torstai 30. huhtikuuta 2015

Koska syödään?


Ekaa kertaa vedessä Tintin kanssa.

Jostain syystä tuntuisi hienommalta ratsastaa villejä hevosia kuin saada laiskat näyttämään eläviltä. Estetunnilla olen kuitenkin aina se, joka ratsastaa niitä vähemmän eteneviä hevosia: niitä, jotka jyräävät ohi tai ovat vaarassa kieltäytyä hyppäämästä. Ja sitten minä pääsen taas leipomaan.

Meillä on estetunneilla hyvä meininki. Kehumme ja kannustamme toisiamme. Ihanien ratsastuskavereiden toteamuksista minäkin jokin aika sitten ymmärsin jotain omista vahvuuksistani.

- Sinä saat sen menemään tosi kivasti, kaveri kommentoi ratsastustani uudella hevosella.
- Se ei näyttänyt yhtään perinteiseltä itseltään.

- Ei siitä uskoisi, että se menee tuota kaikkea, mutta sinä saat sen hyppäämään! kehaisi toinen toisella kertaa, mutta toisesta hevosesta.

Tintti opetti pitämään pohkeet kiinni. Melkein.

Vaikka kovasti haluaisinkin olla notkea villihevosratsastaja, jonka lantio seuraisi herkeämättä hurjimpiakin käännöksiä, minun vahvuuteni todella on niiden laiskanpulskeiden motivoimisessa. Se on hyväksyttävä, Osaan olla päättäväinen ja ratsastaa rataa senkin kanssa, joka ei anna suoritukseen juuri mitään itsestään.

"Haluaisin kovasti olla notkea villihevosratsastaja, jonka lantio seuraisi herkeämättä hurjimpiakin käännöksiä, jäämättä koskaan jälkeen."


Tallin ulkopuolella minulla on paljon kokemusta puolikuolleen teinilauman opettamisesta.   Ei-toivottua käytöstä onpaljon  helpompi rauhoittaa kuin yrittää motivoida teinejä tekemään jotain sellaista, mitä he eivät haluaisi tai jaksaisi tehdä. Loputon motivoiminen on väsyttävää ja se syö omaa innostusta, kun vastapuoli kysyy koko ajan, mihin me tätä tarvitaan. Tää on turhaa. Koska syödään? Voisitko jo päästää syömään? Miksei koskaan päästä syömään ajoissa? Voidaaks lopettaa aikaisemmin, kai säkin haluaisit tehdä jotain muuta?
- Etkö säkin jo haluaisi olle tallilla, eräät keksivät kerran houkutella..
- Joo, mutta palkka tulee tästä, sanoin.

Silti olen sitä mieltä, että jokaista hevosta - laiskaa tai villiä - ratsastetaan itse asiassa aivan samalla tavalla. Lopputulos syntyy siitä, miten hevosen reaktioita osaa seurata. Herkkis on talven aikana opettanut minulle reagoinnista sen verran, että nyt saan enemmän aikaiseksi myös niiden vähemmän motivoituneiden kanssa. Koska ihan samaa nopeutta nekin vaativat ratsastajalta. Itse asiassa jopa vielä suurempaa nopeutta ja terävyyttä, koska niiden ei saa antaa nukahtaa tai ne kysyvät alta aikayksikön, koska syödään?

"Hitto, mikä este!" tuumasi Tintti"

keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Olisi kiva olla spesiaali

Olisi ihanaa olla lahjakas: sellainen, josta sanottaisiin, että onneksi se ei itse tiedä, miten lahjakas onkaan. Kuulin eräästä teinitytöstä sanottavan näin joku aika sitten.

Minusta ei tulee enää lahjakasta nuorta lupausta. Silti erikoisuudentavoittelija minussa toivoisi, että olisin erikoinen edes virheineni, mutta niinkään ei ole. Teen ihan samoja virheitä kuin muutkin.

Kädet ovat levällään. Ulkotuki pettää. Sisäkäsi on vahvempi. Lantio ei jousta. Vartalo kaatuu taaksepäin tuoli-istuntaan eivätkä istuinluut ole suoraan hevosta vasten. Polvet puristavat. Ryhti on huono ja katse valuu maahan.

Ei ole reilua. Antakaa minulle lahja! Antakaa edes jotain! Haluaisin olla edes erikoisesti paska!

Kuva: Erica Lilja



maanantai 27. huhtikuuta 2015

Sormessa on pipi


Harvoin ratsastaessa mitään sattuu, mutta joskus vähän tärähtää. Nappasin viikonloppuna estetunnilla ratsuani harjasta kiinni, kun tahti katosi portaita ylöspäin hypättäessä. Rytinässä löin sormen jotenkin niin, että särkyähän siitä tuli. Seuraavana aamuna sormea ei meinannut turvotuksen ja säryn ansiosta saada koukkuun.

Päivä meni kipua sadatellessa. Mies kysyi jossain vaiheessa, olenko ottanut lääkettä. Sinänsä jännää, kun en sitä omatoimisesti keksinyt.

Sunnuntain puuhasteluni koostuivat lähinnä vessainventaariosta. Löysin paketillisen särkylääkkeitä, jotka oli määrätty minulle. Yllätyin, koska en muista koskaan kyseisiä lääkkeitä syöneeni. Reseptin päivämäärä vuodelta 2012 paljasti, että kyse oli hiihtäjänpeukalostani, joka tuli estekisojen seurauksena toukokuun lopussa. Käsi oli lastassa puolet kesästä ja odotti leikkauspäätöstä syksyyn. Onneksi sitä ei kuitenkaan tarvinnut leikata, vaan käsi rustoittui oikealla tavalla ihan ajallaan.

Lääkepakettia ihmetellesäni mies kysyi taas, otinko muuten jo lääkettä.

- Otan nyt, sanoin ja painoin paketista itselleni tabletin.
- Kauhean paljon näitä on jäljellä, tässä lukee, että pitäisi ottaa kolmesti päivässä.

- Älä vaan ota, mies kuittaili
- Älä vaan luovuta ja anna periksi kivulle!

Joskus sitä saa tällä tavalla itsensä kiinni ihan kummallisesta marttyyriudesta. On kiva valittaa, mutta lääkettä ei saa otettua, ei sitten millään. Kärsimys jalostaa?

