maanantai 30. maaliskuuta 2015

Rivien välistä

Olen aina ollut herkkä lukemaan ihmisiä. Ammatissani nuorten kanssa siitä on se hyöty, että uskallan luottaa vaistooni ja lukea asioita rivien välistä. Tärkeitä ja merkityksellisiä asioita on joskus kaivettava esiin puhtaasti sen tunteen avittamana, että "nyt jotain ei sanota suoraan." Yksityiselämässä sama taipumus johtaa turhan usein ylilyönteihin. Sillä ei ole yleensä hyviä seurauksia.

Onko sama sinulle tuttua? Mietitkö, tarkoittiko kaveri nyt tuolla jotain muuta kuin mitä sanoi? Miksi se sanoi tuolla tavalla? Miksei se sanonut suoraan? Vai sanoiko sittenkin?

"Katse ylös ja nyrkit vierekkäin! Sinä et aja autoa!" Kuva: Erica Lilja

Kun toisen ihmisen sanomisilla on henkilökohtaista eikä ammatillista merkitystä, ylitulkinta johtaa väsyneen ihmisen epävarmuuden lisääntymiseen. Silloin pitäisi pystyä ajattelemaan, että ihmisillä ei ole yleensä tarpeen sanoa asioita rivien välistä ja leikkiä kummallisia kissahiiri-leikkejä. Ainakaan valmentajat eivät tee niin. Jos suoriudut annetusta tehtävästä hyvin, saat yleensä kuulla sen suoraan. Jos teet huonosti, sinua käsketään tekemään jotain toisella tavalla, jotta saisit tehtyä asian hyvin. Ja sitten saisit myös kuulla sen.

"Jos teet hyvin, saat yleensä kuulla sen suoraan. "


Silti sitä on joskus vaikea hyväksyä. Oppimistilanteessa ollaan herkillä ja jokainen haluaisi edistyä. Kun oikein kovin haluaa menestyä ja kuulla kehuja, saattaa alkaa epäillä valmentajaa, jos kehuja ei kuulu. Eikö se halua opettaa minua? Entinen opettaja sanoi aina siitä-ja-siitä. Ja sanoi myös, että olen hyvä. Miksei tämä sano? Eiko se näe? Tai paremminkin, eikö se OSAA opettaa? Minä maksan tästä!!!

Joskus rivien välistä lukeminen johtaa ylitulkintaan ja siihen, että ratsastaja itse asiassa lakkaa kuuntelemasta tarjolla olevia ohjeita. Istuntaongelmiinsa apua toivova ratsastaja saattaa hermostua valmentajalle, joka muistuttaa häntä vakaasta kädestä ja hevosen hyvästä tahdista. "Minä haluan opetella istumaan, miksi minulle sanotaan vain käsistä!", ratsastaja tuhahtaa ja miettii loukkaantuneena, miksi valmentaja haluaa seisoa hänen kehityksensä tiellä. Oikeasti hän on tiellä itse.

Liian usein valmennusten yhteydessä jää kysymättä ja myös selittämättä, miksi asioita tehdään niin kuin niitä tehdään. Jos ratsastaja menettää luottamuksensa valmentajan systeemiin, epävarmuus lisääntyy. Ja kun valmentaja vielä kiinnittää huomiota eri asioihin kuin aikaisemmat valmentajat, ja edistyminen tuntuu hidastuvan, kierre on valmis. Miksi me harjoittelemme keventämistä? Emmekö me tee koskaan mitään muuta, kuin voltteja? Miksi se AINA sanoo niistä ohjista?

No koska ne ovat AINA liian pitkät!

Ja onko se kyynärpään kulma nyt muka niin tarpeellinen? No on. Miksi? Koska suora käsi on kova ja epätasainen. Ei tästä ole ennenkään kukaan sanonut! No, minä sanon nyt.

Yksi äärimmäisen tärkeä asia valmentajan ymmärtämisessä on myös nähdä hänen ratsastavan itse. Sillä tavoin moni valmennuksessa sanottu asia aukeaa helpommin. On turha jäädä statistiksi oman oppimisensa suhteen ja odottaa, että joku tulee ja opettaa ja ettei itse tarvitsisi nähdä kauheasti vaivaa. Tarvitseepas! Tarvitsee nähdä ihan kauheasti vaivaa, eikä se välttämättä silti vie aina eteenpäin, ainakaan nopeasti. Ratsastuksen oppimiseen tarvitaan kaikki aisteja: kuule, näe, tunne, haista ja maista. Joskus jopa maneesin hiekkaa.

"Tarvitsee nähdä ihan kauheasti vaivaa, eikä se välttämättä silti vie aina eteenpäin, ainakaan nopeasti."


Vika ei välttämättä ole valmentajan. Eikä hevosen. Vika on sinun. Lue se, mitä rivillä sanotaan ja pyri täydentämään aukot vasta sen jälkeen. Parasta on, jos pystyt täyttämään aukot kuuntelemalla hevosta. Hevonen on se, joka loppupelissä kertoo parhaiten, teitkö oikein vai väärin.


perjantai 27. maaliskuuta 2015

Voita lippuja Tampereen Hevosmessuille 11.-12.4.2015

Tämä postaus on toteutettu yhteistyössä Blogitallin ja Hevosmessujen kanssa.


Huhtikuun alku on meillä aina sellaista perhejuhlahulinaa, ettei muuta ehdi kuin kakkua leipoa. Siksi en tänäkään vuona pääse osallistumaan Hevosmessuille. Olisi ollut kyllä tosi mukava nähdä erityisesti Elmo Jankarin ja Sanna Siltakorven vetämä kenttäratsastusklinikka. Se pidetään heti lauantaiaamuna klo 10-11.

Sen jälkeen olisin halunnut ihan jo päivätyön puolesta mennä kuuntelemaan Ypäjän hevosopiston tietoiskuja hevosalan tutkinnoista. Black Horse -ohjelmalavalla näistä olisi saanut kuulla klo 11-12.

Tämän jälkeen olisin todennäköisesti mennyt syömään, sillä kaikkien luonnollisesti täytyy syödä klo 12-13 ja kiroilla sitä, että ruokapaikkoihin on hirveät jonot.

Tämän jälkee haluaisin kuulla hevosavusteisesta työnohjauksesta. Olen itse käynyt paljon työnohjauksessa, joten tämä todella kiinnostaisi. Tästä luennoi Kati Riesen E-hallin Black Horse -lavalla klo 13-13.30.

Jos en olisi kuullut Helsinki Horse Fair- messuilla Annika Schulmanin luentoa hevosen lajinomaisen elämän ja kilparatsastuksen yhdistämisen mahdollisuuksista, jäisin edellisen perään kuuntelemaan sitä klo 13.30-14.00. Annika kilpailee itse kenttää kengättömillä hevosilla ja se on ainakin minusta melko jännittävää!

Tämä jälkeen menisin katsomaan Ypäjän hevosopiston näytöstä ratsuhevosen koulutuksesta. Se pidetään E-hallissa klo 14-15.30

Iltapäivällä välillä 13.30-15.30 saattaisin myös käydä seuraamassa Agrimarket Pony Trophya sekä Agrimarket Junior Trophya. Ehkä myös expo saisi minun tuhlaamaan muutaman pennosen.

