perjantai 27. helmikuuta 2015

Rakkaat ikivanhat varusteet

Vedin ratsastustunnille lähtiessäni jalkaani sukat, jotka ostin Sellon Prismasta tammikuussa 2007 pian sen jälkeen, kun aloitin ratsastuksen uudelleen. Tämä kertoo hyvin ratsastusvarusteitteni iästä ja tasosta. Nyt olen suunnitellut ostavani kesäksi uudet ratsastuskengät nykyisten jesarilla paikattujen tilalle. Ne palvelivat viisi vuotta.

Syksyyn 2012 saakka omistin vain yhdet ratsastushousut, jotka kuluivat siinä vaiheessa lopullisesti puhki. Sen jälkeen löysin silloisen tallikaverini maahantuoman ruotsalaisen Martha Ridewear -merkin ja jotenkin menin sekaisin. Housuja alkoi kertyä aivan kuten muutakin Martha- vaatetta sekä talli- että arkikäyttöön. Valtaosan tallivaatteistani ostan kuitenkin rikkoontuneiden tilalle tai kierrätän vanhoista arkivaatteista, kuten Tiiakin blogissaan kertoo tekevänsä. Ratsastin monta talvea anopin vanhoissa talvikengissä.

Martha-pipo ja huivi eivät ole tallikäytössä, vaikka tässä ollaankin päädytty tallin kautta Haltiaan kahville.
Ehdottomasti pitkäikäisimmät suosikkivaatteeni olen ostanut talvella 2007 alennusmyynnistä. Ne ovat käytössä edelleen. Molemmat ovat Horzesta, jonka laatua useimmat tuntuvat aina parjaavan. Nämä ainakin ovat kestäneet lukuisat pesut ja käyttökerrat. Teknisiin paitoihin tosin on tullut sellaista ominaistuoksua, joka ei kohta kestä omaakaan nenää...

Horze on valitettavasti lopettanut molempien suosikkieni valmistamisen ja uusia vastaavia en löydä tilalle. Näillä siis mennään. En muutenkaan ymmärrä, miksi fleecetakeissa ei ole nykyisin kunnolla pituutta! Selkä ja munuaiset pitää saada lämpimiksi.

Ostin punaisia teknisiä paitoja kaksi kappaletta kesällä 2009.

Käytössä edeääeen kesällä 2012

Ja Keravalla kesällä 2013

Kaksi fleecetakkiani venyivät ykkösraskauden mukana ja palautuivat nopeammin kuin pitäjänsä. Kuva keväällä 2010.

Talvi 2010. Edelleen molemmat käytössä. Samoin joululahjaksi vuonna 1991 saadut chapsit. Oliko sinulla tällaiset?


Fleeceakit kestivät toisenkin raskauden talvella 2013...

..ja jäähyväiset Tintille lokakuussa 2014

Takit edelleen käytössä nyt 2015. Takin alla minulla on todennäköisesti punainen treenipaita.

Kuinka vanhoja sinun luottovarusteesi ovat?

torstai 26. helmikuuta 2015

Hevosen hyvä tahti on tärkein

En ole edelleenkään ratsastuksen ammattilainen. Olen kuitenkin saanut olla ammattilaisten opissa ja yrittänyt tunnollisesti tehdä läksyjäni. Tässä hiukan oppimispäiväkirjaa tähän mennessä oivalletuista asioista niillä hevosilla, joita olen ratsastanut.

Cajus opettaa aina, että hevosta ratsastettaessa on kolme tärkeää asiaa: tahti, muoto ja ratsastettava tie. Jos hevonen ei liiku tahdikkaasti, sitä ei voi ratsastaa hyvässä muodossa. Tarkasti ratsastettava tie vaatii, että tahti ja muoto ovat kunnossa.

Mistä ratsastaja sitten tietää, että hevonen on tahdikas?

Tahdikkaalla hevosella askeleet ovat samanpituisia. Toisille hevosille tämä on luonnostaan helpompaa kuin toisille - emmehän me kaikki ihmisetkään ole yhtä musikaalisia. Yleensä hevonen kuin hevonen silti hidastaa etenkin kaarteisiin, mikäli ratsastaja vain matkustaa sen selässä. Kulmissa harva hevonen taipuu ilman taivutusta, koska taipuminen vaatii siltä pikkuisen enemmän vaivannäköä kuin suorana kulkeminen.

Jos taas sanotaan, että hevonen tahdittaa, joku sen jaloista ottaa lyhyempää askelta ja meno näyttää epätasaiselta, ontuvalta. Kipeällä jalalla ei tee mieli ottaa rentoja askelia. Jotkut hevoset tahdittavat jäykkyyttään ja tahditus häviää, kun hevonen vertyy.