Esikoisen synnytyksen jälkeen päätin jostain syystä, että en ota lääkkeitä enää sen jälkeen, kun lähdemme sairaalasta kotiin. Eihän minuun koskenut ollenkaan eikä kivuton tietysti lääkkeitä tarvitse. Kotimatkalla roikuinkin sitten käsieni varassa auton katossa, kun en voinut kivultani istua.

Lääkkeet maistuivat hyvältä. Tai ainakin elämä niiden ottamisen jälkeen.

Ohjien juoksutus sormien välistä pistää sormet koetukselle sekin. Tätä samaa linjaa tultiin ylös ja alas.
Kuvat: Erica Lilja

torstai 23. huhtikuuta 2015

Kevät, Kentucky ja Badminton


Viime vuonna en osallistunut taloyhtiön pihatalkoisiin juuri laisinkaan, sillä talkoopäivänä kisattiin Badmintonissa. Olin ostanut FEI-tv:stä kuukauden katseluoikeuden, joten käytin tuon päivän Badmintonin maasto-osuutta seuraten. Tänä vuonna keksin olla kaukaa viisas ja hankkia FEI-tv:n vähän ennakkoon, sillä Kentuckyssa kisataan vain pari viikkoa ennen Badmintonia. Molempia kilpailuja voi katsoa suorana ja vain 12 euron hintaan.

Itse asiassa Kentucky on mitä parhain mahdollinen tapa viettää tulevaa lauantaita, sillä maasto-osuus alkaa klo 17.25 Suomen aikaa. Olen itse suunnitellut ehtiväni talkoiden lisäksi myös estetunnille ennen kuin majoittaudun sohvalle loppuillaksi. Ainakin perheen pieni mies seurannee kisaa kanssani. Keinuhevosen päällä istuen.

Viime vuonna voiton vei ihana William Fox-Pitt hevosella Bay My Hero. Voiton ansiosta Bay My Hero sai jäädä sivuun Badmintonista pari viikkoa myöhemmin. Alla olevalla videolla voi seurata lähes kaksimetrisen britin voittoisaa Kentucky- suoritusta. Jos joskus onkin käynyt mielessä, ettei omille kintuille sopivaa satulaa meinaa helpolla löytyä, voi vain kuvitella, millaista Williamilla on!




http://www.feitv.org/
Rekisteröidy ja maksa katseluoikeutesi täällä http://www.feitv.org/

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Kuusisaaren rikkaudet

Olin tällä viikolla Kelan opintotukikoulutuksessa ja kuljin tavanomaisesta poiketen julkisilla. Bussireittini vei käytännössä ovelta ovelle, mutta kestikin sitten tunnin. On jokatapauksessa rentouttavampaa istua bussissa tunti kuin etsiä Mannerheimintien lähettyviltä parkkipaikkaa ja muistella, mistä risteyksestä saa kääntyä ja mihin suuntaan.

Osa bussireitistä kulki reittiä, jota vuosia sitten pyöräilin töihin, eli Kuusisaaren ja Lehtisaaren läpi. Tuo alue on täynnä sen hintaisia asuntoja, että niistä voi vain haaveilla. Lehtisaaresta irtoaisi ehkäkerrostalokaksio noin 200 000 eurolla, mutta alueen rivi- ja paritaloissa hinnat alkavat 700 000 eurosta eikä hintakatto tule kovin helpolla vastaan. Mutta ne, kenellä rahaa on, voivat luonnollisesti noita summia pulittaa. Lahden toisella puolella voi ihailla Mäntyniemeä. Jos nyt jotain miinusta alueesta pitää sanoa, niin huonot julkiset yhteydethän sieltä on. Muutama bussivuoro tunnissa on Helsingin mittapuulla tosi vähän.

Alueen läpi matkustaessan alkaa väistämättä miettiä, millaista elämää taloissa eletään. Onko niissä design-tuoleja, juodaanko vuosikertaviinejä? Käyttävätkö asukkaat kulahtaneita pieruhousuja töiden jälkeen niin kuin minäkin? Onko heillä kalliit autot? Korkeat koulutukset? Kultaiset noutajat ja hevosia? Rikkaillahan on.

Siinä se taas tuli. Rikkailla on hevosia. Niin moni meistä on tämän kuullut ja taistelee näitä ennakkoluuloja vastaan. Omassa pussissa hevosen tuoma rikkaus ei juuri näy. Minullakin oli aina tarve sanoa, että olen persaukinen perheenäiti, jonka nelihenkisen perheen elämä on sullottu 84 huonosti suunniteltuun neliöön, koska minä haluan harrastaa hevosia. Mutta olisiko elämäni toisenlaista, jos ympärilläni olisi Kuusisaaren rauha ja miljoonan euron asunto? Ja jos minulla olisi varaa Kuusisaareen, olisiko minulla silloin rahaa kaikkeen muuhunkin, mitä mieleni tekisi, jopa ihan törsättäväksi saakka? Vai olisiko kaikki rahani kiinni seinissäni?

Omaisuus on aina mielenkiintoinen juttu. Sehän on vain laskennallista rahaa. Viisivuotias lapsikin ymmärtää, että jos hän käyttää koko viiden euron maallisen mammonansa ostaakseen lelun, hänellä on sen jälkeen lelu, mutta ei senttiäkään rahaa. Jos hän kuitenkin tarvitsee myös rahaa, hänen on joko myytävä lelu tai hankittava lisää rahaa. Aina myyminen tai rahanhankinta ei ole mahdollista. Ei lapselle ainakaan. Käytännössä hänen ei tietystikään pitäisi sijoittaa kaikkia rahojaan siihen leluun.

"Viisivuotias lapsikin ymmärtää, että jos hän käyttää koko viiden euron maallisen mammonansa ostaakseen lelun, hänellä on sen jälkeen lelu, mutta ei senttiäkään rahaa."