Loppuillan viettäisin todennäköisesti taas Black Horse -lavan tuntumassa, missä asianajaja Pauliina Lehtola kertoisi käytännön vinkkejä hevoskauppaan klo 16.30-17.00 Tämän jälkeen olisin kiinnostunut Ismo Lätin tietoiskusta koskien hyvän ratsastuskentän perustamista. Se pidetään samassa paikassa klo 17.00-17.30.

Vielä tämän jälkeen haluaisin kurkata satulansovitusnäytöksen klo 18.-18.30. Sitten saattaisin olla valmis kotiin. Sunnuntain ohjelmaa en ole edes uskaltanut katsoa. Alkaa jo harmittaa, etten pääse paikalle. Näin ollen jää näkemättä myös Keppihevosten SM-kilpailut!

Osallistu sinä kuitenkin alla olevaan arvontaan. Arvomme kaksi kahden lipun pakettia. Arvontaan voi osallistua 3.4.2015. Voittajien nimet ilmoitetaan täällä blogissa sekä Ruuhkavuosiratsastajan Facebookissa. Lisäksi voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti.

EDIT 5.4. klo 23.05: Arvonnassa onni suosi Tiina Pääskyä ja Henna Ouramoa. Kiitokset kaikille lähes 200:lle arvontana osallistuneelle. 



torstai 26. maaliskuuta 2015

Katsomoterroria

Parikymppinen nuori nainen istui katsomossa tuohtuneena. Maailmanluokan huippuratsastajia mukamas. Eivätkä osaa edes tuoda hevosta suoraan esteelle! Kansallisia esteitä 120cm:n tasolla kilpaillutkin tietää olla sortumatta moisiin aloittelijan virheisiin.

- Kato, taas! hän tuhahti vieruskaverilleen ja samalla aika monelle muulle ympärillä istuvalle.
- Onks toi nyt ihmekään, että se pudottaa, kun tulee tuolleen.
- Tässä sen näkee, että vaikka miten olisi rahaa, ei se ratsastuksesta tee kyllä nättiä!

Puolivälissä luokkaa ympärillä istuvia alkoi todella ärsyttää tytön kommentointi. Kallis lippu alkoi tuntua turhalta ostokselta, koska kilpailua olisi saanut katsoa kotisohvalta ilman kaikkitietävää kommentointia. Tytöstä ei kuitenkaan noin helposti saanut ääniä pois.

"Kilpailua olisi saanut katsoa kotisohvalta ilman kaikkitietävää kommentointia."


- Mennääks röökille, tyttö lopulta sanoi vieruskaverilleen ja tyttöjen noustua ympärillä istuvat huokasivat helpotuksesta. Toivottavasti ymmärtävät pysyä siellä pitkään.

Hiukan myöhemmin tytöt tulivat takaisin. Aikaa oli riittänyt myös ravintolassa käymiseen. Varsinaisesti nostejuoma ei ainakaan hillinnyt kielenkantoja. Kaikille ympärillä istuville tehtiin entistä paremmin selväksi tytön ja hänen ystävnsä oma kilpailumenestys, hevoskalusto - tai pikemminkin sen puute -, rahatilanne, ajatukset siitä, mitä on suomalaisten kilparatsastajien menestyksen takana (liika raha tietysti, ei yhtään taitoa) sekä luonnollisesti kritiikki kilpailujärjestelyitä ja lippujen liian kovia hintoja kohtaan. Expo oli huono ja tarjouksia liian vähän. Katsomon penkit olivat huonot. Norjalaisen ratsastusvarustevalmistajan lippis tuntui kiristivän tyttösen päätä ratsukko ratsukolta enemmän.

- Ensi vuonna mä jään kotisohvalle, tyttö tuhahti.
- Tee niin, puuskahti useampikin ympärillä istuva kuin yhdestä suusta, aiheuttaen samalla hilpeyttä toisissaan.

Tytöt mutisivat jotain ja lähtivät röökille. Rauha palasi katsomoon loppuluokan ajaksi.

tiistai 24. maaliskuuta 2015

HIHS 2015 - esimakua tulevasta

Tämä postaus on tehty yhteistyössä Helsinki International Horse Show´n kanssa.




Helsinki International Horse Show järjestetään myös tänä vuonna lokakuun loppupuolella, tarkemmin 22.-25.10.2015. Täytyy myöntää, että ajankohta hiukan opettajaa harmittaa; vuosikaudet HIHS pidettiin aina koulujen syyslomalla, mikä mahdollisti osallistumisen moniin eri tapahtumiin. 2016 on kuitenkin luvassa taas paluu lomatunnelmiin, jolloin minä ja koululaiset saamme mellestää HIHSissä kaikki päivät.

Paikka pysyy viime vuodesta ennallaan, joten jäähallilla tavataan. Jäähallin sijainti onkin hyvä, sillä Hartwall Areenan sijainti on sellainen "lähellä ja keskellä, muttei kuitenkaan." Jäähalli on helposti saavutettavissa, myös julkisilla. (huomaatteko, että pääkaupunkiseudulla asuvan mielestä julkisilla pitää päästä aivan ovelle, jotta yhteyksiä voidaan kutsua hyviksi yhteyksiksi)

http://www.aebc.com.au/andrewmclean
Tänä vuonna HIHS järjestää yhteistyössä SRL:n kanssa yhteistyössä "4 Your Horse" -tapahtumapäivän, jossa paneudutaan hevosen hyvinvointiin luentojen ja esitysten kautta. Tapahtuma avaa viikon Helsingin Jäähallissa tiistaina 20.10. klo 14-23. Asiantuntijaseminaari luentoineen järjestetään klo 14-18 ja tämän jälkeen live-esityksistä pääsee nauttimaan aina klo 23.00 saakka.

Ulkomaisista kovista nimistä klinikoista ja luentoja pitämään saapuu australialainen hevoskouluttaja ja kenttäratsastaja Andrew McLean. MacLean on edustanut Australiaa kenttämaajoukkueessa ja kilpaillut lukuisia vaativia kenttäkisoja, mutta erityisesti hän on yksi maailman johtavia hevosten käyttäytymisen asiantuntijoita. Hän on kirjoittanut lukuisia kirjoja hevoskoulutuksesta ja luennoinut yli 10 vuoden ajan Tasmanian yliopistossa hevoskoulutuksesta. Voit tutustua Andrew MacLeanin elämäntyöhön hänen nettisivuillaan täällä. Erityisesti hänen "8 hevoskoulutuksessa huomioitavaa perusperiaatetta" vakuuttavat varmasti meistä valtaosan.

Kotimaisista hevoskouluttajista paikalla ovat varmasti kaikkien tuntemat Tuire Kaimio ja Kari Vepsä. Heidän lisäkseen tietoa hevosen hyvinvoinnista ja koulutuksesta jakavat monet muut kotimaiset nimet. Mikä hieno avaus hienolle kisaviikolle!

Lipunmyynti tapahtumaan alkaa 5.5. Nyt on hyvä aika suunnitella, mihin tapahtumiin osallistua. Ja miehet ehtivät ostaa lippuja myös äitienpäivälahjaksi! Oivia lahjavinkkejä löytyy myös Australian Equine Behavior Centren nettisivujen kaupasta.

Puhutaan hevosista (ja vähän parisuhteesta)

Parisuhteessa on tärkeää kuunnella ja tulla kuulluksi. Minä luonnollisesti puhun hevosista koko ajan samalla, kun mieheni esittää kuuntelevansa. Leikillämme välillä toteamme, että hän tietää hevosista enemmän kuin kokee tarpeelliseksi. Sillä tietomäärällä pystyy kuulemma ainakin lounaskeskusteluissa olemaan jollain tapaa mukana keskustelussa.