Herkkis myötää niskastaan helposti, mutta pakenee yhtä helposti sekä kuolaimen ylä-että alapuolelle, mikäli tahti rikkoutuu. Tässä keskiraviharjoituksia. Herkkis pakenee laukalle heti, jos ohjasta annetaan myöten.
Pohkeen tehtävä on pitää huoli tahdista ja ratsastaa eteen heti, kun hevonen tuntuu hidastavan. Tämä kannattaa tehdä heti ratsastuksen ensimetreistä lähtien: reippaasti kaikkien kulmien läpi niin, että tahti säilyy. Metronomi päähän naksuttamaan tahtia: tam-tam-tam-tam, yks-kaks-yks-kaks. (Itse olen lallattanut paljon, etenkin maastossa yksin ratsastaessani.) Opetushevonen tietää kyllä sillä sekunnilla, kun ratsastat sen uraa kohti, aiotko tulla vaatimaan siltä yhtään mitään.

Kun hevonen on tahdikas, sen liikkuu tasapainossa ja muoto on mahdollista saavuttaa. Se ei kuitenkaan tule itsestään. Toiset hevoset myötäävät niskasta helpommin kuin toiset, mutta yksin niskasta myötääminen ei ole muodossa kulkemisen merkki. Tällaiset yksilöt saattavat paeta kuolaintuntumaa painautumalla kuolaimen alle. Tämä ei ole yhtään sen parempi asia kuin se, että hevonen pakenee tuntumaa kuolaimen yläpuolelle. Molemmissa on kyse lintsamisesta ja hevoset yleensä ovat tässä asiassa aika hyviä. Sitten on vielä ne yksilöt, jotka painavat kädelle ja makaavat kuolaimen päällä. Kaikissa tilanteissa taustalla on sama ongelma: ratsastajan käsi on kuollut.

"On kyse lintsamisesta ja hevoset yleensä ovat tässä asiassa aika hyviä."


Tintti makasi mielellään kädellä, koska annoin sen tehdä niin. Näin tekemällä se sai pikku hiljaa enemmän ohjaa ja sai vältettyä tuntumaa.
Tämä usein esillä ollut kuva on monellakin tapaa parasta tahtia ja muotoa, mitä Tintillä ja minulla oli antaa.

Jotta hevosen voi saada muotoon, sitä pitää hyvästä tahdista huolehtimisen jälkeen asettaa ja taivuttaa kulmissa, kaarteissa, volteilla, kiemuraurilla, ja jatkuvasti huolehtia siitä, että tahti säilyy, eli hevosen askeleet ovat tasaisesti samanpituisia: tam-tam-tam-tam, yks-kaks-yks-kaks... Jokainen askel on ratsastettu askel.

 Tämä on helpompaa rytmitajuisille ihmisille. Musikaalisuudesta on ratsastajalle hyötyä.

Tässä on hyvä tahti, vaikka muotoa ei ole. Esimerkiksi helppo C -luokissa muotoa ei arvostella.

Tavoite on aina se, että hevosen pitää myödätä niskasta. Niin pitää ratsastajankin - mutta kädestään! Sahaaminen, kiskominen ja staattinen vetäminen eivät ole sallittuja. Miksi hevonen myötäisi, jos ratsastajakaan ei myötää? Hevoselle on annettava palkinto siitä, että se myötää. Palkinto on se, että ratsastajan käsi ei enää pyydä mitään. Jos hevonen kuitenkin paukauttaa päänsä kuolaimen ylle tai alle ja unohtaa, mitä siltä pyydettiin. Sitten pyyntö toistetaan.

Epäonnistunut siirtymäharjoitus. Hevonen pakenee kuolaimen yläpuolelle.
Sama tapahtuu tässä laukannostossa. Tämä ratsu tarvitsee sekä tilaa että pohkeen sekä ulko-ohjan tukea, ei sisäohjasta vetämistä.
Toiset hevoset lintsaavat tässä asiassa helpommin kuin toiset. Ratsastustaito on sitä, että oppii lukemaan ratsastamaansa hevosta ja sen reaktioita. Oikotietä onneen ei ole. Pitää antaa hevosten opettaa ja olla valmis oppimaan. Se vaatii aikaa.

Kyra Kyrklundin kirjassa Ratsastuksen taito on monia erilaisia kulmaharjoituksia. Kannattaa muistaa, että ratsastuskentässä voi olla kulmia muuallakin kuin niissä virallisissa kulmissa. Se, että hevonen on lopulta ohjan ja pohkeen välissä, on ratsastuksen tulos. Pohje ja käsi yhdessä ovat kuin jousipyssyn jousi, miten asiaa useissa kirjoissa on kuvattu. Kun naru on oikealla tavalla balanssissa, jousi asettuu pehmeästi ja tasapainoisesti narun varaan kaareksi. Tätä voi testata etuosakäännöksiä tekemällä.

Ratsastaessasi sinun siis pitäisi olla jousta kasassa pitävä naru. Se ei ole helppoa. Oli kyseessä kuuma tai laiska hevonen, sen paremmin ohjaa kuin pohjettakaan ei saa koskaan jättää pois, mutta hevosta ei saisi silti turruttaa kummallekaan. Tintin olin onnistunut turruttamaan. Se harmittaa, etten osannut paremmin.