Hevoseomistajat käyttävät rahansa hevosiin vähän samalla logiikalla. Ei kellään ole hevoskauppojen jälkeen rahaa mihinkään ylimääräiseen, ainoastaan hevosen kuluihin. Joku ulkopuolinen luulee helposti, että hevosiin tuhlaava kylpee rahassa ja omaisuus on jollain tapaa helposti realisoitavissa, mutta ei se ole sitä sen enempää kuin perheyrityskään. Kun raha on kiinni jossain, se ei sieltä irtoa tuhlattavaksi eikä edes vaativaan tarpeeseen. Hevosenomistajalla voisi luulla olevan rahaa "muuhunkin kun on sillä se hevonenkin". Vaan harvoin on. No, jos jollakulla on velaton asunto eikä asumiskustannuksia, niin silloin rahaa tietysti on.

Rikkaus ja varallisuus on aina suhteellista. Kalliiden neliöiden suojissa eletään mitä todennäköisimmin samanlaista elämää kuin halvemmissa neliöissäkin; ollaan tyytyväisiä tarjous- Heinzista ja iloitaan S-Bonuksista. Suomalaiset elävät aika lailla samalla tavalla kaikkialla, vaikka me haluaisimme ajatella mitä tahansa. Omaisuus ei aina tee ihmistä fyysisesti rikkaaksi, vaan se useimmiten luo ainoastaan puitteet elämälle. Käteen jäävä varallisuus tuskin kenelläkään hipoo pilviä. Toki on eri asia kamppailla toimeentulon rajoilla kuin pystyä käyttämään rahaa aika huolettomasti. Valinta ketsupin laadusta on eri asia kuin miettiä, onko varaa ketsuppiin laisinkaan.

"Valinta ketsupin laadusta on eri asia kuin miettiä, onko varaa ketsuppiin laisinkaan."


Vaikka tällä hetkellä saatan olla enemmän varoissani kuin hevosenomistajana olin, tunnen itseni vajaaksi ja puolikkaaksi. Minä pidemmälle Kuusisaaressa bussi kulki, sitä enemmän huomasin ajattelevani, että vaikka joskus haaveilin asuvani siellä, oikeasti kaipaan elämääni vain omaa hevosta. Ei minun ylijäävät rahani koskaan tule kulumaan hulppeaan asumiseen tai kiinteän omaisuuden hankkimiseen, jos vain voin käyttää ne hevosiin. Joskus on kuitenkin tehtävä valintoja, koska kaikkea ei voi saada. Minä saisin kyllä ruoan maistumaan ilman ketsuppia, mutta lapset eivät.

Saksalaisen sanonnan mukaan hevonen on hevonen ilman ratsastajaakin, mutta ratsastaja ilman hevosta on pelkkä ihminen. Se puoli elämässäni kaipaa aina reilusti mausteita maistuakseen miltään.

Vietimme pari viikkoa sitten kreikkalaista iltaa. Ystävät toivat meille oliivipuun, jonka juurella oli rahaa kuin roskaa. Vahinko, ettei raha kasva puissa eikä leikkirahallakaan tee mitään.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Harvinaisen paskaa kakkua


Boksi on siivoamatta. Vai onko se pyöröaitaus?

Leivoin viikonlopuksi kakun. Olin yhden pystyssä. En ole varsinainen sokerileipuri. Minua ympäröivät ihmiset ovat enemmän suolaisen kuin makean ystäviä, joten useammin minä leivon leipää tai kokeilen uusia ruokalajeja kuin leivon kakkuja. Epäonniset hetket kuitenkin edistävät leivontataitojen kehittymistä, ja päiväkoti-ikäinen tytärkin nauttii nukyisin kovasti kakkujen koristelemisesta.



Tämän kakun perusohjeen löysin Kinuskikissalta. Alkuperäinen kakku on nimeltään Red Velvet -kakku. Alkuperäisen ohjeen löydät täältä, mutta se muokkaantui aikalailla uusiksi täytteiden suhteen. Minä kun en pidä alkuperäiseen ohjeeseen kuluvasta kinuskista. En myöskään halunnut laittaa tähän kaakaojauhetta, koska se ei olisi sopinut yhteen sitruunan kanssa. 

Käytin täytteeseen
250g voita
1 dl vaniljakreemijauhetta
n. 3 dl vettä
200g vaniljatuorejuustoa
200g appelsiinituorejuustoa

Yhdelle kakkulevyistä levitin tosi ohuen kerroksen Lemon curd- tahnaa. Kakkulevyt kostutettiin Fantalla.

Pinnalla on kaurakeksimuruja, strösseleitä ja suklaarusinoita.

Ja paskaahan siitä tuli vain ulkonäöltään. Puolilta öin edellisenä iltana miehen kanssa suunniteltu koristelu herätti toivottua ihailua ja talliporukalla popsittiin kakku viimeistä murua myöten. Minulle luvattiin jatkossakin järjestää "kakutekijähevosia".

Armollisesti luvattiin myös, että ennakkoonkin saa leipoa. Tai ihan muuten vain.

Laidunkausi lähestyy ja kevät on ovella. Virheää sen olla pitää!

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Elämä tekee tyhmäksi

Käyn maanantai-iltaisin uintikurssilla. Saunan lauteilla uinnin jälkeen joukko eri ikäisiä naisia keskustelee milloin mistäkin. On puhuttu talonrakennuksesta, Marjo Matikainen- Kallströmistä, koristekarppien hoitamisesta, lapsista, opiskeluaikojen hullutuksista ja lapin hyttystilanteesta. Se on erityisen virkistävää, koska elämäni totta puhuen on nykyisin hieman aivotonta. En tiedä kenenkään kanssakylpijäni nimeä, mutta juttua on piisannut. Saunaan riisutaan niin vaatteet kuin arkiroolit. Tittelit jäävät pukuhuoneeseen.


Liisa Kukkola kirjoitti Etelä- Saimaaseen kolumnin (9.4.2015) otsikolla "Rakas, sinusta on tullut tyhmä." Tajusin välittömästi, että olisin juurikin tuollaiseen kuvitteelliseen tv-formaattiin sopiva yksilö. Minä, joka joskus käänsin pro graduani varten kreikan- ja hepreankielisiä tekstejä, olin kartalla maailmanpoliittisesta tilanteesta ja muistin jotain jostain opiskelemastani, elän nykyisin täysin tyhjäkäyntitilassa. Voin miettiä Maisa Torpan tissejä ja päivittää Facebookiin, että minua ja Maisaa yhdistää se, että meillä on molemmilla tissit ja blogi tuntematta siitä lainkaan häpeää. Tosin minä olen syytön rintojeni kokoon eikä teistä kukaan varmaankaan lue tätä blogia siksi, että minulla on rinnat.