Hiljattain kysyin mieheltäni, miten hän aloittaisi aktiivisen keskustelun hevosista. Minusta ainakin tuntuisi vaikealta keskustella koripallosta järkevästi. Mieheni suhatutui tehtävään asiaan kuuluvasti hiukan kieli poskessa.


Minä rentoutuu pakkasmaastossa.
- No okei, minkä värisiä ne on?
- Nämä kaksi ovat molemmat rautiaita.
- Onko ne eri rotuisia?
- On joo, täysverinen ja puoliverinen
- Kumpi niistä on isompi?
- No sillä toisella on pidempi selkä kuin toisella, mutta muuten säkäkorkeus on sama. Kysy vielä jotain muuta?
- Voidaanko mennä jo yläkertaan pötköttämään, sieltä mä en pääse karkuun ja voit jatkaa niistä ruskeista puhumista, mies lopulta ehdotti hyväntahtoisesti.

Kaikenlaisten avioliittovinkkien jälkeen mielstäni jäljelle jää yksi tärkeä asia: ihmisellä pitää olla parisuhteen lisäksi aina oma intohimon kohde, koska silloin hän voi parhaiten ymmärtää toisen intohimoa. Tuo intohimo ei saa kuitenkaan ajaa yhteisten asioiden ohi. En ole kuitenkaan varma siitä, kuinka väkisin kiinnostunut kenenkään pitää olla asioista, jotka eivät ole omaa sydäntä lähellä. Tärkeintä on antaa toisen olla kiinnostunut. Ja vaikka esittää itse kiinnostunutta, jotta toinen tulee kuulluksi.

Suhteeni koripalloon ei tule koskaan olemaan sama kuin miehelläni, mutta tiedän, miten tärkeää harrastus voi olla. Vaikka sekä yhteinen että perheen kanssa vietetty aika on pikkulapsiperheessä aina vähän kortilla, on omille intohimoille tärkeä jättää tilaa ja tehdä niitä kuuluisia omia juttuja. Ensin olen minä, sitten tulee me. Joskus täytyy vähän etsiä, vuoroin minua ja vuoroin meitä. Tasapainon pitää kuitenkin säilyä.

Siinä on pitkän parisuhteen haaste ja vaikeus: varsa pitää kouluttaa, lasta täytyy kasvattaa ja parisuhdetta hoitaa eikä se aina tapahdu mutkattomasti ja helposti. Kenelläkään meistä ei ole viisastenkiveä. (Paitsi jos sinulla on, kerro ihmeessä!)

"Varsa pitää kouluttaa, lasta täytyy kasvattaa ja parisuhdetta hoitaa."


Lue täältä lisää.


lauantai 21. maaliskuuta 2015

Muistitko kiristää vyötä?

Annoin Tintin vanhan vyön Herkkikselle.
Se ilmeisesti pitää siitä, koska tuntuu liikkuvan paremmin.
Tintillä oli vuonna nakki ja keppi satulahuopa, jota ei saanut mitenkään kiinni satulaan. Se oli suorakaiteen muotoinen paksuhko huopa - itse asiassa aivan järkyttävän huono isosäkäiselle hevoselle, jonka satulahuovissa pitäisi aina olla reilusti säkätilaa.

Olin käynyt jo jonkin verran tunneilla Tintin kanssa ja saanut palautetta käsiin tuijottamisesta. Siksi olin tavallaan aika lailla tyytyväinen, kun kanssaratsastaja maneesissa purskahti nauruun ja huusi minulle

- Hei, sun satulahuopa tippui!

Pikku asioita ei huomaa, kun oikein keskittyy tekemiseensä. Satulavyön kiristämättä jättäminen on hevosen kannalta anteeksiantamatonta. Miettikää kuitenkin, mitä siinä olisi voinut käydä, jos minulla ei olisi ollut allani Tintin kaltaista ratsua, joka ei häiriintynyt maneesissa silloinkaan, kun ulkona jyrisi syysmyrsky, joka räpsytti valoja kesken valmennuksen. Tintti suoritti tehtävää, vaikka valmentaja ei aina nähnyt, onnistuimmeko vai emme.

Vahinko ei ollut kuitenkaan riittävän suuri, jotta olisin oppinut siitä jotain. Viime talvena ratsastin laukassa diagonaalille Herkkiksellä, joka puolivälissä veti päänsä alas ja tarjoili hervottoman pukkisarjan, jonka sain pysäytettyä kummallisen fiiliksen vallitessa: tuntui, kuin hevonen olisi jäänyt seisomaan etujaloilleen!

"Tuntui, kuin hevonen olisi jäänyt seisomaan etujaloilleen!"


Samalla kuulin äänen: sullahan on satula irti! Ja sillä hetkellä tajusin itsekin, että etujaloilla seisomisen tunne tuli siitä, että satulan takakaari tuntui takapuoltani vasten, koska minä ja satula olimme yhdessä tuumin siirtyneet hevosen kaulalle! Luojan kiitos, Herkkis oli niin hämmentynyt, että pysähtyi ja minä laskeuduin hallitusti itse sen viereen.

Ei kulunut montaa minuuttia, kun olin satuloinut hämmentyneen hevosen uudelleen. Ennen kuin ehdin ruveta miettimään mitään, olimme jo tekemässä tehtävää uudelleen. Nyt kireällä satulavyöllä ilman yhtään pukitusta.

Illalla nukkumaankäydessä mieleen alkoi hiipiä ajatuksia, jotka ovat saaneet minut tapahtuneen jälkeen tarkistamaan vyön aika monta kertaa ennen ratsastuksen aloittamista. Varsinkin sellaisen hevosen kanssa, jonka satulointi on minulle vieraampaa, olen nykyisin jopa neuroottinen.

Mutta parempi katsoa kuin katua. Olen kuullut aika monta tarinaa siitä, miten satula ei ole päätynyt vain hevosen kaulalle, vaan ratsastaja satuan kanssa hevosen jalkoihin niin, että jälki on ollut monin verroin pahempaa. Vaikka itsekin maksan Ratsastajainliiton lisävakuutusta, en haluaisi joutua kuntouttamaan itseäni sen suomin mahdollisuuksin.



torstai 19. maaliskuuta 2015

I LOVE HORSES

Onko hevonen edelleen ainoa eläin, jonka osaat piirtää? Kirjoititko ensimmäiset englanninaineesi hevosista? Muistatko edelleen palavan rakkauden lapsuutesi rakkaushevosta kohtaan vaiheessa, missä pojat eivät kiinnostanee, ainoastaan hevoset. Minä muistan!

Mihin olisin ikinä päätynyt ilman ratsastuskoulua. Ratsastuskoulussa aloitin, ratsastuskoulussa ratsastan edelleen. Siksi Facebookissa kiertänyt Elämäni hevoset - haasteen hevosista kaikki Tinttiä lukuunottamatta olivat ratsastuskouluhevosia.

En tiedä, miksi ratsastuskouluja aina vähäntellään. 1990-luvulla se oli paikka, missä me tavallisten palkansaajien lapset saimme kipinän lajiin ja mahdollisuuden ratsastaa, hoitaa hevosia ja harrastaa. En usko, että tämä asia on kenenkään kohdalla muuttunut. Ehkä joillain yksityistalleilla vain eletään kuplassa, että vain hevosenomistaja osaisi ratsastaa.