Tässä kuvassa ei ole tarkoitus ratsastaa esteistunnassa, vaan yrittää tehdä joko siirtymää laukasta tai sitten laukka on niin tahditon, että takapuoleni on irronut satulasta siitä syystä. Tämä on selkeä virhe, vaikka kuva periaatteessa näyttää ihan hyvältä.
 Kuvat: Erica Lilja, Alica Lilja ja blogiarkisto

tiistai 24. helmikuuta 2015

Voita liput Helsinki Horse Fair -messuille

EDIT 28.2.2015 klo 22.16. 
Arvonta on suoritettu. 
Onnea Mari Rusko, Katri Romanov ja Heidi Kotilainen!


Jos et ole koskaan käynyt Helsinki Horse Fair -messuilla, nyt kannattaa lähteä. Tilaisuus on todella mukava koko perheen tapahtuma. Meilläkin mies menee aina viereisessä hallissa järjestettävään Go Expo -tapahtumaan katsomaan polkupyöriä ja minä voin rauhassa keskittyä hevosiin.

Arvonnassa on nyt kolme kahden lipun (3 x 2kpl) pakettia messuille. Yhden lippupaketin arvo on siis 36 euroa (ovelta ostettuna). Voittajat voivat noutaa lippunsa nimellä Messukeskuksen eteläiseltä sisäänkäynniltä, joten varmistathan ennen arvontaan osallistumista, että pääset paikalle. Arvonta on voimassa lauantaihin 28.2.2015 klo 21.00 mennessä. Liput tarjoaa Helsinki Horse Fair.

Messujen kotisivuilta löydät lisäinfoa tapahtumasta ja näytteilleasettajista. Helsinko Horse Fair 2015 on todellinen ratsastajan unelmatapahtuma, jossa on paljon nähtävää ja koettavaa tänä vuonna etenkin tavoitteellisille ratsastajille. GoExpo -tapahtuman puolella voit käydä vaikka tutustumassa uuteen kamerakalustoon.

Lue lisää:
Messujen viralliset sivut Horsefair.fi
Helsinki Horse Fair on ratsastajan unelmatapahtuma
Go Expo

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Ensimmäistä kertaa satulassa

Istuin ensimmäistä kertaa hevosen selässä Kolmårdenin eläintarhassa 80-luvun alkupuolella. Sisareni harrasti ratsastusta jo tuolloin, joten olin saanut pientä hajua hevostelusta hänen ratsastusleirivalokuviensa kautta. Haaveilin itsekin pääsystä leirille Kekkolan kartanon maisemiin. Haaveilen edelleen.

Taidan olla ainoa, kenellä oli kivaa!

Ratsastustunneille pääsin vasta 9-vuotiaana, joten jonkun aikaa sain näiden kuvien ottamisen jälkeen vielä hillitä hevosinnostustani. Ylläni näissä kuvissa on mielestäni tuolloin maailman kaunein mekkoasu. Se oli puuvillakangasta, mutta kun helman rimpsuja veti erilleen, helman sai ihanan pönäkäksi. Tiukan ranskalaisen letin oli letittänyt tuo aiemmin mainittu isosiskoni. Siinä sai samalla sadistisen kasvojenkohotuksen.

Kaksi vuotta sitten Kolmårdenissa ei ollut enää poniratsastusta, mutta tämä vuohiaitaus oli paikallaan. Tyttäreni pääsi silittelemään vuohia samalla lailla kuin minä näissä kuvissa.

Ihanaan mekkooni liittyy myös toinen sattumus. Tukholmassa oli kadulla kohta, jonka alta puhalsi voimakkaasti kuumaa ilmaa. Kävelin tuo hame päälläni sen päälle, ja humps - minulle kävi kuin Marilynille Kesäleskessä. Ympärillä olevia tilanne nauratti, mutta voitte uskoa, että minua ei. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, miksi tilanne nauratti aikuisia silloin. Opin joka tapauksessa pitämään hameenhelmoistani kiinni!

Blogitallin haastepostauksessa palkintona on 5 kpl lippupaketteja Helsinki Horse Fair -mesuille maaliskuussa. Lue ohjeet ja osallistu täällä.


Lue myös
http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/2012/02/ei-pelkkaa-ratsastamista.html



torstai 19. helmikuuta 2015

Ponipulkkailua


Ei ole mitään tietoa, kestävätkö lumet maassa, mutta kertalleen ainakin päästiin ponipulkkailemaan.

Vompatti on vielä pieni mies, mutta kasvaa kovaa vauhtia ihan oikeaksi ratsuksi. Toistaiseksi pikku herra harjoittelee ihan aikuisen ponin elämää monella muullakin tavalla, joista yksi on pulkan vetäminen. Se onnistuu jo hienosti vähän isommallakin kuormalla.

Kesää kohti tultaessa ponista kuoriutuu kaiken talvikarvan alta sutjakka kaveri, joka varmasti kantaa pieniä ihmisiä mielellään selässään.

