torstai 29. tammikuuta 2015

Stop kaikelle kiusaamiselle

Katsoin youtubesta suloista videota lapsiratsastajasta, joka ratsastaa esteradalla hiukan temppuilevaa ponia. Tyttö on tomera ja saa ponin lopulta siististi esteiden yli. Yllätyin, kun videon alapuolella oli lause "Comments have been removed and blocked on request of the mother of the girl riding and also the young girl because sickening people were becoming very harsh." Kommentit ja kommentointimahdollisuus on poistettu, koska nuori tyttö on joutunut kohtuuttoman ja ilkeän kommentoinnin kohteeksi. En käsitä, miksi tyttöä on pitänyt haukkua. Katso video itse täältä.

Melkein onnistuu, mutta kun tämä on tiukan sarjan a-osa... Kuva: Alica Lilja

Kouvolan Sanomissa toimittajaopiskelija Emma Nikka kirjoittaa osuvasti siitä, kenellä on oikeus ampua toisten unelmia alas. Aiheena on tässäkin blogissa viime viikolla sivuttu Noora Toivo - Arto Bryggare -vääntö. Se on hämmentävää, miten sen paremmin aikuiset kuin lapsetkaan eivät osaa pitää netissä suutaan kiinni ja olla sanomatta ilkeitä juttuja. Vedotaan siihen, että itsepä on itsensä tehnyt julkiseksi ja osaamistaan esittelee. "Minähän teen vain palveluksen, kun kerron totuuden!" Miksei muka saisi arvostella?

No kun ei saa, koska se on huonoa käytöstä. Minulle opetettiin kotona, että pitää käyttäytyä hyvin.

Ei koulussa saa nauraa, kun joku laulaa pieleen. Ei kenenkään vaatteita mennä sen paremmin työpaikalla kuin koulussakaan sanomaan rumiksi eikä haukkumaan läskiksi, vaikka he olisivat sitä. Ei, koska siitä tulee paha mieli ja on huonoa käytöstä tietoisesti aiheuttaa toisille pahaa mieltä. Siitä saa jälki-istuntoa ja satinkutia. Sitä kutsutaan kiusaamiseksi ja sen ehkäisemiseksi ainakin koulussa on henkilökuntaa töissä.

"On huonoa käytöstä tietoisesti aiheuttaa toisille pahaa mieltä."


Fitness-bloggari Tomi Takamaa kirjoitti aiheesta hyvän kirjoituksen marraskuussa. Miksi bloggaavaa kehonrakentajaa/fitnessurheilijaa saa sanoa oksettavaksi? Eihän ketään saa haukkua lihavaksikaan, se on sentään tabu! Kehonrakentajien maailma on aika lailla verrattavissa nuorten tyttöjen  hevosblogeissaan saamiin nimettömiin kommentteihin. En oikein ymmärrä, miten voi olla mahdollista, että ihmiset unohtavat netissä kaikki käytöstavat? Ei ole sananvapautta olla idiootti ja muuten vain tyhmä. On järjetöntä, että aikuisten maailmassakin tarvitaan ihmisiä suojelemaan toisia käsittämättömiltä totuudentorvilta.

Muistan, miten eräs nettikeskustelu ruoti minua kerran huonoksi äidiksi ja muista tallilaisista piittaamattomaksi raivostuttavaksi asiakkaaksi, jolle yksi jos toinenkin tallinpitäjä takuulla antaisi välittömästi lähtöpassit. Kun on tottunut olemaan joviaali tyyppi, moinen tuntemattomien ihmisten luonnearvio tulee iskuna vasten kasvoja ja nostaa sykettä näppiksen äärellä. Sitten se alkoi naurattaa. Kuvittelin mielessäni ihmisen, joka kaikkea tätä kirjoitti. Lopulta mielikuva säälitti minua niin, että olisin halunnut lohduttaa häntä. - Vielä tulee parempia päiviä, uskotko?


Paskan seasta oli silti vaikea tunnistaa itseään. Pitkään jatkuessa ongelmaksi tulisi se, että paska alkaisi hitaasti ja nakertaen sekoittua todellisuuden kanssa. Ja juuri siksi se on niin vahingollista. Voin vain kuvitella, millaista olisi olla sellainen julkisuuden henkilö, jonka julkisuus ei olisi enää omissa vaan iltapäivälehtien käsissä. Miten siitä selviäisi vahvinkaan ehjänä?