Minun ratsastuskouluni oli Hubertusseura Lappeenrannassa ja kannustava opettajani Raija Metsälä. Ehkä HubS, Raija tai joku seuraavista hevosista on sinullekin tuttu.

"I LOVE ONESTO, ONESTO IS THE BEST"

Ensimmäinen hoitohevoseni oli tilastoruuna Onesto. Maailmassa ei ollut suurempaa juttua, kuin päästä hoitajaksi, eli putsaamaan karsinoita, kaukaloita, varusteita ja istumaan näiden tehtävien välissä vain hoitajille varattuun junnarihuoneeseen. Hubertusseuran tallit sijaitsivat vielä tuolloin Lappeenrannassa varuskunta-alueella.

Hoitajia oli kolme, joista yhden huonosti tehtäviään hoitaneen tilalle etsittiin uutta hoitajaa. Olin niin otettu, kun sen ykköshoitaja Minna pyysi minua hoitajaksi, että rakastuin hevoseen samantien. Olisin varmasti rakastunut mihin tahansa hevoseen, jos siitä olisi tullut hoitohevoseni.

Onesto oli sutjakka ja nopea kaveri. Voitimme kaikki ratsastustuntien heppaleikkien pyyhkeenryöstöt, vaikka kerrankin tipuin yhden tunnin aikana siltä jopa kolmesti, tosin menin ilman satulaa. Se oli innokas hyppääjä ja sen jälkeen, kun siitä tuli hoitohevoseni, sain hypätä sillä jokaisella estetunnilla.

Onesto sairasti puhkuria ja sitä hoidettiin höyryhengityksellä. Minäkin sain itsenäisesti puuhata höyrytyslaitteen kanssa omina hoitopäivinäni. Oneston karsina oli loppuaikoina HubSin tallin ns. pikkutallissa, missä oli parempi ilma, mutta minne ei tullut vettä. Minä 12-vuotias tunnollinen hevosenhoitaja kannoin sinne täyden valtavan vesisaavin aina omina hoitopäivinäni. Joskus läikkyvä painava vesisaavi kasteli vaatteetkin.

Onesto oli teurastuomion alla vain 11-vuotiaana, kunnes se sai "eläkekodin" Uudestakaupungista. Sinne se lähti 21.3.1991. Minä en kuitenkaan saanut olla koulusta pois jättämässä sille jäähyväisiä. Muut hoitajat saivat ja silloin se harmitti kovasti. Onesto eli ilmeisen tyytyväisenä vielä yli 10 vuotta, eli aina 22-vuotiaaksi asti!

HubSin hevosilla oli kaikilla painavat armeijan juuttiloimet.

Puhkuria hoidettiin höyrytyksellä. Jonkun hevosenhoitajan takki estää lääkehöyryä karkaamasta ämpärin reunoista.


"I LOVE FRANKIE. FRANKIE- THE WINNER"
 
Frankiesta tuli hoitoponini sen jälkeen, kun Onesto oli lähtenyt uuteen kotiin. Tämä tupsujalkainen Englannin-tuonti oli welsh cob, joka hyppäsi kaiken, mitä eteen laitettiin riippumatta siitä, kuka oli kyydissä. Sain alkaa mennä sillä kisoissa sen jälkeen, kun edellinen ratsastaja lopetti sen kanssa.


Frankie oli 147,5cm korkea. Sillä oli valtavan pompottava ravi enkä muista koskaan nähneeni kenenkään ratsastaneen sitä oikeaoppisesti muotoon. Sillä kuitenkin hyppäsin korkeimman yksittäisen esteeni, minkä muistan olleen 130cm.

Frankie opetti voitontahtoa pääosin siksi, että sillä oli aina mahdollista voittaa. Osallistuin sillä Pekka Larsenin valmennuksiinkin, missä kyllä ensimmäisellä kerralla nolasin itseni totaalisesti. Ajattelin kai näyttäväni, miten hienosti tullaan esteelle vinosti, mutta juuri silloin Frankie sitten kielsi. Tultiin henkisesti korkealta ja kovaa. Hyvä niin. Muistan aina sanat "tyttö-tyttö, kuule..."

HubSin tuntihevoset viettivät kesäisin aina laidunlomaa kolme viikkoa, ja ne vuokrattiin täksi ajaksi usein hoitajilleen. Minä sain siis Frankiesta itselleni ponin kesällä 1992. Ratsastimme pitkin Taipalsaaren maita ja mantuja. Kerran se toi minua kiitolaukkaa kotiinpäin uittoreissulta. En uskaltanut pidättää kauheasti, koska olin pelkästään uikkari päällä ja ilman satulaa. Soratie olisi tehnyt pahaa jälkeä, jos olisin tippunut. Muistan myös hämärästi osallistuneeni sillä jollekin maastokurssille, jolla myös hypättiin. Myös kiitolaukkakisat Lappeenrannan raviradalla tuli tutuksi.

Syksyllä 1992 voitimme Frankien kanssa Etelä-Karjalan piirin ponimestaruuden esteissä. Pian sen jälkeen lopetin ratsastamisen 15 vuodeksi. Omaa hevosta kun ei ollut mahdollista saada eikä oikein mikään muu tuntunut mielekkäältä etenkin, kun ratsastuskoulu muutti uuteen talliin, minkä myötä hevosenhoitajajärjestelmä lakkautettiin.

Kisaradalla.

Uimassa

Laidunponi

"I LOVE MONTY"

Tämä pikkuponi tuli HubSille jostain puskista samoihin aikoihin vuonna 1991, kun aloin hoitaa Frankie-ponia. Monty oli takkuinen, pitkäkarvainen ja ilmeisesti seisonut pitkään. Ihan nuori se ei ollut. Varmaan jo 14.

Montylla ei ollut kenkiä eikä alkuun muita askellajeja kuin käynti (pitkin ohjin) ja laukka (heti kun ohjat otettiin). Se ei pikkuponina pystynyt tekemään ihan pienten lasten tunteja eikä sillä kovin isot voineet ratsastaa. Ylpeänä olin jotain tältä väliltä ja ihan rohkeakin, joten kaahotin sillä sitten ympäri kenttää. Kauheasti mitään välineitä ja vinkkejä sen ratsastamiseen ei ollut tarjolla. Roikuttiin varmaan ohjassa ja käännettiin jonnekin. Onneksi se ei ollut pukittavaa eikä sikailevaa sorttia.

Koska haluni päästä kilpailemaan oli tosi suuri, iskin innokkaasti kiinni tähän tallin uuteen pieneen poniin. Jotain kisoja sitten saimmekin mennä. Olen ollut sen kanssa Hockuksen valmennuksessakin. Silloin olen ratsastanut elämäni ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisimmän kerran gramaaneilla. Muistan, että teimme avotaivutuksia ja sain kehuja.

Monty meni lujaa, mutta kielsi tai väisti esteen nopeasti, jos sitä häiritsi tai muuten tuuppasi. Innaritehtävässä se saattoi näppärästi hypätä ensimmäisen, mutta mennä toisesta ohi. Minä jatkoin matkaa, yksin.

Mieleen on erityiessti jäänyt maneesikisat, joissa Monty kielsi kahdesti (silloin vasta kolmesta kiellosta hylättiin). Muistan edelleen, missä kohtaa este oli: oven kulmassa. Päätin, että nyt jumankauta, se hyppää! Ja hyppäsi. Kun vielä samaan aikaan kuulin korvissani erään tallin hevosenomistajan kovan äänen: "Hyvä Anniina!", olin niin ylpeä itsestäni. Ehkä siksikin, että en tainnut edes uskoa hänen edes tietävän minun nimeäni tuolloin. Aikuisia hevosenomistajia HubSilla taidettiin ihailla ja vähän pelätäkin.