Minusta on tullut vähän tyhmä. Työni on mukavaa ja mielenkiintoista ihmistyötä, mutta ei ehkä älyllisesti järin haastavaa. Töiden jälkeen koen, että minulta on säästynyt energiaa panostaa hevosharrastukseen, Disney-prinsessojen näyttelemiseen Prinsessat-pelissä tai poikani kummallisten sanojen suomentamiseen. Kun talo illalla hiljenee, tuijotan Tempation Islandia tai katson, miten Matti Nykänen ratkesi taas ryyppäämään. Viikonloppuiltaisin katsomme miehen kanssa Downton Abbeyta. Minä uusintana, koska mieheni heräsi kiinnostumaan sarjasta vasta hiljattain, eikä minua näytä lainkaan häiritsevän, että katson jaksoja uusintana. Kun mies on työmatkalla, viritän telkkariin Sinkkuelämää. Tuttuus luo turvallisuutta.

"Minusta on tullut vähän tyhmä."


Neulon sukkaa. Luen hevostallinetin hölmöjä keskusteluja. Päivitän Facebookia, tuota ainoaa sidettäni ulkomaailmaan. Tallilla uppoudun hevosiin ja pinnistelen, etten puhuisi niistä jatkuvasti myös tallin ulkopuolella. Suurimman älyllisen saavutukseen elämääni tuonee Scrabblen pelaaminen viikonloppuiltaisin mieheni kanssa, kun lapset ovat menneet nukkumaan. Tuhmista sanoista saa kustakin 10 lisäpistettä, olemme mieheni kanssa päättäneet. Naughty word- bonus!

Tiedättekö minkä kuvittelen pelastavan minut tältä ruuhkavuosien rappiotilalta, jossa olen päättänyt käyttää kaiken töiltä liikenevän aikani vain siihen, mikä minusta on kivaa? Se, että tiedän opiskelleeni seitsemän vuotta yliopistossa ja valmistuneeni sieltä. Voin aina päteä sillä. Minähän toki voisin katsoa uutiset. Mutta en katso.

Muuten en taida olla kummoisempi tuulitunneli, vaikka satuinkin tietämään ennestään, missä Jemen sijaitsee. Yliopistotutkinto on joka tapauksessa kvaalannut minut, joten minulla on varaa myös hylättyihin suorituksiin. Ainakin tässä elämänvaiheessa.

Lupaan vielä viisastua. Huomenna aloitan. Kesäksi kuntoon, taijotain...

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Missä on ratsukon ja missä pyöräilijän paikka liikenteessä?

Onko tuttua: Olet siirtymässä hevosesi kanssa maastoon. Ratsastat rauhallisesti pitkin ohjin pyörätien reunaa, kunnes joku rimputtaa kelloa ja sujahtaa vauhdilla ohitsesi. Pyöräilijä tässä moi! Hevosesi ottaa muutaman sivuaskeleen. Sinä kiroilet.  Pitikö soittaa kelloa? Miksei voinut hidastaa? Auton lähestymisen sentään kuulee, polkupyörää ei. Miksei se voinyt siirtyä ajotielle kaahaamaan?

Koska sen täytyi ajaa pyörätiellä. Silloin kun pyörätie on, pyöräilijän on käytettävä sitä. Kellonsoittaminen ja se, ettei hän hidastanut, oli väärin. Sen sijaan sinäkin olit väärässä paikassa. Sinä et lainsäädännön mukaan saisi ratsastaa pyörätietä pitkin. Missä te molemmat olitte väärässä, oli itsepintainen halunne tehdä juuri niin kuin sillä hetkellä haluasitte ja olla huomioimatta muita.

Niin, ja se hevosesi sitten myös kakkasi siihen jännityksissään. Potkitko jätökset pois jalkakäytävältä? Lakihan ei tähän velvoita, mutta kyllä ne jätökset pyöräilyä häiritsevät. Eivätkä kaikki halua kävelläkään hevosenkakassa. Olemmeko me muka ainoita, jotka tiellä liikkuvat?

"Olemmeko me muka ainoita, jotka tiellä liikkuvat?"


Änkyröinnistä  ei ole hyötyä. Keskustelimme Facebook-seinälläni pyöräilystä eilen. Keskustelu pysyi suhteellisen hyvin raameissa, mutta lopputulos vaikutti siltä, että himopyöräilijät haluavat pyöräillä mahdollisimman kovaa ja hidastamatta. Pyörätiet eivät heille kelpaa, koska pyöräteissä on kanttareita, joihin joutuu hidastamaan. Lain mukaan he eivät silti saa pyöräillä ajotiellä, jos pyörätie on olemassa. Käytännössä he silti pyöräilevät, koska haluavat sitä erinäisistä syistä. Me ratsastajat olemme siitä tavallaan kiitollisia - olemmehan itsekin kielletyssä paikassa.


Vierekkäin ajotiellä. Pyörätie loistaa vieressä puhtaana ja käyttämättömänä.

Sillä kyllähän me ratsastamme pyöräteillä.  Teemme niin joka kerta, kun haluamme siirtyä parempiin maastoihin,  sillä joudumme tekemään sen yleensä jonkun toisen reitin kautta. On kätevää nousta satulaan tallinpihassa. Jos emme tekisi niin, meidän pitäisi taluttaa hevostamme tai ratsastaa ajotien reunassa, mutta jälkimmäinen on vaarallista. Hevonen on hirven kokoinen eläin, jota autoilijat eivät osaa varoa. Ratsastamme pyörätiellä, koska koemme olevamme siellä turvassa. Aika moni pyöräilijä muuten kokee olevansa enemmän turvassa ajotien laidassa kuin pyörätiellä.