Tarvitaan yleistä suurta asennemuutosta. Ei kukaan ansaitse tulla moituksi asioista, jotka ovat puhtaasti mielipideasioita. Jos joku tulee kiusatuksi koulussa, ei ratkaisu ole lopettaa koulunkäyntiä. Jos joku tulee häirityksi blogin kautta, ei hänen tarvitse lopettaa bloggaamista. Minihameeseen pukeutunutta ei saa raiskata. Kenenkään ei tarvitse sietää jatkuvaa häirintää, ja häirinnällä ei ole mitään tekemistä sanavapauden kanssa.  Lue Kaktun ja Futuran blogista tuntoja siitä, miltä pitkäkestoinen häirintä oikeasti tuntuu. http://kaktujafutura.blogspot.fi/2015/01/tuntematon-numero-soittaa.html

Empatia; sitä pitäisi ihmisillä olla enemmän. Kärsivällisyys; sitä tarvitaan ärsyttävien asioiden sietämiseen. Vaikeneminen; se on useimmiten kultaa. Mölyjen pitäminen mahassa; se on kaikkien etu.

P.S. Vuosi sitten Tiia teki Voitto kotiin- bloginsa kommenteista rikosilmoituksen. Lue se täältä.

tiistai 27. tammikuuta 2015

Avautuva käsi on laaduttoman ratsastuksen merkki

Ratsastin syksymmällä tosi pitkään nyrkit kiinni hevosen kaulassa. Vinkin antoi minulle ensimmäisen kerran vuosia sitten Sini Hagelberg. Tarkoituksena oli vakauttaa käsi ja oppia antamaan hevoselle riittävä tuntuma, joka yhdessä eteenpäinratsastava pohkeen kanssa saa hevosen liikkumaan "ohjan ja pohkeen välissä."

Verryttelyä estetuntia varten. Kevyessä istunnassa tukeutuminen on helppoa.

Olen aika lyhytkätinen, joten kaulaan tukeutuminen kipeyttää minulla hartiat todella helposti. Siksi on hyvä, että tukeutuminen saa aika nopeasti ymmärtämään, miten tärkeää vakaa käsi on hevoselle. Peräänantoa on turha toivoa, jos käsi aukeaa. Cajus sanoo aina, että avonainen käsi on laaduttoman ratsastuksen merkki.

Sitä kuvittelee helposti, että pitkä ohja on jotenkin pehmeä ohja, vaikka asia on täysin päinvastoin. Liian pitkä ja löysä ohja on hevoselle todella kova ja epämiellyttävä, koska ratsastajan on mahdollista tehdä pitkällä ohjalla todella raju ja yllättävä nykäisy. Lyhyellä ohjalla kaikki on mahdollista tehdä pehmeämmin.

"Sitä kuvittelee helposti, että pitkä ohja on jotenkin pehmeä ohja, vaikka asia on täysin päinvastoin."


Tippa Teräväinen ohjaa minua ja Tinttiä oikeasta ohjastuntumasta talvella 2010

Ohjaa ei kuitenkaan saa lyhyeksi, ellei käsi pysy paikallaan. Jos ratsastaja antaa jatkuvasti ohjien luistaa pidemmiksi, hevonen kyllä ottaa ohjan. Voi, miten hyvä Tintti oli tässä! "Nyrkki kiinni", oli mantra, jota sekä minä että opettajani hoimme - tauotta.

Moni ratsastuksenopettaja kyllä sanoo, että "kanna kädet", mutta se tulee vasta, kun käsi oikeasti pysyy paikallaan. Harvalla se automaattisesti pysyy siellä, missä sen oikeasti pitäisi olla, ellei ensin käytetä vähän vippaskonsteja.

Kaulaan tukeutuminen on yksi sellainen. Teen sitä - vähän hevosestä riippuen - lähes joka ratsastuskerta, koska se vain yksinkertaisesti helpottaa minua ohjelmoimaan itseni tulevaan. Ja olen saanut karsittua ohjien juoksutusta sormieni välistä merkittävästi. Mutta älkää toki silti luulko, että onnistun siinä täydellisesti.

