on poikkeuksetta halvempi kuin jo jotain kokenut kymmenvuotias. Miten romanttinen onkaan ajatus ostaa puoli-ilmaiseksi hevonen, johon kukaan ei uskonut, ja kouluttaa se ryysyistä rikkauksiin ihan itse. Samalla voisi näyttää niille kokeneille, jotka sanoivat, ettei tuosta mitään tule. Sankaritarina olisi triplasti kiehtoavmpi, kuin ostaa se superkallis kisatykki, jolla menestyminen ei sittenkään olisi taattua. Rahalla ei saa ratsastustaitoa, muistutetaan. Rakkaudella sen sijaan ilmeisesti voi tehdä vaikka kaksijalkaisesta Euroopan-tuonnista GP-hevosen. Ainakin nettikeskusteluissa.

Rahalla saa kaikkea. Erityisesti herätettyä kateutta ja vahingoniloa.

Ylen Ystäväni hevonen -blogissa oli eilen juttu kateudesta. Kateus ei liene kaukana vahingonilosta. Sitä tunsi sankka joukko Totilas-faneja, jotka olivat vilpittömän tyytyväisiä siihen, ettei suurella rahalla omistajaa vaihtanut maailman ykköshevonen enää menestynyt samalla tapaa kuin Edward Galin kanssa. Uuden ratsastajan, Matthias Alexander Rathin, puolustajat olivat tyytyväisiä, että hevosta ei enää rullata. Menestymättömyys oli siis hyväksi hevoselle. Paha Gal - hyvä Rath. Totilas onneksi oli kaikkien mielestä ihana, vaikka joku ei tietysti moista ottaisi vaikka maksettaisiin...

En ole ihan varma, mikä meitä ihmisiä vaivaa. Elämässä ei nykyisin saa olla ikävää suorituspainetta. Mikään ei saa ahdistaa ja kaiken pitää olla kivaa ja helppoa. Kilpailla ja voittaa pitäisi voida ilman ikävää painetta. Kilpailemisessa kyse on kuitenkin nimenomaan paineensietokyvystä. Se, joka väittää, ettei voitolla ole merkitystä, ei ole koskaan voittanut. Ja se, joka on voittanut, haluaa voittaa lisää.

Toinen ihmetyksen aiheeni on se, että mikä saa ihmiset kuvittelemaan, että he voisivat uuden hevosen kanssa saavuttaa muutamassa viikossa saman tason, mikä hevosella on ollut pitkäaikaisen entisen omistajan kanssa? Kokenut, kisaradoilla kotimaassa menestynyt ratsu on paras voitontahdon ja eteenpäinpyrkimyksen kasvattaja. Kilpailuhenkinen ihminen tietää, mihin hän voi hevosensa kanssa päästä, koska hevosella on meriittejä. Hänen vain täytyy nostaa itsensä sille tasolle ja saada yhteistyö toimimaan. Se ei onnistu hetkessä eikä niin, että nolostelee aloittaa alusta. Uuden hevosen kanssa ei aina voi jatkaa siitä, mihin edellisen kanssa jäi.

En ole ikinä tuntenut niin valtavaa voitontahtoa ja suorituspainetta, kuin 13-vuotiaana Etelä-Karjalan piirinmestaruuskisassa. Ratsastin ponia, joka oli voittanut kisan useampana vuotena ennenkin. Totta kai radalle lähteminen ahdisti. Jännitti ja ahdisti. Kyse oli 90cm:n luokasta, jossa uusinta tehtiin 100cm:n tasolla.

Eiväthän ne asiat ala sujua hetkessä, mutta samalla opit sietämään painetta ja ajattelemaan voittoa, jos tiedät hevosen voittaneen ennenkin. En ihan tarkkaan ymmärrä ajattelutapaa, missä jokaisen pitäisi saada viedä alttarille neitsyt vain siksi, että muuten näytettäisiin nololta, jos homma ei toimisikaan. Miten ihmeessä uskaltaisit ruveta syyttäämään hevosta omista virheistäsi, jos joku muu kerta on saanut sen toimimaan? Olisihan se noloa joutua tunnustamaan, ettei olekaan täydellinen vaan tarvitsee aikaa ja harjoittelua.

Puhutaan, että menestys on korvien välissä. Se on monella tapaa totta. Erityisen totta se on silloin, kun kilpailuun lähdetään hevosella, jolla on kokemusta. Olen sanonut tämän sata kertaa ja aion hokea tätä varmasti elämäni loppuun saakka: vain ne, jotka uskaltavat ottaa häviämisen riskin, voivat joskus voittaa. Ja ne, jotka eivät lähde kilpailuun tavoittelemaan voittoa, eivät voi voittaa.

EDIT 3.7.2015 klo 13.30: Luin jutun uudelleen ja tajusin, että pääpointtini jäi ainoastaan rivien väliin. Se tulee tässä: Jos olet harrastaja, hanki kokenut hevonen, joka osaa opettaa sinua. Äläkä piirun vertaa välitä siitä, millä tapaa muut sinua arvostelevat siinä asiassa, pystyykö hevonen kanssasi samoihin tuloksiin kuin ennen.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Kari, derivoi se funktio!



Ei ole häpeällistä olla amatööri. Sen sijaan olisi anteeksiantamatonta olla amatööri, joka kuvittelee olevansa ammattilainen.

Kari on ollut omistajallaan nyt kuukauden ajan. Tästä ajasta omistaja ehti tutustua Kariin kolmen päivän ajan ennen kohtalokasta onnettomuutta, joka nyt estää ratsastamisen syyskuuhun saakka. Meillä ei ole ollut oikein mitään tietoa siitä, mitä Kari on ollut ja miten sen pitäisi olla. Se oli selvää, että helppoa sen ratsastaminen ei ollut.