Montyn jälkeen oli upeaa siirtyä Frankieen, joka hyppäsi kaiken. Ajattelin, että ehkä menestys Frankien kanssa oli jotenkin ansaittua Montyn kanssa koettujen vaikeuksien takia.


tiistai 17. maaliskuuta 2015

Maastoesteet - tarkkuusesteet (skinnies)

Brittilehti Horse&Riderin uutiskirjeen tilaajana pääsee ensimmäisten joukossa katsomaan lukuisia ilmaisia ratsastusvideoita. Niistä uusimpana ratsuttaja Lucy Wiegersman esittämänä, miten nuori hevonen totutetaan terkkuusesteisiin eli kapeisiin esteisiin (engl. skinnies). Tilaa uutiskirje täältä.




Tuskin maltan odottaa kesää ja sitä, että pääsemme taas ulos hyppäämään. En ole hypännyt maastoesteitä kuin Tintillä, ellei mukaan lasketa Alavuden ratsastuskoulun hevosia kesällä 2008. Jännittää, mitä kaikkea kesä tuokaan tullessaan!

(c) Erica Lilja

(c) Erica Lilja

Maastoestetyypeistä voit lukea lisää
Wikipedia: Ratsastus
Wannabe Eventer: Maastoestetyypit
Wannabe Eventer: Maastoestetyypit osa 2

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Ulos ja maastoon: kun silmät valuvat vettä tai kyyneleitä

Onko maastoilu sinulle pääntyhjennystä ja rentoa humputtelua vai jotain, mitä pelkäät ja mikä aiheuttaa ylimääräistä sydämentykytystä? Valtaosalla meistä on kokemusta molemmista tavoista maastoilla.

Hyvä maastoilukokemus syntyy yleensä mukavasta letkeästä hevosesta, joka on hallinnassa ja jonka kanssa ei pelota, oli askellaji mikä tahansa. Huono kokemus syntyy hallinnantunteen menettämisestä. Oikeanlaisen hevosen kanssa heikompikin ratsastaja voi maastoilla huolettomasti vuosikaudet, mutta törmätä suuriin vaikeuksiin toisenlaisen hevosen selässä.

"Huono kokemus syntyy hallinnantunteen menettämisestä."


Tintin kanssa olisi voinut maastoilla kuka tahansa. Mutta huonosti olisi käynyt sille, joka ei olisi pitänyt pohkeitaan kiinni. Tintti kun saattoi vetää laukasta liinat kiinni, jos edessä näkyi jotain pelottavaa.

Kaikilla hevosilla maastoileminen ei ole yhtä rentouttavaa ja mukavaa. Yksin maastoillessaan hevonen voi olla hyvin laiskanpulskea, mutta porukkalenkillä sekin yleensä innostuu. Joku hevonen taas ei pysty lähtemään maastoon yksin ja muuttuu vaaralliseksi viimeistään kotiinpäin käännyttäessä. On selvää, että lähes kaikki tulevat kotiinpäin lujempaa.

Pitkän talven jälkeen kevään ensimmäiset porukkamaastot ovat usein railakkaita. Hevosten hallinnassa auttaa se, että niitä on riittävästi opeteltu ratsastamaan sileällä. Jos hevonen ei ole kunnolla hallinnassa kentällä, se tuskin tulee olemaan hallinnassa maastossakaan. On hevosia, joiden kanssa ei voi ns. humputella maastossa, vaan niihin on luotava keskusteluyhteys heti tallinpihasta lähdettäessä, sillä muuten ne eivät tule olemaan hallinnassa maastossa laukattaessa. Käsistä lähtevä hevonen on vaarallinen sekä ratsastajalle, muille seurueessa ratsastaville että ympäristössä liikkuville ulkopuolisille. Ja itselleen.

"Käsistä lähtevä hevonen on vaarallinen sekä ratsastajalle, muille seurueessa ratsastaville että ympäristössä liikkuville ulkopuolisille."


Minua todella arvelutti lähteä Herkkiksen kanssa maastoon viime viikolla. Se kuitenkin onnistui yllättämään ja olemaan maailman järkevin ratsu. Lujaa mentiin, mutta myös yksinlaukat muiden luota pois ja takaisin menivät ongelmitta. Ratsastaa sai ja puolipidätteitä tarjota silti ihan joka askeleella. Aivan kuten maneesissakin.

Mikään ei ole upeampaa kuin se, että hevonen vastaa pidätteisiin ja tulee voimakkaastakin laukasta kiinni juuri silloin, kun ratsastaja haluaa. Kaikkien hevosten kanssa ei ole mahdollista opetella vahvoja pidätteitä kentällä, koska ne eivät tarvitse niitä. Reipasta maastolaukkaa ei taas voi opetella muualla kuin maastossa.  On silti hyvä tietää ainakin teoriassa, miten hevonen pysäytetään. Pelkästään ohjassa roikkuva ratsastaja ei ehkä saa hevosta pysähtymään tai jos hevonen pysähtyy, pohjetuen unohtanut ratsastaja jalkautuu samantien.

Vaikka hevonen tuntuisi lähtevän käsistä, itsesuojeluvaistoaan ei saa menettää eikä luovuttaa. Jos hevonen ei vastaa ensimmäiseen pidätteeseen, pidätä niin monta kertaa, että se vastaa. Älä vedä, koska todennäköisesti hevonen vetää takaisin. Ja sen kisan sinä häviät. Älä silti arastele voimankäyttöä, jos tarve niin vaatii. Pidätteet maastossa vaativat enemmän voimaa kuin kentällä.

Minulla on tapana ajatella varpaitteni ja hevosen kuolaimen väliin suora linja. Pidän pohkeet kiinni ja otan pidätteet varpaitani kohti. Ja teen niitä ihan koko ajan. En siis vedä, vaan keskustelen. Silloin hevonen ymmärtää, ettei se ole yksin. Ehkä.

Muutama testaamisen arvoinen vinkki, jos hevosesi on kuumakalle:

  1. Tee temponvaihteluita jo maastolenkin alkuraveissa testataksesi, että hevonen on kuulolla.
  2. Hengitä syvään (laula vaikka jotain) ja käytä ääntä hiljentääksesi ja kehuaksesi hevosta, kun se tekee niin.
  3. Sinä määräät laukkatahdin, ei hevonen. Hevonen ei ole ihminen. Sille ei tule paha mieli siitä, ettei se saa päättää. Se on todennäköisesti tyytyväinen, jos voi luottaa sinuun.
  4. Älä anna muiden hevosten määrätä teidän tahtianne, vaikka askellaji todennäköisesti tulee olemaan sama. Hevonen kuin hevonen haluaa mennä muiden perässä, mutta sinun täytyy ratsastaa, ei matkustaa. 
  5. Anna koko ajan puolipidätteitä, jotta et joudu tilanteeseen, jossa hevonen lähtee käsistä ja ja joudut antamaan yllättävän ja kiskovan superpidätetteen. Se yleensä hermostuttaa hevosen, joka luuli saavansa päättää...