Autoilijan pitäisi hidastaa hevosen nähdessään. Valtaosissa tapauksia he tekevätkin niin. Autoilija yleensä antaa paljon tilaa myös pyöräilijälle, jos hänellä vain on siihen mahdollisuus. Kukaan ei varmasti ole niin välinpitämätön, että haluaisi aiheuttaa toiselle vahingon tarkoituksella. Joku tekee sen ehkä tahallaan, mutta suurin osa varmasti tietämättömyyttään ja ajettelemattomuuttaan. Tai sitten kyllästyneenä siihen, että kanssakulkijat eivät ole lukeneet liikennesääntöjä tai eivät muuten vain noudata niitä.

"Vahinkoja aiheutetaan tarkoituksella esimerkiksi siksi, että kyllästytään liikennesääntöjä noudattamattomiin kanssaihmisiin. "


Entäs siellä maastossa sitten. Hiljensitkö itse retkeilijöiden kohdalla? Nimittäin ihan saman säikähdyksen aiheuttaa se maastoratsastaja, joka ei siirrä hevostaan käyntiin, kun tapaa ratsastusreitillään jalankulkijoita. Ei kenekään ohi laukata rytinällä ja laumassa, vain omaa vauhdin hurmaa miettien. Ei, oli alla sitten auto, pyörä tai hevonen.

Annetaan tilaa, mutta mietitään myös, olemmeko kulkuvälineinemme siinä paikassa, missä meidän todella pitäisi olla. On ihan turhaa miettiä itsepäisesti vain itseään, jos voi ajatella asioita isomminkin.

Maailmassa olisi entistä enemmän jokaisen syytä miettiä velvollisuuksiaan, ei vain oikeuksiaan.

Lue lisää
Hevosen paikka tiellä on ajotien reunassa tai talutettuna
https://www.liikenneturva.fi/fi/kysymykset-ja-vastaukset/muu-liikennemuoto/hevosen-paikka-tiella

Pyöräilijän on käytettävä pyörätietä
http://www.polkupyoraily.net/wiki/Liikennes%C3%A4%C3%A4nn%C3%B6t





maanantai 13. huhtikuuta 2015

Kyllä minä sen hoidan!

Toivoitko sinä lapsena lemmikkiä ja toistit loputtomiin vanhemmillesi, miten ihan varmasti hoitaisit sen kokonaan itse? Vanhempasi eivät ehkä uskoneet, koska eihän lemmikkiä koskaan hankita lapsen vastuulle vaan aikuisten. Vanhempasi ehkä tiesivät, että alkuviehätyksen jälkeen he olisivat itse niitä, jotka seisoisivat narunjatkeena kusetusreissulla. He eivät aikoneet tulla kusetetuiksi siihen hommaan luottamalla lasten lupauksiin.

Meillä oli lapsuudessani koira, tiibetinspanielin nimeltään Maradona. Mara oli täysin ehdollistunut vanhempiini. Isä käytti sen ulkona aamulla ja äiti heti töistä tultuaan. Illalla joku meistä lapsista saattoi raahautua sen kanssa lenkille. Vanhoilla päivillään se lenkitti aamuisin itse itsensä rivitaloasuntomme edessä olevalla kävelytiellä. Koirien vapaana pitäminen oli kai enemmän sallittua 90-luvulla.

Uutta koiraa ei koskaan hankittu. Kun teini-ikäisenä haaveilin hevosesta, lupasin luonnollisesti hoitaa sen kokonaan itse. Lupasin, että hoidan myös kouluni. Vanhempani eivät uskoneet. Lopetin jossain vaiheessa sitten ratsastuksen kokonaan eikä sittemmin koulukaan kiinnostanut. Arvosanat laskivat ja tulevaisuudesta ei ollut tietoa. Viimein kymppiluokan jälkeen olin löytänyt itseni, kadonneet arvosanani ja jatkoin lukioon ja myöhemmin yliopistoon. Valmistuttuani ostin ensimmäisen oman hevosen.

Mieheni kyseli hiljattain, mitä haluaisin äitienpäivälahjaksi. Ilmoitin pilke silmäkulmassa, että hevonen olisi kiva. Sitähän minä aina toivon.

- Ihan varmasti minä hoitaisin sen itse ja kokonaan, marisin leikilläni aivan kuten lapset tekevät.
- Se on ihan varmaa. Ja se siinä se ongelma onkin!





lauantai 11. huhtikuuta 2015

Päivän tyyli

Kevät tuli. Ihanaa. On aika uudistaa tyyli eli kaivaa kaapista kevätvaatteet. Kun ottaa riittävän vanhaa, värit ovat yllättäen muodikkaita. Jos siis sattuu tietämään, mikä tällä hetkellä on muotia. Tai välittää.

Kuva: Zelda Rantala


Huppari alennusrekistä joskus raskauksien välissä. En muista hintaa. Virttynyt ja venynyt, sillä käytetty myös raskausaikana. Ei ehkä olisi kestänyt kuivausrumpua, mutta laitoin silti. Samoin harmaat ratsastushousut. Ne ovat kutistuneet pituussuunnassa ja ylttävät enää puoleen pohkeeseen. Niitäkään ei olisi saanut laittaa kuivausrumpuun. Harmaa on huono väri. Siinä näkyy hiki ja kilot.

Kypärän ostin kesällä 2012. Ostovaiheessa pidin tärkeänä, että siitä saa otettua pehmusteet pois pesua varten. Viime kesänä (2014) muistin, että kypärässä on tämä ominaisuus.

Hanskat Biltemasta. Paras pito. Alle vitosella. Hupparin alla on toinen niistä punaisista paidoista, joista kirjoitin joku aika sitten.

Ratsastuskengät ostettu noin viisi vuotta sitten. Paikattu jesarilla, koska vuotavat. Pohjat kuluneet jalustinten alta sileiksi eikä pitoa enää ole. Ostoslistalla uudet, kunhan jotenkin jaksaisin raahautua tätä merkkiä myyvään liikkeeseen, joka sijaitsee Helsingin keskustassa.

Chapsit ostettu viime kesänä. Ihan täyteen hintaan, muistaakseni 90 eurolla. Laitoin kerrankin elämän risaiseksi ja rahaa haisemaan.