************
EDIT klo 13:38!
Muista, että hevosen kaulaan tukeutuminen ei tarkoita sitä, että ratsastaja nojaa hevosen kaulaan tai sijoittaa painopisteensä hevosen etuosalle ja tekee hevosesta vielä etupainoisemman. Ratsastajan täytyy hallita keskivartalonsa hyvin, jotta hänen painopisteensä pysyy edelleen oikeassa paikassa.

Suosittelen aina konsultoimaan omaa valmentajaa/ratsastuksenopettajaa, sillä he tietävät parhaiten, mistä kohtaa sinun ongelmaasi lähdetään korjaamaan.


sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Ratsastushanska voi olla hyvä, halpa ja lämmin!


Ei ole parempaa pitoa, ei ole lämpimämpää vuoria. Eikä näin hyvään hinta-laatusuhteeseen yllä yksikään ratastushanskavalmistaja. Ja ihan oikeasti, joku italialainenko osaisi tehdä lämpimän talviratsastushanskan, get real!

Nämä otat mukaasi rautakaupasta noin viidellä eurolla. Ohutvuoriset sopivat kesäkäyttöön ja lämpimillä ratsastat tulipalopakkaset. Jos olet nainen, joudut ehkä ottamaan vähän liian suuret, mutta se ilma hanskan sisällä on joka tapauksessa se, mikä lämmittää.

En ole ratsastanut yli vuoteen muissa hanskoissa. Näistä en vaihda ikinä pois!



perjantai 23. tammikuuta 2015

Ratsastuksen vuorisaarna

Matteuksen evankeliumin luvut 5-7 sisältävät vuorisaarnan. Sitä pidetän kristinuskon ja Jeesuksen opetuksen ytimenä. Teologisesti ajateltuna se on ihmiselle peili, jonka kautta voi katsoa silmiin omaa riittämättömyyttään. Kukaan ei nimittäin pysty elämään Jeesuksen opetusten mukaan. Joka väittää pystyvänsä, pyhittää ja nostaa itsensä muiden yläpuolelle. Se, jos mikä, on kristillisesti ajateltuna syntiä. Kukaan ei saa kuvitella olevansa toistaan parempi.

Viime viikolla nimimerkki Equi Entusiast kommentoi blogin Facebook- sivulla osuvasti sanomalla, että Suomessa ollaan ratsastuksen suhteen hyvin puritaaneja ja katsotaan, että ellei osata täydellisesti, ei osata ollenkaan. Miten oikeaan hän osuikaan! Kyllä meistä valtaosassa on melkoista puritaanin vikaa.

Tavoittelemme täydellisyyttä ratsastuksessa. Tiedämme, miltä sen pitäisi näyttää. Ruoskimme itseämme, mutta myös moitimme toisiamme selän takana huonosta hevosenpidosta, kelvottomasta ratsastuksesta, väärästä ideologiasta ja riittämättömästä rakkaudesta joko lajiin itsessään tai kumppaniimme hevoseen.

Me katsomme Grand Prix´ta ja tuumimme, että tuohon pitäisi päästä. Emme jaksa muistaa, että ratsastus on toisille ammatti, mutta toisille harrastus kerran viikossa. Haluaisimme osata saman kuin muut. Koemme, että meidän pitäisi ja kaikki muu on eläinrääkkäystä.

Jokainen hevosmiestaito- ja istuntaopas pakottaa meidät Vuorisaarnan lailla kohtaamaan oman osaamattomuutemme. Voimme napata ajatuksen sieltä ja toisen täältä, kehittyä koko ajan pidemmälle, mutta täydellisiä meistä ei tule. Eikä tarvitsekaan tulla.

Tunne riittämättömyydestä on meidän syntimme. Ei meidän tarvitse aktiivisesti tehdä tai jättää mitään tekemättä. Mutta riittämättömyyden tunteen kanssa voi elää, sillä oikeasti se riittää, että yrittää. Yrityksen ja epäonnistumisen keskellä meitä lohduttaa tämä:

*****************************

"Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen. 
 Autuaita kärsivälliset: he perivät maan. 
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan. 
Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan."
(Matt 5:4-7)
*******************************
"Körö-körö- kirkkoon, ruskealla tammalla..." Käyn kesäisin pitämässä Alavudella ratsastusriparia. Tintti on ollut yleensä mukanani, mutta ensi kesänä lähden matkaan yksin. Joka riparilla tehdään sunnuntaiaamuna kirkkomatka ratsain.