Vompatti on aikuisen ihmisen itselleen ostama shetlanninponi. Siitä, miten kukaan päätyy toteuttamaan lapsuuden haaveensa ja ostamaan itselleen shettiksen, voit lukea Blogitallin toimituksen blogista piakkoin.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Kirjaesittelyssä Pihatto - jos hevonen saisi valita


Pihatto – jos hevonen saisi valita
Johanna Viitanen, Vudeka 2013. 192 sivua.
svh 32,80€
ISBN 978-952-6656-01-4

Luulen, että iso osa hevosväestä tietää, millaisen tallin haluaisi, jos sellainen olisi mahdollista rakentaa. Minun ihannetallini olisi yhdistelmä pihattoa ja perinteistä tallia.

Haluaisin mahdollisuuden pitää hevosia sisällä, mutta toisaalta haluaisin niiden pystyvän kulkemaan pihattomaisesti sisään ja ulos. Unelmieni talli on rivistö ns. enkkukarsinoita, joiden takana kulkisi hoitokäytävä ja muut normaalit tallitilat vesiboksia myöten. Karsinoista olisi käynti sekä käytävälle että ulos. Ovet avautuisivat suoraan aitaukseen. Ison osan vuodesta voisin antaa hevosten kulkea sisään ja ulos oman valintansa mukaan. Aitauksesta muokkaisin aktiivipihaton.

Matkallani olisi monta muttaa, joihin Vudekan Pihatto-kirja antaa ajattelemisen aihetta. Aivan kuten monessa muussakaan hevosiin liittyvässä asiassa, tässäkään asia ei ole on tai off: hevosen ei pidä olla ulkona pihatossa ilman loimea vain, koska ideologia sanoo niin. Eikä hevosta ole syytä toisessa ääripäässä sulkea karsinaansa 20 tunniksi vuorokaudessa. Väliin mahtuu ratkaisuita, jotka iso osa hevosista valitsisi, jos voisi valita.

Pihatosta puhuttaessa puhutaan usein luonnollisuudesta ja luonnonmukaisesta hevosenpidosta (Viitanen, 60.). On äärimmäisen hyvä kysymys, mitä tämä "luonnollisuus" todella on? Ei kesyhevonen asu luonnossa. Hevosia mietittäessä pitäisikin enemmän keskittyä niihin hevosen lajityypillisiin ominaisuuksiin, joista hevonen ei kesytettynäkään pääse eroon.

Miksi hevosen sitten pitäisi asua pihatossa ennemmin kuin ei? Kirja antaa yksiselitteisen vastauksen: laumaseura ehkäisee stressiä ja sen aiheuttamaa mahahaavaa ja ennen kaikkea tyynnyttää hevosten mielialaa ehkäisten häiriökäyttäytymistä. Laumassa hevoset liikkuvat enemmän, eikä lisäliikunta ole yhdellekään harrastehevoselle pahitteeksi.

Tallitöiden vastenmielisyys ei sen sijaan ole hyvä peruste siirtää hevosia tallista pihattoon. Aitaus kaipaa säännöllistä siivoamista siinä missä sisätallikin. Rahan säästäminenkään ei yksittäisenä syynä ole hyvä selitys, sillä hyvän pihaton perustaminen vaatii rahaa. Aitausten pohjien merkitys korostuu entisestään, kun hevoset kuluttavat niitä enemmän.

Kirja antaa omille talliunelmille siivet. Se ei väitä, etteikö huonoja pihattoja olisi olemassa eikä anna ymmärtää, että pihaton pitäminen olisi pelkkää ruusuilla tanssimista. Runsas kuvitus ja lukuisat perustelut järjen käytöstä hevosnpidossa saivat ainakin minut miettimään omaa unelmatalliani suuremmalla intensitettillä. Se ei mustavalkoinen ideologia vaan rykelmä erilaisia kompromisseja, joihin vaikuttaisi monet arjen asiat.

Siellä tietysti asuisi vain tyytyväisiä hevosia, joiden kanssa harrastaisi tyytyväisiä omistajia.

Myös perinteisessä tallissa asuvan hevosen elämä voi olla lajityypillistä ja perustua laumaelämään.
Edit 23.2.2015

KIRJATARJOUS!

Saat kirjan postikuluineen hintaan 30€, kun tilaat sen 28.2.2015 mennessä.

(Norm. 32,80€ + 5€ postikulut)

Tilaukset sähköpostilla info@vudeka.fi



perjantai 13. helmikuuta 2015

Kengityskurssin antia Hevoset & Ratsastus -lehdessä

Hiukan ennen joulua vietin viikonlopun kengityskurssilla Harjun oppimiskeskuksessa. Olin vuosikausia haaveillut siitä, että osaisin antaa edes jonkunlaista ensiapua kenkänsä tiputtaneelle hevoselle. Muistan, kun Tintti astui kerran kengän jalastaan tullessaan traikusta pois, ja kengän käänne luonnollisesti painautui kavion pohjaan ja aiheutti kipeän ontuman. Toisella kertaa Tintti ontui pahasti kengityksen jälkeen, ja kengittäjä oli ehtinyt jo lähteä seuraavaan paikkaan. Molemmissa tapauksissa löytyi onneksi tallityöntekijä, joka otti kengän pois.