Yhtään ei kiinnitetty huomiota kuvaajaan. Kuva: Zelda Rantala

Tänäkin keväänä muotia olisivat hyvä ryhti ja nyrkin leveydellä toisistaan olevat nyrkit. Hemmetin vaikeita minulle nämä muotiasiat.

torstai 9. huhtikuuta 2015

Koko HIHS-sunnuntai vain 69 euroa!

Teksti on toteutettu yhteistyössä Helsinki International Horse Show´n kanssa


Ensimmäinen tiedote Helsinki International Horse Show ´n ohjelmasta julkaistiin eilen. Samalla alkoi myös lipunmyynti. Juuri nyt saat liput sunnuntain 25.10 KAIKKIIN näytöksiin hintaan 69 euroa. Siinä on aika tuntuva alennus, koska normaalisti lippu maksaa 140 euroa. Tarjous on voimassa huhtikuun loppuun saakka. Liput myy Lippupalvelu.

Mitä hinnalla sitten saa?

Klo 9.30-11.30 ratsastetaan Finland Grand Prix Finals ja International 140 Final

Klo 12.00-18.00 ratsastetaan  Maailmancupin päänäytös

Tarkemman ohjelmat näet Helsinki International Hose Show´s sivuilta helsinkihorseshow.fi

Päänäytöksen yhteydessä nähdään Ana Ayromiloun ja Oliver Jubinin upea Avantgarde Horses & Dance -esitys. Alla oleva videosta saat esimakua tulevasta. Tämä olisi varmasti jo itsessään 69 euron arvoinen elämys. Lisää esiintyjistä ja show´sta avantgarde-horses.com

Edelleenkään kouluratsastajia ei ole unohdettu, vaan sunnuntaina nähdään jälleen Knock Out Dressage!




keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Hevoskuumetta ja hovulaatioita


En tiedä, mitä on vauvakuume, mutta hevoskuumeen tiedän. Minä hovuloin. Hovuloiva vetää puoleensa hevosia, muttei juurikaan vastakkaista sukupuolta, ellei sitten satu hovulaation hetkellä jo olemaan parisuhteessa.

Hormonini hyrräävät. Jos minusta tulisi vielä maitoa, rintojani kipristäisi. Hevostarvikkeiden osto tuntuu pakolliselta eikä haittaa, kenen hevoselle niitä ostan. Kunhan saan ostaa enkä vain haaveilla ja hypistellä. Iloitsen jokaisesta hevosesta ympäristössäni. Näen hevosia kaikkialla. Jokaisen palkkapäivän lähestyessä tunnen olevani kuin tulisilla hiilillä.

"Minä hovuloin!"


En malttaisi odottaa hetkeä, jolloin talutan oman hevosen pois trailerista. "Minä tarttuisin sinuun kysymättä", minä hyräilisin. "Olet todella kaunis", sanoisin sille.  "Ja minä elän vain hetken verran."

Hevosen kokoinen sen pitäisi olla. Luonteeltaan yhtä monikäyttöinen kuin Tintti oli. Herkkyyttä yhtä paljon kuin Herkkiksellä. Ponnua ja rohkeutta yhtä paljon kuin Frankiella oli. Niistä aineksista olisi elämäni hevonen tehty. Täykkäriä siinä olisi hyvä olla, mutta liian nopea se ei saisi olla. Rohkea hevonen on kuitenkin aina hiukan omapäinen. Jos hevonen kykenee tekemään tosi paikassa omia ratkaisuita, se ei aina ole helpoin mahdollinen. Perinteinen tädinkuljetin ei tulisi kyseeseen. Ainakin karsastan sanaa kovasti.

Värillä ei ole väliä. Oikeasti. En ole koskaan ajatellut, että hevoseni pitäisi ollan jonkun tietyn näköinen. Kunhan olisi terve. Ja kuten aina, terveydelläkään ei varmaan olisi väliä enää sen jälkeen, kun se olisi oma ja rakas. Sukupuolellakaan ei ole väliä. Tai no, oria en halua.

Oikeasti minulle riittäisi Helppo A, re 110cm. Kenttää haluaisin mennä Helppoon saakka.

Hevoskauppojen hedelmälliset vuoteni eivät kuitenkaan valitettavasti ole juuri nyt. Ellei sitten kävisi vahinko. Ehkäisystä huolimatta. Ehkä minä ensi viikolla menenkin vahingossa hevoskauppaan ruokakaupan sijaan...

- Kulta, en olisi ikinä uskonut, mutta meille tulee sittenkin hevonen! Eihän sen pitänyt olla mahdollista! minä hihkaisisin ovelta.

Nostaisikohan mieheni minut vahvoille käsivarsilleen ja pyörittäisi onnellisena ympäri eteistä tietäen, mihin kaikki aika ja rahat jatkossa menisivät? Vai nostaisikohan hän minut vain ovesta ulos ja kysyisi

- Kenen se on?




tiistai 7. huhtikuuta 2015

Vanha koira ja vanhat tavat

Valkoinen ystäväni on vähän samanlainen ratsastaa kuin Tintti. Se ei aina oikein syty. Se ei juurikaan pudota, mutta hypyistä tulee usein vähän kulmikkaita, kun se hyppää korkealle tai vastavuoroisesti kerää jalat kainaloon. Se vaatii esteillä vähän patistamista, sillä ei se ilmaiseksi mitään anna.

Se, missä se eroaa Tintistä eniten, on kääntyminen. Omaehtoisesti se kääntyy vaikka paperin ympärillä, mutta pohkeiden läpimeno vaatii aika paljon työtä. Lisäksi se osaa neitimäisesti muuttaa mieltään ihan viime hetkellä. Pari viikkoa sitten laskeuduinkin tästä syystä ronskisti tatamiin.

Valkoisen ystävän kanssa hypätessä kaikki vanhat tavat kuitenkin nousevat esiin. Aikoinaan minua kehotettiin hyppäämään ns. tuntumaa vasten. Minulle kehittyi tästä inhottava tapa hakea levottomalla kädellä tuntumaa juuri ennen hyppyä. Tintti alkoikin jossain vaiheessa kieltää yhä enemmän silloin, kun minä epäröin, sillä se tulkitsi käteni pidätteeksi. Kun Cajus alkoi pari vuotta sitten valmentaa meitä, jouduin heti opettelemaan pois tästä tavasta. "Käsi pois ennen hyppyä!" "Tuntuma pois!" "Rauhallinen käsi!" "Anna hevosen tehdä työnsä äläkä häiritse sitä!"