Yksinkertaisesti, jos edessä oleva hevonen ottaa ylämäen laukassa, reagoi nopeasti ja pidä oma hevosesi ravissa. Helppoa se ei ainakaan aluksi ole, mutta maastoratsastus kehittää nimenomaan reaktiokykyä ja hevosen hallintaa. Mielestäni on kuitenkin ihan järkevää vähän jännittää maastoratsastusta etenkin jos tietää, että ratsu on vaativampi tapaus, ja suhtautua tulevaan tarvittavalla vakavuudella. Pelot on tunnustettava ja taitoja on kerrytettävä. Sen jälkeen maastoilu voikin olla huisin hauskaa!

Minä muuten en halua lähteä maastoon tuntemattomalla hevosella.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Mitä minä luen?

Olen huono blogien lukija, vaikka itsekin bloggaan. Joskus joku treenivinkki saattaa tarttua mukaan jostain blogista, mutta itse ratsastamiseen tai hevosen hoitamiseen haen tietoutta netistä hyvin vähän. Kun tulee hätä, kysyn valmentajaltani ja luotan treenaamisessa hänen näkemykseensä.

En osaa fanittaa muita kuin rautaisia ammattilaisia. Ammattilaisilla taas on niin paljon tekemistä talleilla, ettei heillä ole aikaa istua koneiden ääressä ottamassa hienoja kuvia, editoimassa videoita, miettimässä kieliasuja tai vastaamassa kommentteihin. Viime aikoina kyllä moni ammattilainenkin on alkanut blogata. Se ei silti tarkoita, että heidän bloginsa ylittäisivät kiinnostavuuskynnykseni.

Blogit ovat omanlaisensa maailma. Vaikka luen monia blogeja, en ole kovin säännöllinen lukija. Minulla ei ole tarvetta päästä arvioimaan amatöörejä heidän ratsastuksessaan. En halua ihmetellä, miten kummallisesti jotkut hoitavat hevosiaan. En kaipaa kenenkään besserwisseröintiä. En halua lukea täydellisestä elämästä, en ainaisista epäonnistumisista. En myöskään kaipaa muotikatsauksia. Enkä kestä systemaattisia kirjoitusvirheitä tai puhekielistä tekstiä. Yksittäisiä virheitä toki tulee kaikille.

Haluan sen sijaan lukea ytimekkäitä tekstejä ja katsoa kivoja kuvia. Haluan viihtyä, nauraa ja saada pohdittavaa. Kotona ollessani kaikki tekemiseni keskeytetään lähes poikkeuksetta, joten pidempiin teksteihin syventymisen yrittäminen on turhauttavaa. On kuvaavaa, että omat tekstini syntyvät yleensä hevosen selässä tai talli- ja työmatkoilla autossa. Yhden tekstin puhtaaksikirjoittamiseen kuluu ehkä vartti. Kone mukaan vessaan...

Iltaisin, jos minulla vain suinkin on aikaa, tekee mieli lukea hevoskirjoja ja -lehtiä. Elämä ei ole pelkkää hevosia, vaikka sitä ei aina uskoisikaan. Useimmiten tulee luettua ihan jotain muuta. Nyt luen Ville Kivimäen kirjaa Murtuneet mielet. Suosikkikirjani taitaa edelleen olla Donna Tartt´in Jumalat juhlivat öisin. Lisäksi tykään lukea melkein mitä tahansa elämäkertoja.

Miksi minä sitten itse kirjoitan blogia? Koska tallilla mietittyjä asioita on kiva purkaa, kirjoittaminen on mielestäni mukavaa eikä miestä voi kuormittaa aivan kaikilla hevosjutuilla.

Kaksi hauskaa hevosblogia tulee kuitenkin tässä. Nämä tuskin ovat uusia kenellekään.
Kavioliitossa 30 vuotta
Hei, tuolta saapuu Charly


P.S. Rouskutellen! -blogissa oli lukemisaiheesta hyvä postaus viime viikolla. Lue se täällä: http://jauhokuono.blogspot.fi/2015/03/mita-tapahtui-kaunokirjallisuudelle.html

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Sydämessäni

Tämä postaus on toteutettu yhteistyössä nannasalmi.com´in kanssa

Olen kuullut joidenkin sanovan, että on kamalaa pitää mukanaan kuolleen hevosen karvoja. Minulla ei ole kertaakaan käynyt mielessäni, että ihanassa jouhikorussani olisi jotain brutaalia. Enemmänkin suhtaudun siihen kuin pyhäinjäännökseen, jota haluan vaalia ja jolla on minulle mittaamatonta arvoa.

Suhtautuminen kuolemaan on moninaista. En haluaisi itse säilyttää tuhkaa kirjahyllyssä, mutta ymmärrän, että se on osa monen meistä surutyötä. Jokainen suree tavallaan. Ei ole oikeaa eikä väärää tapaa.


Tintin kuolemasta on nyt viisi kuukautta. Aika on mennyt sekä hitaasti että nopeasti. Joulun aikaan haaveilin, että voisin hankkia Nannalta sormuksen, jossa olisi Tintin jouhia. Nyt tällainen sydänrannekoru miellyttäisi jopa kuolaimia enemmän. Markkinoilla näyttä tällä hetkellä olevan monenlaisia hevosenjouhipunoskoruja, mutta minusta Nannan korujen tyylikkyys on juuri siinä, että koru on kudottu jouhista. Siis kudottu niin kuin matto on kudottu: tiiviisti ja kauniina. Ei se näytä karvatupsulta. Ei edes tunnu siltä. Moni korua sormin koettanut yllättyy siitä, että kyse on jouhista.

Ehkä sitä tekisi erilaisia valintoja, jos olisi hankkimassa korua nyt Tintin kuoleman jälkeen kun mitä ajatteli sen elinaikana. Yhtä kaikki, minusta on ihanaa ajatella, että Tintti tulee päivittäin mukanani niin ajatuksissani kuin myös ranteessani. Mitä kamalaa siinä voisi olla?

******

Kuvissa Puella- rannekoru, jossa nauhan paksuus 6mm. 
Hinnat hopea 420€, kulta 790€, valkokulta 810€. Lisäsydämet kpl 110€-200€-260€





keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Laukan valmistelua

Mitä sinä teet, kun ratsastustunnilla käsketään valmistella laukka? Minun piti taannoin toden totta päivittää itseni tähän päivään.

Kun on ratsastanut vuosikausia samaa hevosta, se alkaa toimia ajatuksen voimalla. Lopulta ei ehkä itsekään enää tajua, että hevonen on mukautunut ratsastajaansa siinä määrin, että tuntee ratsastajan valmistelut jo ajatustasolla: vartalossahan tapahtuu usein asioita jo silloin, kun mietimme, että aiomme seuraavaksi tehdä jotain.

"Vartalossa tapahtuu usein asioita jo silloin, kun mietimme, että aiomme seuraavaksi tehdä jotain."


Tintiltä saattoi maastossa kysyä ääneen, että laukataanko? Sitten laukattiin. Ymmärrätte, että olin vaikeuksissa uusien hevosten kanssa, joilla ei ollut halua lukea ajatuksiani. Puhumattakaan, että olisin itse ollut mitenkään kartalla siitä, mitä olin tekemässä. Yhden hevosen ratsastajana minulle oli kertynyt tapa tehdä asioita jollain tavalla ja olin lakannut miettimästä, miten niitä itse asiassa suoritin. Ai laukannosto? No, sitten vaan nostetaan se laukka... Lopputulos on valmistelematon päätyminen jonkunlaiseen hurjaan kiihdytysraviin. Sen tähden aloin opetella laukannostoja taas ihan alkeista lähtien ja ajatuksella. Että tekisin varmasti oikein. Mutta ei sekään ollut niin yksinkertaista.