Papukaijapihdit ja naulan irrotusta. (Kuva: Erica Lilja)
Kesän ratsastusriparilla kengittäjä iski Tintin vienosti helisevään kavioon pari lisänaulaa. Viime syksynä talliharjoittelija otti Tintiltä pois irtoamaisillaan olevan kengän.  Silloinkin ajattelin, olisiko jotain tällaista mahdollista tehdä hätätilanteessa itse.

Apu on aina ollut lähellä, mutta jonain päivänä se ei ehkä ole. Laajemman artikkelin tuosta kurssista voit lukea uusimmasta Hevoset & Ratsastus -lehdestä (1/15). Se ilmestyy tänään perjantaina 13.2.2015. Lehdestä löydät myös mielenkiintoisen artikkelin suomalaisen laukkaratsastajan arjesta Australiassa sekä asiaa äideistä ja tyttäristä ratsailla. Tottahan on, että me 80-90-lukujen heppatytöt olemme vieneet myös lapsemme ratsaille ja nykyisin ratsastajissa on enemmän aikuisia naisia kuin lapsia.

Hevoset & Ratsastus 1/2015

Kengityksestä kiinnostuneiden kannattaa hankkia Opetushallituksen vuonna 2011 julkaisema teos "Hevosen kengitys". Kirjaesittely siitä löytyy täältä: http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/2013/03/ei-hevosta-ilman-kavioita.html




torstai 12. helmikuuta 2015

Iloista penkkaripäivää!

Lukiossa työskentelevänä pääsee joka vuosi lähelle omia rakkaita muistojaan saadessaan seurata vierestä, kun ikäluokka toisensa jälkeen luo omiaan. Penkkarit ja vanhojenpäivä nyt vain ovat lukion muistojen kannalta parasta antia. Matti Klinge sanoi opiskeluaikanani eräässä vuosijuhlapuheessa, että kun teiltä joskus kysytään opiskeliajoistanne, te ette muistele, mitä te opitte. Te puhutte siitä, miten hauskaa teillä oli.

Opiskelua vähättelevät tekstit autojen kyljessä, videot, opettajien lahjat. Arvokkaat juhlat, teemabileet, tanssiminen, rakkaus. Valvominen, risteilyt. Meidän aikuisten kuuluu peittää muistojen myhäilyt paheksunnan alle samalla kun nuorten kuuluu räväyttää. Jokaisen sukupolven samalla tavalla, kerta toisensa jälkeen. Olla rajuja ja radikaaleja. Keksiä seksi. Viuhahtaa laivan käytävällä ja myöhemmine eduskuntatalon ympäri.

Asiat on tehtävä ajallaan. Tänään on juhlan aika!

Opo sai abeilta hevosen. "Eihän kukaan sun hevosjutuilta ole voinut välttyä." Tunnustan.

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Uintitekniikkaa hiomassa

Lähes kaikki ratsastusoppaat puhuvat, miten hyvä tukilaji uinti on ratsastukselle, joten aloitin vuoden alussa uintitekniikkakurssin. Tuskin olisin saanut mitään tällaista aikaiseksi ilman mieheni triathlon-innostusta ja sitä, että suoritin elokuussa hänen seuranaan Terässika- triathlonin Vantaan Kuusijärvellä. Silloin tajusin, että vaikka olen aina pitänyt itseäni hyvänä uimarina, voisi uinti varmasti olla helpompaa ja tehokkaampaa. Avovesiuinti isossa porukassa paljasti armottomasti uintitekniikkani puutteellisuuden. Jaksoin uida vapaauintia ensimmäiset 50 metriä (uitava matka oli 250 metriä), jonka jälkeen pärskin rintauintia maaliin toivoen, että olisin jo rannalla.

Lapsuuteni rakkaalla Frankie-ponilla oli uintitekniikka hakusessa. Se kävi kastautumassa, mutta ilman muita hevosia en saanut siltä vaadittua muuta eikä se tainnut koskaan oikeasti uida. Reippaasti se kuitenkin meni aina veteen.
No, myönnetään, etten treenannut. Kesäisellä Saarenmaan-reissulla uin kyllä uimahallissa 300 metriä sillä aikaa, kun mies laski lasten kanssa vesiliukumäkeä, mutta sitä ei laskettane treeniksi.Myönnän, että olen joskus taipuvainen kärsimään kaikkivoipuuskuvitelmista samalla, kun innostun todella helposti.  Jos on 15-vuotiaana uinut koulun uintijoukkueessa, ei kai ole järkevää olettaa taitojen kantavan 35-vuotiaana suoritettavalle triathlonille. Hiljattain löysinkin itseni miettimästä, kiinnostaisikohan minua miekkailun harjoitteleminen? Sen jälkeen voisin ympätä itseni treenaamaan modernia viisiottelua! Ilmakiväärillä olen ampunut lapsena, joten luonollisesti hallitsisin sen nytkin, kuinkas muuten...