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Kamala, ihana ihmisvartalo!

Olin 7-vuotias, kun istuin uimahallin lauteilla ja ajattelin, että minulla on iso maha. Ystävän navan tienoille rullautui vain hiukan nahkaa.

12-vuotiaasta eteenpäin olen aina tiennyt kiusallisen hyvin, kuinka paljon painan. Jossain vaiheessa sitä oppi häpeämään painoaan. Muistatteko, miten ystäväkirjojen paino-osio kuului jättää tyhjäksi tai siihen piti kirjoittaa "liikaa". Kukahan meistä ala-asteikäisistä oikeasti painoi liikaa?
Elokuu 2014

"Kukahan meistä ala-asteikäisistä oikeasti painoi liikaa?"


Nyt haluan korostaa, etten ole koskaan ollut lihava. Se, millaiseksi itsensä tuntee on kuitenkin harvoin synkronissa sen kanssa, miten muut sinut näkevät. Minulla ainakin on ollut aina vääristynyt kuva siitä, miltä näytän.

Kun 13-vuotiaana lopetin ratsastamisen ja lähes saman pituinen kuin nyt: 167cm. Muistan, että painoni nousi joitain kiloja ensimmäisen talven aikana. Rippikouluikäisenä olin mielestäni hervoton tankki. Painoin 58kg. Olisin halunnut painaa 55kg. Painoin toisin sanoen 15 kg vähemmän kuin nyt, mutta tunsin itseni valtavan lihavaksi.

Kirjoitin tämän tekstin ensimmäisen luonnoksen jo joulukuussa hiukan ennen kilpajuoksija Noora Toivon postauksen "Väärän näköinen urheilijaksi" aiheuttamaan kohua. Ilta-Sanomat uutisoi tammikuun alussa Arto Bryggaren Noora Toivolle kohdistetuista kommenteista. Ottamatta tuohon asiaan sen enempää kantaa totean, että mielikuva urheilijan ulkonäöstä istuu tiukassa ja aiheuttaa paineita.

Esteratsastaja Mirella Laasonen sairastui anoreksiaanKyra Kyrklund kertoi ET-lehden haastattelussa aloittaneensa tupakanpolton, koska koulutuomari moitti häntä lihavaksi, minkä jälkeen hän halusi laihduttaa. Minäkin aloitin tupakanpolton tallin nurkalla enkä uskaltanut lopettaa vuosikausiin, koska pelkäsin lihomista. Kun viimein 27-vuotiaana päätin lopettaa, aloitin hurhan laihdutuksen ajattelemisen ja sain painoni pysymän kuosissa. Paino ei noussut ja tupakointi loppui.

Olenko koskaan varsinaisesti sairastunut syömisen takia? En. Olen sairastunut syömisen ajattelemisesta. Olen säälittävä ihmisvätys, jonka pitäisi aina tiputtaa kilo tai kaksi, ehkä viisi. Tai kymmenen, jotta mahtuisi pienimpiin farkkuihinsa. En ole koskaan kehdannut pitää bikineitä enkä halunnut esiintyä uimapuvussa. Kukaan ei ole koskaan varsinaisesti käskenyt minun laihduttaa ja nyt ei lasketa 90-luvulla tapatunutta yläasteen teiniprinssin kännispäissään heittämää kommenttia "laihduta, läski.". Täytyy sanoa, että kun näin tämän ex-prinssin elähtäneenä ja lihoneena kolmevitosena, tunsin valtavaa voitonriemua.