Esimerkki: koska halusin tehdä oikein, minulle tuli tavaksi varautua Herkkiksen kanssa ratsastustunnin ensimmäisiin laukannostoihin huolella ja hartaudella; sillä kun oli tapana pukittaa laukannostoissa. Pian hoksasin, että se alkoi jumittaa ja loikkia sivuun sillä hetkellä, kun aloin ajatella laukannostoa. Oli pakko tyhjentää pää. Mitä enemmän ajattelin pukittamista, sitä varmemmin pukittaminen tapahtui. Olimme kierteessä, joka minun piti itse katkaista. Onnistuin siinä, kun pakotin itseni olemaan ajattelematta muuta kuin eteenpäin vievää laukkaa.

"Laukataan vaan", sanoi Tintti aina. Herkkis varmaan toteaisi, että "JUKOLISTE ÄMMÄ NYT HANAA!"

Parhaimmillaan laukannosto käynnistä tapahtuu siten, että juuri ennen haluamaani laukannostokohtaa annan hevoselle laukannostoavut niin, että tunnen ulkokädessäni painetta, jota vasten hevonen haluaisi jo lähteä laukkaamaan. En kuitenkaan päästä hevosta laukkaamaan heti, kun tunnen tuon paineen, vaan keskeytän laukkahalut antamalla paineen kertyä käteen. Tuo paine on siis samaan aikaan pidäte, sillä haluan ainoastaan tarkastaa, että hevonen on kuulolla sille, että laukka tulee tapahtumaan. Huolehdin hyvästä käyntitahdista, koska tässä vaiheessa esimerkiksi Herkkis ryhtyy muuten jumittamaan ja sitten pukitetaan, jos ei saada lupaa jumittaa. On itse asiassa sääli, että niin moni hevonen ei tässä vaiheessa pukita, sillä jos ne eivät protestoi, ne eivät tule ratsastetuiksi oikealla tavalla. Monet hevoset vain hidastavat. Siitä ei laukka nouse eikä ratsastaja ymmärrä ratsastaa eteen, koska tavallaan hevosen hidastaminen sopii yhteen ratsastajan keskittymisen kanssa...

Hevonen ei saa ottaa raviaskelta, ei rynnätä laukkaan, ei sännätä, ei paeta. Miten ihanan helpolta sen saakaan kuulostamaan paperille! Kuten myös tämän: ratsastuksessa on oikeastaan kyse vain pidättävän ja eteenajavan avun oikeasta suhteesta. Eli hevosen pysymisestä ohjan ja pohkeen välissä, hyvässä balanssissa. Sen opettelemiseen ei aina ihmisikä riitä, vaikka sen saa yhteen lauseeseen mahtumaan.

"Ratsastuksessa on oikeastaan kyse vain pidättävän ja eteenajavan avun oikeasta suhteesta."



Esimerkki: jos paukautan laukka-avut yllärinä päälle, hevonen lähtee kuin nato-ohjus. Ei yllätyksiä kiitos, se sanoo ja yrittää juosta minua karkuun. Jos taas lisäilen painetta riittävästi, minun pitää myös pystyä hallitsemaan se energia, jonka tällä tavoin kerään hevosen moottoriin. Sillä silloinkin voidaan lähteä kuin nato-ohjus. Kun laukka jatkuu, jatkan pidätteiden antamista ihan jokaisella askeleella. Ei ole askeltakaan, jonka saisin vain matkustaa. Jokainen askel pitää ratsastaa.

Miten sinua on opetettu valmistelemaan laukkaa? Tapoja valmistella on paljon vähemmän kuin tapoja ymmärtää, miten se tehdään.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Helsinki Horse Fair - kepparielämää

Hevosmessujen sunnuntaiaamuna meitä odotti terassilla ikävä yllätys. Tyttäreni Milla-kepparin harja oli päätynyt pesänrakennustarvikkeeksi joko oraville tai pikkulinnuille. Onneksi apu ei ollut kaukana. Näppärä äiti kaivoi esiin jesaria, jonka päälle laitettiin kaunis kangaskukkanen. Milla oli valmis Helsinki Horse Fair - messujen keppariareenalle.

Ei harja hevosta tee.
Vietimme naistenpäivää Messukeskuksessa tyttöjen kesken, ihan kaksistaan. Keppariareenalla oli keppihevoskisat kesken ja lähtöjä yli 100, joten sinne pääsisimme vasta monen tunnin kuluttua. Itse kilpailuun olisi luonnollisesti pitänyt ilmoitautua jo etukäteen. Jälki-ilmoittautuminen ei ollut mahdollista.

Ensi töiksemme kävimme katsomassa poliisihevosia ja sitten suuntasimme kohti hevosmuotinäytöstä. Tytär ihasteli kiiltonahkaisten saappaiden strassikoristeluja. Jokainen viisivuotias rakastanee timantteja ja kimallusta! Lopuksi saimme Keravan Horse&Riderin muotinäytöksen juontaneelta Ronjalta Millalle hienon pinkin ruusukkeen. Harjan menetys ei enää tuntunut yhtä pahalta jutulta kuin aamulla.

Chia de Gracian ständillä kävimme tutustumassa chia-siemeniin, jotka monilla kesäihottumasta kärsivillä hevosilla helpottavat oloa ja parantavat harjankasvua. Totesimme kuitenkin, että Millan tapauksessa äidin pitää nyt vain kaivaa villalangat esiin ja napoa ratsulle uusi harja.

Viimein pääsimme keppariareenalle. Milla oli nuorena keppihevosena vielä vähän epävarma hyppääjä, mutta kun se äidin kanssa kieltäytyi hyppäämästä, otti tytär ohjat käsiinsa, ja niin sitä sitten mentiin! Kengittäjä Janne Jalonen vieraili keppariareenalla juurikin näihin aikoihin, joten tytär sai myös opastusta kepparinsa kavionhoitoon. Vuoleminen tapahtui käden käänteessä ja tytär oli ohjeistuksesta tyytyväinen - ja kisa jatkui!

Vielä vähän esteratsastuksen seuraamista, vikellyspukin kokeilemista ja sitten jätskit, lakut, ilmapallot ja odotettuna ohjelmanumerona junalla kotiin. Kun vielä Hevarin myymälästä saimme kotiinviemisiksi Polle- pehmolelun ja Polle -sukat, voidaan todeta reissu onnistuneeksi tyttären sanoin

- Kuinka kauan pitää odottaa, että päästään tänne uudelleen?








Alle vielä Meri Sataman kuvaamaa videota keppareiden liikearvioinnista parin vuoden takaa. Kengittäjä Janne Jalosella oli ihailtavaa pelisilmää keppariharrastuksen tärkeydelle!

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Kasvunvaraa

Olen kuullut monta tarinaa siitä, miten hevoskaupoissa on puolivahingossa tullut hankittua vähän turhan paljon kasvunvaraa. Niin kuin rakkaudessa yleensä, on kavioliittoonkin suuri kiusaus rynnätä rakkauden ensi huumassa, sillä mitä muuta ne muutaman koeratsastukset ovat kuin ensihuumailua. Lopulta on osoittautunut, että kasvunvaraa on ahnehdittu niin, että itseluottamus on mennyt ennen kuin taidot ovat karttuneet riittävästi. Suomeksi sanottuna: hevonen osoittautuu liian vaikeaksi.