Nousin sen selkään ensimmäisen kerran puolitoista viikkoa sitten. En tuntunut saavan hevoseen mitään otetta. Se on ollut turta pohkeelle, mutta samalla herkkä suusta. Se ei liikkunut pohkeesta, mutta vastavuoroisesti nosti turvan maneesin kattoa kohti. Vaihdoin siltä kuolaimen pehmeämpään, mikä auttoikin hetkellisesti, mutta sitten kaikki oli ennallaan. Muutaman kerran jälkeen konstit tuntuivat olevan käytetyt.  En osaa, totesin.

Minulla oli kaksi ajatusta: joko tämä hevonen vedättää minua 6-0 tai sitten se ei oikeasti pysty siihen, mitä siltä pyydän. Pohdin, että hevosella ei taida olla kauhean hyvä kunto eikä oikein lihaksiakaan. Päätimme omistajan kanssa, että turha meidän on leikkiä Neiti Etsivää, jos voimme pyytää apua. Apuun tuli Marjut "Maiju" Leminen, Karin toisen ratsastajan pitkäaikainen valmentaja.

- Se on hidas ja herkkä hämäläinen, Maiju sanoi. 
Minä ratsasin hetken, minkä jälkeen Maiju nousi satulaan. Sitten oli minun vuoroni uudelleen.
- Tämä on sille sekä fyysisesti että henkisesti raskasta, mutta erityisesti henkisesti. Mutta silti sinun on oltava sille auktoriteetti. Se tarvitsee sen.

- Ratsasta sisätakajalka alle. Hellitä ulko-ohjasta. Mutta älä käy se kimppuun. 

- Levitä kädet. Anna sille ulko-ohjasta saman verran, mitä otat sisäohjasta. Mutta pyydä jalkaa alle ja muista, että se ei ole sille helppoa.

Haastava hevonen haastavalle karjalaiselle, tuumasin. Cajuksen herkkien ja nopeareaktioisten hevosten jälkeen en tunne olevani kovin kotonani tämän yksilön kanssa. Mutta ei se ole Karin vika. Ei se voi muuttua. Minun on muututtava. Enkä voi vaatia siltä, mutta en voi ryhtyä niin pehmeäksi, etten laittaisi sille mitään rajoja.

- Se on kuin vakuumipakkauksessa. Ja juuri se jännitys pitää saada laukeamaan, Maiju sanoo.

Kari on herkkä, mutta se on samanaikaisesti hidas. On todennäköistä, että se on jossain vaiheessa vedetty gramaaneilla pakettiin, minkä seurauksena on ryhtynyt vastustamaan kuolainta ja kaikkea muutakin. Sille on fyysisesti vaikeaa tuoda takajalkaa alle eikä se halua tukeutua ohjaan. Se ei tällä hetkellä edes pystyisi siihen, koska sillä on liian vähän lihaksia. Kuntokaan ei ole kummoinen. Vaativan, liikaa pyytävän ja kovakätisen ratsastajan alla se menee lukkoon eikä tiedä, mitä sen pitäisi tehdä. Kaikki on liikaa. Kunnes räjähtää. Tätä räjähdystä on sen historiassa varmasti pyritty estämään apuohjin.

- Ei, sanoo Kari. - En pysty! En halua! En voi!
Mietipä itsesi lukioon matematiikan tunnille vuosien tauon jälkeen. Jokaisella tunnilla aiheena on derivointi ja sinä et osaa. Opettaja huutaa, että et ole tehnyt läksyjä, mutta kun et ole osannut. Ja taas opettaja huutaa. Opettaja hengittää niskaan. Opettaja sanoo, että nyt kuule derivoidaan! Sinä tarvitset tätä ylioppilaskirjoituksissa. Derivoi funktio! DERIVOI SE!

Mutta sinä et osaa etkä pysty. Opettaja lyö sinua sanoillaan. Tiedät, että olet huono matikassa. Laiska, tyhmä ja saamaton. Ja huomenna sama jatkuu taas.

Joko alkoi ahdistaa? Kariakin ahdistaa. Nyt olemme siirtyneet tekemään yhteen- ja vähennyslaskuja. Aktivoimme sisätakajalkaa pikkuisen kerrallaan. Unohdamme ulko-ohjan tuen ja haemme hevoseen pehmeyttä ja rentoutta. Parannamme kuntoa metsäkävelyillä. Hiljaa hyvää tulee. Menemme Karin ehdoilla, sillä nyt ymmärrämme paremmin, mitkä nuo ehdot ovat. Arvailuita olisi voinut jatkaa pidempäänkin, mutta nyt Karin ei tarvitse kärsiä meidän ylpeydestämme.

Tänään maastoilimme puolitoista tuntia. Laskeuduin satulasta taluttamaan ne paikat, mistä se epäröi kulkea. Halusin päivän, jolloin saisin kehua sitä. Ihan loppumetreillä se hyppäsi perässäni pienen ojan yli. Jalat tutisten, mutta hyppäsi.

Kari, sinä olet ihan hyvä matikassa. Aloitetaan vain alusta, jooko? Ei meillä ole kiire minnekään. Sinä osaat.

Jalka jaksaa tulla jo syvemmälle.


Käsi ei ole ratsastuskoulussa opetetulla paikalla, mutta hevonen ei ole ratsastuskoulun opetushevonen.
- Hyvä Kari, sinä osaat!
Kuvat: Fanni Rapala

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...