Valkoinen ystäväni saa minut taas kuvittelemaan, että minun pitäisi nyplätä ohjaa. Täytyisi muistaa, että tämä kaikki häiritsee hevosta, joka yrittää katsoa itse hyppypaikkaansa. Huonot ja kulmikkaat hypyt ovat minun vikaani. Jos siis jotain on tehtävä tahdille ja tempolle, se tehdään reilusti ennen estettä eikä juuri silloin, kun hevonen on valmistautumassa hyppyyn. Yritän käyttää nykyisin kaiken energiani siihen, että ennen estettä ajattelen ratsastavani vain pohkeella, vain pohkeella.

"Huonot ja kulmikkaat hypyt ovat minun vikaani."


Rentous siinä kuitenkin tuntuu katoavan. Niin kuin sanotaa: vanhan poisoppiminen on vaikeampaa kuin kokonaan uuden oppiminen. En silti haluaisi ajatella, että vanha koira ei oppisi uusia temppuja. Oppii kyllä. Pakko oppia.

Kieli keskellä suuta. Kuva :Erica Lilja

torstai 2. huhtikuuta 2015

Kirjaesittelyssä Pennejä taivaasta ja muita istuntaharjoituksia



Pennejä taivaasta ja muita istuntaharjoituksia
Eerika Häkkinen, Johanna Viitanen, Vudeka 2009. 144 sivua
svh 35€
ISBN 978-952-6656-00-7 

"Palataanpa maan pinnalle. Nykyisin aika harva on terve, notkea, jäntevä, urheilullinen, huippukuntoinen ja ihannemitoissa, eikä kaikkien tarvitsekaan mahtua samaan muotiin. Tärkeintä on pyrkiä hyvään, eli parantaa kuntoa muuallakin satulassa ja opetella ratsastamaan yhä paremmin."

Synninpäästö! Ennen tätä kirjaa olin lukenut istuntaoppaanani lähinnä Mary Wanlessin kirjaa Mielekästä ratsastusta. Kotimaiselle, hauskasti kirjoitetulle istuntateokselle on ollut kysyntää ja sen kaikki kolme painosta ovat myyneet kuin kuumille kiville. Miksi minä en kuitenkaan saanut tätä hankittua aikaisemmin?

"Kaikki ratsastajan istunnassa palautuu luonnonlakeihin. Pennejä taivaasta ja muita istuntaharjoituksia kertoo, miten opit ratsastamaan taistelematta fysiikan lakeja vastaan", kerrotaan Vudekan sivuilla.

Kirja ottaakin inhimillisen puolen ratsastuksessa kehittymisen vaatimuksiin; ihan niihin samoihin, joita olen paljon pohtinut: kuinka täydellisiä tavoitteita amatöörin kannattaa kuvitella saavuttavansa? Saako matkalla epäonnistua? Saako itselleen nauraa? Meneekö hevonen pilalle, jos en ole lonkistani täydellisesti auki, vaan jumputan rautakangen nielleenä ja joskus unohdun keventämään väärin?

"Pennejä taivaasta sopii kaikille, jotka eivät ole täydellisiä sen enempää ratsastajina kuin ihmisinä. Niin kauan kuin hevonen voi hyvin, saat aina pisteitä jo yrittämisestä", tekijät lupaavat.

Mutta miksi en siis hankkinut tätä aikaisemmin: Siksi, että poiminnat kirjan mielikuvaharjoitusten nimistä veivät kaiken huomioni ja tekivät sen negatiivisesti. Olen sen verran huumorintajuton ja puritaani paahtaja, että en ymmärtänyt otsikkoa "Homssantuu kohtaa aivoissasi preussilaisen niuhottajan." Koska istuminen on jo itsessään vaikeaa, en haluaisi enää lukea siitä vaikeaselkoisesti. . Jo pelkät ohjeet tuntuivat nauravan yritykselleni ja minulle tuli hiukan säälittävä olo. Minusta kirja tuntui jotenkin velttoja ja selitteleviä tätiratsastajia varten tehdyltä. Minä en toki ole sellainen, enhän? Voisin kyllä pyytää miestäni kontilleen maahan esittämään minulle hevosta (ks. Mary Wanless), mutta säälittävä en ole! Eikä mieskään kyllä suostuisi.

"Voisin kyllä pyytää miestäni kontilleen maahan esittämään minulle hevosta, mutta säälittävä en ole!"


Kirja on kuitenkin täynnä mielekkäitä ja jokaiselle sopivia ohjeita. Hassuttelevan otteen ei saa antaa hämätä. Jos humoristinen esitystapa häiritsee, täytyy otsikot ja kielikuvat kiertää kuin lantakasat maneesissa ja keskittyä olennaiseen. Kuten vaikkapa seuraaviin

  • Hyväkuntoinen ratsastaja säästää ratsuaan, huonokuntoinen leikkii hevosensa terveydellä. Myös ratsastustaitoa pitää kehittää, sillä rraitava rasittaa hevosta vähemmän kuin aloittelija. Kun ratsastus tuntuu kevyeltä, pieni jännitys tai säilähdys ei lamaa koko suorituskykyä. 
  • Oli hevonen malliltaan silakka tai tynnyri, ratsastajan pitää saada lantionsa rennosti oikeaan asentoon ja pohkeet kyljen tuntumaan. Pienellä ja paksulla hevosella se tarkoittaa, että jalustinhihnoja lyhennetään joskus reilustikin.
  • Jos nivustaipeet tai ulkoiset sukuelimet hankautuvat ratsailla, vika piilee melko varmasti satulassa tai vaatteissa. (lue myös: Puhutaan alapääjuttuja)

"Hassuttelevan otteen ei saa antaa hämätä."