Koska hevosta ei ole eikä kilpailuihin oikein pääse, niin jossain olisi kiva päästä mittaamaan kehitystään. Uintitekniikan motivaattori on periaatteessa kuitenkin hevosissa, sillä haluan lisätä liikkuvuutta selkääni. Lisäksi on tosi mukavaa treenata kehonhallintaa veden kaltaisen elementin kanssa, koska sillä ei ole omaa tahtoa. Omaan kroppaan keskittyminen ilman liikkuvaa alustaa on aika rentouttavaa. Valmentautuminen ja henkilökohtaisen palautteen saaminen on toki aina mukavaa.

"On tosi mukavaa treenata kehonhallintaa veden kaltaisen elementin kanssa, koska sillä ei ole omaa tahtoa."


Tyttären uimakoulun aikana olen päässyt nyt pulikoimaan ihan kunnolla. Jouduin siirtymään kuntouimareiden radalta nopeiden uimareiden radalle, koska vapaauintitekniikka on kehittynyt niin paljon. Viime kerralla uin 1100m puolessa tunnissa.

Ja ne vaikutukset ratsastukseen ovat mielestäni jo näkyvissä. Olo on ryhdikkäämpi ja kroppa tuntuu liikkuvammalta. Ainoa miinus on siinä, että käännösten harjoittelemisesta tulee yhtä paha olo kuin jos joutuisi menemään pyörittävään huvipuistolaitteeseen.

Vanhuus ei tule yksin. Auttaisikohan ennen uintikurssia otettu pahoinvointilääke?


maanantai 9. helmikuuta 2015

Voita Hevoshullu-lehti puoleksi vuodeksi

Tämä postaus on toteutettu yhteistyössä Hevoshullu-lehden kanssa.

Minulle tuli lapsena Hevoshullu. Minusta se oli ehdottomasti maailman paras lehti. Kaverilleni tuli toinen hevoslehti, ja vaikka lainailimme toistemme lehtiä, minusta Hevoshullu oli totta kai parempi: siinä oli Polle ja aina kaksi sarjakuvaa. Siinä toisessa lehdessä oli vain yksi. Lisäksi Hevoshullu ilmestyi useammin.

Hevoshullu 4/15 ilmestyy keskiviikkona 11.2.2015.

Jossain vaiheessa en enää kiinnittänyt julisteita seinille, vaan halusin säästää lehdet "ehjinä ja täydellisinä". En muista sitäkään, missä vaiheessa äitini lakkautti lehden tilauksen. 90-luvun alkupuolella ala-asteen viimeisiä luokkia käydessäni minulla kuitenkin oli Hevoshullu-vuosikalenteri, jonne kirjattiin tallireissut ja ratsastustunnit. Heitin kalenterit roskin vasta ihan muutama vuosi sitten.

En usko, että kukaan vanha hevoshullu jättäisi ikinä Hevoshullua lukematta. Ainakin hän selaisi sieltä Pollen ja tallinseinän, tuon oman aikansa hevostallinetin. Viime talvena tilasin kotiin Hevoshullun näytenumeron ja pettymys oli suuri, kun sieltä löytyi uusintasarjakuva, jonka muistin lähes sanasta sanaan edelleen. Muuten Hevoshullu on aika lailla ennallaan, paitsi että Emmalla on nykyisin nenä! Lapsena nenättömyys häiritsi, mutta nyt nenää on Emman naamassa ihan liikaa!

"Emmalla on nykyisin nenä!"


Nostalgiatripin hengessä sinulla on nyt mahdollisuus voittaa Hevoshullun puolen vuoden määräaikaistilaus (arvo 55 euroa) itsellesi tai antaa vaikka lahjaksi (jos vain millään raaskit!). Osallistu arvontaan alla olevalla lomakkeella perjantaihin 13.2.2015 klo 21.00 mennessä ja olet mukana arvonnassa. Voittaja julkistetaan blogissa ja blogin Facebook-sivulla vielä saman illan aikana!

Onnea ja Pollenpotkuja arvontaan!

EDIT! 13.2.2015 klo 22.46: Arvonta on suoritettu ja onni suosi Johanna Kuivalaista! Onnea!

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Apassionata 2015


Ei sitä sanat ja kuvat riitä kuvailemaan, vaan se täytyy kokea itse. Vaikka Apassionata on mielestäni aika lailla lastentapahtuma, tarjoaa se elämyksen myös aikuisille. Hevosten käsittely sekä yhteistyö ratsastajien ja hevosten välillä on saumatonta ja temput upeita.

Tänä vuonna otin tyttäreni mukaan, sillä arvelin hänen nyt jo jaksavan katsoa esitystä. Paremmin viisivuotias jaksokin kuin samalla rivillä istunut esiteini, joka selasi Hevoshullun näytenumeroa kännykän lampun valossa pidemmän tovin.