Kun tyttäreni syntyi, tajusin, että minulla on vastuu siitä, millaisen naisenmallin hänelle annan. Päätin, että minun on tehtävä itsestäni sen näköinen, ettei tyttäreni saa edes rivien välistä ajatusta siitä, että naisen tehtävä on olla tyytymätön itseensä. Suuri visioni ja pyhä ajatukseni koki kolauksen, kun työterveyshoitaja mittasi vyötärönympärykseni esikoiseni ollessa vuoden ikäinen ja käski laihduttaa. Pudotin painoani lähes 15kg. Toinen raskaus räjäytti kehon taas uuteen uskoon. Olisi hirvittävän ihanaa pystyä sanomaan, että se on vain tahdonvoimasta kiinni ja viljellä ärsyttäviä "what is your excuse?"- plakaatteja Facebookissa. Ei minulla ole tekosyitä olla kuntoilematta. Miksi keksisin sellaisia? Ruoka on hyvää ja sohvalla makaaminen mukavaa. Siinä minun oikeat syyni.

"Ei minulla ole tekosyitä olla kuntoilematta. Miksi keksisin sellaisia? Ruoka on hyvää ja sohvalla makaaminen mukavaa."


Tyttäreni kysyi minulta uimahallissa pari viikkoa sitten "miksi tolla tädillä on noin iso pylly". Vastasin, että täti on varmaan syönyt vähän liikaa tai sitten täti on sairas. Että joka tapauksessa ei saa osoitella eikä kommentoida sitä, miltä kenenkään vartalo näyttää. En tiedä, mitä olisi pitänyt sanoa? Opetinko nyt, että läski on jotain, mistä ei saa puhua? Olemme sittemmin seuranneet aina välillä television Dieetit vaihtoon -ohjelmaa. Tyttäreni on vilpittömän onnellinen niiden sairaalloisen lihavien puolesta, jotka laihdutettuaan pystyvät liikkumaan.

Tällä hetkellä olen 167cm pitkä. Painan 72kg. Vyötärönympärykseni on 83cm. Olen suorittanut kokeilutriathlonin elokuussa alle 50 minuuttiin. Mahdun saman kokoisiin farkkuihin kuin yläasteikäisenä (rasva ei minussa kerry alavartaloon), mutta odotan edelleen sitä tunnetta, että voisin olla tyytyväinen itseeni. Olen kuitenkin jollain tavalla alistunut siihen, etten saavuta tuota tyytyväisyyden tilaa tässä elämässä. En syytä lapsuuden barbeja enkä mitään muutakaan ulkoa tullutta painetta. Voisin sanoa, että tekosyyni olla laihduttamatta on se, että rakastan ruokaa enkä halua nähdä nälkää. En tiedä, missä vaiheessa menin korvieni välistä kieroon ja kehonkuva alkoi hallita ajatusmaailmaani.

Tällä hetkellä tärkein syy olla laihduttamatta on se, että haluan koko perheen syövän samaa ruokaa. Jos se vaatii, että minulla on muutama ylikilo, se saa olla niin. Tyttärelleni en halua antaa mallia, että aikuiset syövät vain salaattia tai muuten eri ruokaa. Silti tulee niitä hetkiä, kun lasten nukkumaan menemisen jälkeen seison vessan peilin edessä ja nyhdän läskiä, venytän ja vääntelen vatsaani erilaisiin asentoihin ja toivon, ettei tyttäreni koskaan tee samaa.

Yritän ajatella, ettei urhea kehoni koskaan jättänyt minua pulaan: se kesti kaksi raskautta ja kaksi synnytystä. Enää pitäisi vain itse oppia kestämään sitä. Että minä en vastavuoroisesti jättäisi kehoani pulaan, vaan osaisin pitää siitä huolta.


 "Vartaloni kesti kaksi raskautta ja kaksi synnytystä. Enää pitäisi vain itse oppia kestämään sitä."


Ratsastajan pitää hallita kehonsa ja hevosten takia liikakilojen laihduttaminen pitää tehdä ennen satulaan nousemista. Vaikka kehonhallinta on kertyneitä kiloja tärkeämpää, jonkun rajan minäkin olen valmis vetämään sille, kuinka paljon hevosen on kannettava ratsastajan kiloja. Hevosen rakenteesta riippuen monet pitävät rajana noin 15% hevosen painosta. 650kg painavan puoliverisen ratsastaja saisi näin ollen painaa enintään 97,5kg. Tämän ei oikeastaan pitäisi olla suomalaiselle lyhyenlännälle naiselle mitenkään liian pieni raja. Kilparatsastuksessa katsotaan, että paino ei saisi olla kuin 10% hevosen painosta. Kehonhallinta on joka tapauksessa kaiken a ja o. Hevonen kestää isommankin kuorman, jos kuorma on sille helppo kantaa.