Kirjan ehdotonta aatelia ovat luvatun mukaiset istuntaharjoitukset. Se ei ole vaikealukuinen kuin otsikkojen suhteen ja nekin aukeavat itse tekstissä. Hanki viimeinkin se jumppapallo ja ryhdy tuumasta toimeen. Centered Riding -ohjauksesta oppinsa ammentavat harjoitukset sopivat kotona suoritettaviksi. Voit etsiä syviä vatsalihaksia ja opetella oikeanlaista hengitystekniikkaa ihan kuolemanvakavissasi, vaikka otsakkeet eivät niin teekään. Parhaisiin tavoitteisiin pääset yhdessä kaverin kanssa. Tai vaikka lasten kanssa, he innostuvat laukkaharjoituksista varmasti!

Ja mitä tulee niihin nimiin, minä tarvitsen ehdottomasti kirjan nimen mukaista Pennejä taivaasta -venytystä. Sen luvataan auttavan siinä, että helmasyntini, eli ulospäin sojottavat kyynärpäät, saataisin vihdoin sovitettua.

Huomenna on pitkäperjantai, mutta tämä synti täytyy sovittaa ihan itse.

Sojottaa, vinottaa, kenottaa...

Käsien välissä on nyrkin verran tilaa. Onko?

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Hevosen vuokraaja ei ole asiakas - vai onko?

Pääkaupunkiseudulla hevosia vuokrataan ylläpitokustannushintaan ratsastusta varten. Vuokrahinta on näin ollen yleensä se, mitä hevosen päivittäinen ylöspito maksaa. Maneesitallipaikan vuokra on yleensä noin 800 euroa kuukaudessa, joten päivähinnaksi hevoselle tulee noin 27 euroa. Yleensä vuokraajia löytyy helposti, sillä moni tuntiratsastaja haluaa joskus ratsastaa myös itsenäisesti.

Vuokraaminen on lähes poikkeuksetta halvempaa kuin ratsastuskouluratsastaminen ja palkitsee sen, joka osaa ratsastaa itsenäisesti. Hevosenomistajat joskus silti harmittelevat, että on vaikea löytää vuokraaja, joka sitoutuisi käymään edes kahdesti viikossa. Ihan varmasti onkin, jos vuokraaja joka tapauksessa käy myös sillä ratsastustunnillaan. 5-6 kertaa viikossa tallilla käyvällä hevosenomistajalla ei aina ole suhteellisuudentajua siinä, kuinka paljon normaalilla (perheellisellä?) ihmisellä on aikaa nipistää harrastuksilleen.

Muualla Suomessa pääkaupunkiseudun vuokrauskysyntä ja -tarjonta herättävät joskus kateutta. Voi olla, ettei luotettavaa ihmistä löydetä hevosen liikuttajaksi edes ilmaiseksi. Moni valittelee, että tarjoaisi harjattavia ja ratsastettavia hevosia ihan ilmaiseksi, mutta kun ketään ei meinaa löytyä. Tai löytyy, mutta ne kaikkoavat ensimmäisten räntäsateiden myötä. Lisäksi hevosten luo pääsemiseen tarvitaan autoa tai autokyytiä. Nykynuoret eivät kuulemma polje pyörällä eivätkä ainakaan kävele.

Hinnoittelu on myös ongelmallista. Jotkut ovat myös sitä mieltä, että he tekevät hevosenomistajalle palveluksen hoitaessaan näiden hevosia, joten heidän ei pitäisi siitä joutua maksamaan mitään. Tai ainakaan mihinkään ei tarvitsisi sitoutua niin, ettei sitä viime hetkellä voisi perua. Yksityishevosten kanssa tullaan joka tapauksessa ratsastuskoulumaailmasta askel lähemmäksi hevosenomistamismaailmaa. Vuokraaja ei ole enää asiakas niin kuin hän on ratsastuskoulussa, vaan sitoutunut hiukan enempään. Kysymys on hevosen hoitamisesta ja lupauksesta. Vaihtoi siinä raha omistajaa tai ei.

 "Vuokraaja ei ole enää asiakas, niin kuin hän on ratsastuskoulussa"


Vuokraajalle kuitenkin soisi kuuluvan myös oikeuksia, esimerkiksi oikeus päättää, missä hän ratsastuskerrallaan ratsastaa. Kerran eräässä hevosenvuokrailmoituksessa maastoilun hinta oli alhaisempi kuin sileänratsastuksen. Koska tiesin, millaiset maastot kyseisen tallin ympäristössä oli, ihmettelin asiaa mielessäni. Tallinpihasta pääsi monenmittaisille maastolenkeille ja tiet olivat autottomia. Pohjatkin olivat hyvät. Suoranaisesti ei voinut olla kyse siitä, että maastossa joutuisi menemään käyntiä maastojen kehnouden vuoksi. Jos taas omistaja kaipasi hevoselleen vain kävelyttäjää, sen hinnoitteleminen 25 euron hintaiseksi tuntui aika kalliilta. Kentälle olisi päässyt pyörimään 30 euron kertahintaan.

Kun Tintin vuokraaja lähetti Tintistä tämän kuvan, ilmoitin nolona, ettei tästä kurakuningattaresta tarvitsisi maksaa sillä kertaa vuokraa.
Mutta mikä minä olen mitään ihmettelemään. Jokaisella on varmasti perustellut syynsä tehdä niin kuin parhaaksi katsoo. Silti muistelin taas sitä, kun Tintti oli minulla muutaman talven maneesittomalla tallilla. Kentän jäädyttyä maastossa ratsastaminen oli ainoa mahdollisuus ratsastaa hevosta kunnolla. Siksi minusta on edelleen  erikoista, että  monet maneeseissa ympäri vuoden ratsastavat eivät pidä maastoratsastusta oikeana ratsastamisena. Miten ihmeessä maneesittomat saisivat hevosiaan läpiratsastettua, jos maastossa ei voisi tehdä töitä?

Eri asia hinnoittelussa on toki se, että jos ihan tarkkoja ollaan, maastossa monet riskit kasvavat. Jos vuokrahinnan täytyisi olla eri, luulisi riskille laskettavan korkeamman hinnan. Tämä tietysti riippuu täysin hevosesta. Sekä omistajasta. Ehkä yllämainittu hevonen lähtee maastossa käsistä? Ehkä omistaja ei uskaltanut sillä maastoilla? Ehkä jotain muuta?

Millaisia vuokrauskokemuksia teillä on?

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...