- Parasta oli kun ne oli mahan alla  ja sit kun se seisoi pyllyn päällä, kiteytti tytär esityksen huippukohtia.

Esityksessä ratsastajat pyörahtivät laukkaavan hevosen mahan alta takaisin selkään. Toinen ratsastaja taas seisoi kahden hevosen selässä ja hyppäsi siinä seisoessaan esteitä. Esityksen lopun episodi jäi myös erityisen hyvin tyttären mieleen.

- No kun sillä hevosella oli tyyny ja peitto ja sit se leikki kuollutta.

Loppukohtauksessa hevonen peiteltiin peiton alle, mutta sitten sitä ei meinattukaan saada hereille, vaan hevosta luultiin kuolleeksi. Onneksi yleisön rymistelyn avulla hevonen saatiin pystyyn.

Tylsää viisivuotiaan mielestä esityksessä oli "telkkarin ovet, jotka avautui itsestään." Tällä hän tarkoitti lavasteruutua, jonka avautuvista ovista hevoset laukkasivat areenalle. Siinä oli jotain erityisen jännittävää.

Matkamuistoksi tytär halusi t-paidan eikä ponia, jollainen oli lähes jokaisen esitystä seuranneen lapsen kainalossa. Äiti hetken jo harkitsi ostavansa sellaisen itselleen, koska 25 euron hintainen poni oli aika suloinen.

- Kyllä mä lähden aina äiti sun kanssa sinne uudelleen, lupasi tytär.



perjantai 6. helmikuuta 2015

Ruuhkavuosiratsastaja - suomi -sanakirja

Liikkui tosi hyvin eteen = lähti viemään ja kaahasi holtittomasti

Ratsastin sen eteen ja alas = pukittelukin tapahtuu edessä ja alhaalla. Tulin myös alas.

Keskityimme sivuttaisliikkeisiin = poikitettiin paljon ja vähän joka suuntaan.

Harjoitimme ärsykkeiden sietoa positiivisen ehdollistamisen avulla = taluteltiin mörköä kohti ja sitten luikittiin mörkönurkkausta pakoon lopputunti. Vartti tunnin lopusta oli ok ja ratsastaja söi autossa kotimatkalla suklaapatukan (=positiivinen vahviste)

Tuli pätkä tosi hienoa koottua ravia = näki orin ja muisti, että on itsekin ollut joskus ori.







torstai 5. helmikuuta 2015

Matka jatkuu - nyt ilman Hippolaa

Huomisesta perjantaista eteenpäin Ruuhkavuosiratsastajaa ei voi enää lukea Hippolan kautta. Vuosi Hippolan tiimiblogina on vierähtänyt nopeasti ja paljon kaikenlaista on ehtinyt tuona aikana tapahtua. Yhtenä isoimpana ja surullisimpana asiana tietysti Tintin poismeno viime lokakuussa.

Blogissa ei silti tapahdu muutoksia. Tintin kuoleman jälkeen en ole enää ollut hevosenomistaja, joka treenaa oman hevosensa kanssa jollain tapaa tavoitteellisesti, vaikka en toisaalta ole nähnyt tämän blogin koskaan perustuneen hevosenomistamiselle, vaan ajatuksille hevosharrastamisesta ja harrastamisen ja perheen yhteensovittamisesta elämän hektisimmässä vaiheessa. Se ei tule muuttumaan vielä moneen vuoteen.

Mukavaa on, että lukijamäärät ovat olleet koko ajan kasvussa. Noin 40 000 sivunlatausta ja lähes 9000 yksilöityä lukijaa kuukaudessa (lähde: Google Analytics) vetää nöyräksi ja kiitolliseksi. On ilo kirjoittaa, kun lukijoita, kommentteja ja keskustelua on niin paljon, etenkin Facebookissa.

Ideoita ja palautetta vastaanotetaan kernaasti, joten liity mukaan keskusteluun tai laita sähköpostia osoitteeseen ruuhkavuosiratsastaja (at) gmail.com

Hippolan kesäkuinen klinikka Kauniaisissa Peikin tallilla. Kuva: Susanna Niemi


keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Aurinkokin paistaa

Opetusmestariksi kutsutaan yleensä hevosta, joka sietää sen, että ratsastaja harjoittelee. Minun tämän talven opetusmestarini on ollut siitä poikkeuksellinen, ettei se siedä mitään virheitä. Ja ehkä juuri siksi se on opettanut minua niin paljon. Korostan, että hevosessa ei ole mitään vikaa. Se vain on herkkä. Herkkä Macho.

Totta kai se on ollut välillä raskasta. Kuka nyt muka tykkää siitä, että hevonen jokaisesta pienestäkin virheestä joko jumittaa, pukittaa, poikittaa tai kaahaa. Jossain vaiheessa ajattelin oikeasti, että kuinkahan kauan jaksan pitää toiveikkuuttani yllä sillä, että saatoin olla ratsastukseeni tyytyväinen ehkä viisi minuuttia tunnin lopusta. Mutta koska siellä oli se viisi minuuttia, ajattelin, että ehkä sitä on joku päivä vähän enemmän. Viime aikoina tunnit ovatkin sitten olleet enemmän hyviä kuin huonoja.