On siis syytä muistaa, että esimerkiksi täykkäreillä ratsastavat kenttäratsastajamiehet painavat ihan varmasti enemmän kuin 10% hevostensa painoista. Verrattuna pitkiin miehiin (William Fox-Pitt:198cm/76kg tai Mark Todd: 190cm/82kg) minunkaltaiseni keskimittaisen pätkän olisi mahdollista ilman ongelmia saavuttaa tuo 10% raja. Sen kokoinen on Mary King: 170cm/65kg.

Toisaalta voidaan kysyä, kuinka paljon ihmisen täytyy tuijottaa ammattiurheilijoiden painoja ja mittoja? Terve sielu terveessä hyväkuntoisessa vartalossa on tärkeintä. Ja se, että jaksaa tehdä sen, mitä tekee eikä ratsastettavan hevosen selkä tule jumputuksesta kipeäksi.

Olen joka tapauksessa päättänyt karistaa nuo muutamat liikakilot ja parantaa kuntoani. Ihan oman mielenrauhani takia sekä erityisesti siksi, että tyttärelläni on oikeus äitiin, joka on tyytyväinen itseensä, syö tervellisesti sekä tekee jotain niille asioille, jotka näkee epäkohdiksi sen sijaan, että vuosi vuoden jälkeen nykii vatsamakkaraa ja valittaa, että pitäisi laihduttaa.

Terve sielu vaatii kohdallani ilmeisesti terveemmän ruumiin.

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Entä jos se ei muutu paremmaksi?

Tiedättekö ne päivät, jolloin mitään merkittävää ei ole tapahtunut, mutta jotenkin sitä vain herää sen fiiliksen vallassa, että kaikki on turhaa. Sitä katsoo itseään peilistä ja arvelee, että varmasti jotain ikäväätapahtuu matkalla jääkaapilla: kompastut tai jotain. Ajatus aamupalasta inhottaa ja innostaa samanaikaisesti.

Ehkä ette tiedä. Saatan olla ainoa ihminen maailmassa, joka on ylipainoinen, ohuthiuksinen, kaksoisleukainen ja jonka vartalon kuvitteellinen nuoruuden kimmoisuus on kahden lapsen jälkeen entistä suurempaa kuvitelmaa. Vaaka allani heilahtaa suurempiin lukemiin ihan jo kalakeittoa ajattelemalla.

Sitten saatat mennä estetunnille, ihan niin kuin ennenkin. Ja se on tietysti tosi kivaa. Kaikki menee treenissäkin mukavasti, mutta jotenkin päässäsi vain tänään pyörii, että treenaaminen on turhaa. Että se ei johda mihinkään. Havahdut jossain vaiheessa ajatukseen, että entä jos lakipisteesi on tässä? Että se ei muutu tämän paremmaksi? Joku ehkä muistaa Jack Nicholsonin roolihahmon kysymyksen "What if this is as good as it gets" vastaavan nimisessä elokuvassa vuonna 1997.

Ei, tilanne ei ole ehkä niin dramaattinen, mutta kysymys on oikeastaan siitä, että saatko kiinni tunteesta, kun ymmärrät, ettet ehkä pystykään tekemään niitä suuria tekoja, mistä haaveilit? Että olet osa tavismassaa, jonka tehtävä on jäädä kiertämään uraa, keventää väärin ja siirtyä sieltä jossain vaiheessa kuskaamaan lapsia harrastuksiin.

Semmoisia ajatuksia minulla oli tänään. Mitenkäs siellä?

Tintti ainoaksi jääneiden kenttäkisojemme jälkeen 2012 kaikkensa antaneena.





torstai 15. tammikuuta 2015

Tuttu, turvallinen ja yllätyksellinen

Herkkistä haukotuttaa.
Jotkut hevoset ovat kuin uhmaikäisiä pikkupoikia. Herkkis on yksi tällaisista.