Kävimme hiljattain ratsastustunnin jälkeen keskustelun. Olin itsekin epäilevä, mutta silti utelias kuulemaan valmentajani mielipiteen siitä, olisiko minun millään tapaa järjevää hypätä Herkkiksellä.

- Sanoisin, että ainakaan tässä vaiheessa ei. Ei, ennen kuin se saa riittävästi rutiinia. Sitä ennen laitan sen selkään mieluiten jonkun kokeneemman ja notkeamman ratsastajan.
- Näin ajattelinkin. Minulla on sitä paitsi kaksi pientä lasta.
- Aivan. Ei oteta siksikään turhia riskejä.

Koska meillä on Herkkiksen kanssa tuntunut asiat kliksahtavan viime aikoina kohdalleen, nälkä on alkanut kasvaa. Ymmärrän toki hyvin, että tuo hevonen on minulle toistaiseksi monellakin tapaa aivan liian vaativa, mutta olen kiitollinen, että olen saanut sillä ratsastaa ja harjoitella. Vielä muutama kuukausi sitten nieleskelin ylpeyteni rippeitä ja huomasin välillä epäileväni, saanko koskaan mitään tolkkua sen kaahotukseen. Nyt kun olen saanut, olen alkanut kuvitella, että oikeasti osaankin jotain. Vaarallinen ajatus.

"Olen alkanut kuvitella, että oikeasti osaankin jotain. Vaarallinen ajatus."


Tintti tuskin edes osasi kaahata, vaikka se minusta joskus siltä tuntuikin. Se oli aina hallinnassa, tässä Keravalla 2013. (Kuva Alica Lilja)

Me emme enää jumita emmekä juurikaan pukittele. Saan vastalaukkaharjoituksetkin hallintaan ilman, että menemme aina keskilaukkaa. Etuosakäännökset sujuvat pääsääntöisesti todella pienillä avuilla ja parantavat muotoa. Pohkeenväistötkin menevät enenevässä määrin suoraan. Moni muu on saanut tällaiset asiat onnistumaan sen kanssa aikapäiviä sitten, mutta minä olen joutunut opettelemaan kantapään (ja maneesinpohjan) kautta.

Onko aikuisuus kuitenkin sitä, että ymmärtää oman rajallisuutensa? Ratsastan jatkuvasti ihmisten kanssa, jotka ovat minua vanhempia ja kokeneempia ja pärjäävät aivan uskomattoman kuumien hevosten kanssa ilman, että heissä tuntuu olevan pienintäkään epäröintiä. Välillä huomaan ajattelevani, että vaikka olen 35-vuotiaana esteryhmämme nuorimmasta päästä, olen monissa asioissa kokematon keltanokka ja täysin toivoton tapaus. Kun joku aika sitten hyppäsin Herkkiksen emällä, huomasin toivovani koko ajan, että suoritettava tehtävä olisi viimeinen.

"Vaikka olen 35-vuotiaana esteryhmämme nuorimmasta päästä, olen monissa asioissa kokematon keltanokka ja täysin toivoton tapaus."


No, mitä muuta voisikaan tapahtua, kun saa ratsukseen hevosen, jota vuosikymmenten kokemuksellakin sanotaan vaativaksi hevoseksi. Minunlaiselleni amatöörille sellainen on lähes mahdottomasti hallittava. Selvisin tunnista kunnialla, mutta yhteinen toteamus oli, että varmaan joskus myöhemmin sitten uudelleen...

Elättelen silti toiveita taitojeni kasvamisesta ja Herkkiksen hyppyrutiinin uudelleenlöytymisestä. Ehkä vielä joku päivä osaan siirtää sileällä kerrytetyt taitoni estetunnille myös Herkkiksen kaltaisen kuumakallen kanssa. Onneksi se ei ole oma hevoseni, jonka olisin ostanut itselleni sekopäisyyksissäni ajatellen, että tässä nyt yhdessä kasvamme kohti huimia tuloksia. Onnistuisin vain pilaamaan hyvän hevosen. Ja hajottamaan itseni.

Nyt viimeisetkin hokasavaat, että kaiken tämän järkeilyn takaa löytyy rakastunut nainen. Ja rakastuneelle naiselle voi käydä todella huonosti etenkin, kun hän vehtaa pahan pojan kanssa.

- Aina se, josta pitää eniten, ei ole kuitenkaan se sopivin, minua muistutettiin.

Kuva: Erica Lilja 2015



torstai 5. maaliskuuta 2015

Rakas, sinusta on tullut...

- Tuliaisia Biltemasta, rakas aviomieheni sanoi.

Se on rakkautta. Joko minua tai autoamme kohtaan.



maanantai 2. maaliskuuta 2015

Hoitohevostelua


Vaikka ratsastan ratsastuskoulussa, ratsastan aika paljon samalla hevosella. Minulla on kaksi viikkotuntia. Viikonloppuisin saatan käydä estetunnilla, mutta pääsääntöisesti olen nyt keskittynyt sileän ratsastukseen.

Herra Herkkä Macho on pääsääntöinen vakiratsuni. Se on - kuten olette varmasti kirjoituksistani ymmärtäneet - hyvin omapäinen ja joskus vähän hankalakin ratsastettava. Pidän siitä kuitenkin luvattoman paljon. Olen sen ikäinen hevostyttö, että minä tarvitsen hevosrakkautta, en pelkkää ratsastamista. Suhde hevoseen on minulle jopa ratsastamista tärkeämpää.

"Suhde hevoseen on jopa ratsastamista tärkeämpää."


Maksimissaan kahdesti viikossa ei ole kovin tiheä tutustumistahti etenkin, kun siinä tulee useimmiten vain vaadittua hevoselta työntekoa. Olen sitä mieltä, että hevosta kuitenkin täytyy hoitaa ja sen kanssa seurustella maasta käsin, jotta sitä voi todella ymmärtää ratsastessaan. Jos hevosen luokse menee aina ratsastusvarusteet käsissä, voi jossain vaiheessa syyttää vain itseään, jos saa karsinan ovella nyrpeän vastaanoton. Oikkuja, metkuja ja erilaisia päiviä on huolettoman ajanvieton jälkeen helpompi ymmärtää eikä hevonen ole enää pelkkä hevonen. Se on jotain enemmän.

Hevosen kanssa täytyy  siis todellakin viettää aika myös niin, ettei hevoselta vaadi mitään. Siksi esimerkiksi eilen estetuntini jälkeen harjasin Herkkiksen (jolla en siis ollut hypännyt) ja vein sen maastokävelylle. Se käyttäytyi mallikkaasti, aivan kuten tätinsä Tintti: hidasti, kun minä hidastin, ravasi muutamalla askeleellä kiinni, jos oli tarpeen. Paikoin se käveli perässäni turpa kiinni selässäni, sillä kuka sitä nyt voi tietää, mitä mutkan takana on tulossa! Suojaa minua, senkin ihminen!

Tuntui, että se olisi halunnut jatkaa kävelyä vaikka hamaan tappiin asti. Kun jäin kesken kaiken juttelemaan tallin pihalle muutaman sanan talliakaverin kanssa, sain Herkkikseltä kevyen tuuppauksen selkään: mennään jo.

Ja me mentiin. Kuten mennään jatkossakin. Haluan harjata, hoitaa ja taluttaa. Kesällä haluan syötellä. Haluan ostaa heppanameja ja tarjoussuojia; uuden satulahuovan tai jotain muuta.

Mutta en juuri nyt koko hevosta.




Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...