Positiivista tässä on ollut se, että olen onnistunut muuttumaan sen mukana. Kuten Cajus aina sanoo: hevonen on, mitä on. Se ei voi muuttua ja siksi ratsastajan täytyy. Harvalla on mahdollisuus ratsastaa täydellisiä hevosia ja juuri siksi on opeteltava ratsatsamaan niitä, mitä tarjolla on.

Vielä ei silti auta nuolaista, sillä täältä tiputaan varmasti vielä maan pinnalle. Kirjaimellisesti.

Niin se laukkaa nätisti, kun ratsastaja pitää pohkeet kiinni ja ymmärtää pitää ohjia herkällä kädellä. Kuva: Erica Lilja


Pohkeenväistö pitää suorittaa napakasti, mutta pienin avuin, ettei herra suutu...Kuva: Erica Lilja

Keskiravissa voidaan lopputunnista jo vähän antaakin. Kuva: Erica Lilja

Mutta joskus se herne menee silti nenään. Tässä laukannostotilanne, jossa oli liikaa kättä mukana. Kuva: Erica Lilja

Mutta joo, on se silti vain kiva hevonen! Vähän erityisoppilas, mutta sillä tavalla sopivasti (= yksi integroitu menee aina). Herkkiksestä tulee itse asiassa mieleen poikani, joka on tällä hetkellä älyttömän kovassa uhmaiässä. Herkkiksen rimpuilukohtaukset vaativat vain vähän erilaisia otteita kuin 15-kiloisen miehenalun. Yhteistä on se, että hermostuminen pahentaa tilannetta.

Rajoja ja rakkautta nämä molemmat pienet (?) pojat silti tarvitsevat. Ehkä kaikenlaiseen kasvatustyöhön kuuluu olennaisena osana riittämättömyydentunne, jonka pienikin onnistuminen huuhtoo pois nopeammin kuin ehtii kissaa sanoa.




maanantai 2. helmikuuta 2015

Erityisopettajat

Ihailen ongelmahevosten kouluttajia ja ratsastajia yli kaiken. He ovat kuin hevosmaailman erityisopettajia, jotka pystyvät olemaan johdonmukaisia eivätkä koskaan hermostu. Tai melkein koskaan. He ymmärtävät, tukevat ja kannustavat. Heidän kanssaan vaikeinkin käytöhäiriö saadaan parhaimmassa tapauksessa hallintaan niin, että arki on mahdollista. Tai edes siedettävää.

Erityisopettajat ovat selkeitä, johdonmukaisia, rauhallisia, kärsivällisiä, napakoita, tiukkoja, kannustavia, rohkaisevia, luottavaisia ja turvallisia. He osaavat laittaa rajat, mutta antaa myös rutkasti kiitosta pienestäkin. He kannustavat positiivisen kautta, mutta eivät missään nimessä hyväksy huonoa käytöstä.

Eikö se ole juuri sitä, mitä ongelmahevosetkin tarvitsevat?

Kaikki eivät kuitenkaan sovellu erityisopettajiksi sen paremmin hevosten kanssa kuin koulumaailmassakaan. Ihmiset yleensä valikoituvat sille alalle, minkä kokevat omimmakseen. Moni aikuisoppilaitoksen opettaja tietää, että saisi erityisluokassa kaaoksen aikaiseksi eikä siksi suin surminkaan hakeudu opettamaan ehkä edes yläasteelle. Ei aina pidä pelkästään silitellä päätä.

Ei silti ole itsestään selvää, että ihmiset tietäisivät, millaisiin hommiin he parhaiten soveltuvat. Yleensä se selviääkin vain kokeilemalla. Kirjoista lukemalla ei kaikkea voi millään oppia vaan tarvitaan vuosien kokemusta ja käytännön harjoittelua. Täytyy kokeilla, kysyä apua ja olla välillä täysin hoomoilasena sen suhteen, mitä seuraavaksi tulisi tehdä.

Kirjoista saa aina lukea sen, mikä olisi ihanne. Käytännön soveltamisen kaikki hoitavat itse valmentajiensa avustuksella.
Mutta niin kauan kuin ollaan tekemisissä yksilöiden kanssa - ihmisten tai hevosten - kukaan ei saa koskaan kuvitella olevansa kaikkitietävä. Aina tulee uutta vastaan, oli kokemusta sitten viidestä tai viidestäkymmenestä koulutettavasta.

(Kirjoittaja myöntää avoimesti, ettei ole erityisopettaja eikä sellaiseksi koskaan aio. Uskonnonopettajana hän kuitenkin uskoo aina hyvän voittoon ja opinto-ohjaajana jatkuvaan oppimiskyvyn ja itsensä kehittämisen mahdollisuuteen,)

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...