Se on tosi kiva hevonen, mutta vähän erikoinen. Jonkun mittapuun mukaan vaikka hankalakin. Kaikki, mitä ikinä kuvittelin tietäväni hevosista aikaisempien kokemusten perusteella, piti laittaa sen kanssa uusiksi. Se suorastaan alleviivaa lauseen, jonka mukaan vain yhden hevosen kokemuksella voi kuvitella tietävänsä hevosista paljon. Vähän kuin se, että yhden lapsen (tai vaikka kahdenkin) kokemuksella jakaisi täydellisiä kasvatusvinkkejä toisille.

Viime viikolla tajusin, että se muistuttaa itse asiassa hurjan paljon kohta kaksivuotiasta poikaani. Ja ehkä juuri siksi pidän siitä niin paljon.Se juoksee karkuun nauraen ja katsoo, että saako äiti kiinni. Yleensä äiti saa ja kun äiti on tiukkana, karkuleikki ei jatku. Joskus tuntuu, kuin se rimpuilisi ja heittäytyisi maahan, mutta kun sitä vähän kutittaa ja sille antaa uutta mietittävää, se alkaa taas nauraa ja samassa unohtaa kiukkunsa. Paha se ei ole, mutta sillä on tahtoa ja sen tahdolle pitää laittaa rajat. Jos jokainen poikkeus on sille uusi sääntö, kannattaa olla entistä johdonmukaisempi toimissaan.

Hassua on, että mitä paremmin hevosen tuntee, sitä ihmeellisemmillä asioilla se pääsee yllättämään. Tintin kanssa tuli välillä tunne, että se suorastaan yrittäisi testata minua: maastolenkillä kaikki oli niin rauhallista, kunnes yhtäkkiä jostain tuli äkillinen tarve jonkinlaiseen liikekannallepanoon. Tai hangen keskeltä törrötti oksankorsi, joka esti liikkumisen.

Oikeasti kysymys tuskin näin ihmismäisestä ajattelusta. Kun luulee tuntevansa hevosen, ei enää kiinnitä asioihin huomiota samalla tapaa kuin jos ratsastaisi uutta hevosta. SItten sitä vain rentoutuu. Ja tästä syystä hevonen pääsee yllättämään. Onnettomuudethan tapahtuvat yleensä aina sillä tutulla hevosella.

Pienet pojat ovat kuitenkin onnettomuusherkkiä ja niiden kanssa pitää yrittää selvitä hengissä jonnekin, öh, teini-ikään saakka? Vai pidemmälle? Kertokaa, kokeneet, niitä täydellisiä neuvoja! Milloin niistä tulee aikuisia?


tiistai 13. tammikuuta 2015

Kuka niitä tippumisia laskee

Jouluaattona 2014. Kuva: Tommi Turtola
Meillä oli ratsastus kesken, kun tyttäreni ratsasti talutettuna maneesiin. Pieni poni ja pieni ratsastaja. Satulaa ei ollut ja tyttö piti harjasta kiinni ja hymyili.

- Hienoa! Ihana! Voi miten söpö pari, ihasteltiin yhteen ääneen.

-No nyt on tytöllä oikean kokoinen ratsu!

Ovensuussa poni sitten otti vähän vauhtia maneesin oven olemattomaan ylämäkeen ja muksis, tyttö oli maassa! Tomerasti hän kuitenkin kiipesi takaisin ja jatkoi ratsastamista. Ihan käyntiä mentiin, koska Vompatti-poni on vielä hyvin nuori.

Ja tippuipa hän vielä uudelleen, sillä toppahousut yksinkertaisesti olivat ihan älyttömän liukkaat ja ponilla mieletön pehmeä talvikarva. Silti tyttö ei halunnut lopettaa, vaikka minäkin jo laskeuduin hevoseni selästä valmiina lohduttamaan ja viemään tyttöä pesulle. Huuli hiukan väpätti ja tytär syljeskeli hiekat suustaan, mutta eipä hän ollut valmis vieläkään lopettamaan. Ratsastus oli kuulemma kesken.

Samanaikaisesti tuli sekä karmea mutta kuitenkin niin ylpeä olo, että vähän silmäkulmakin siinä kostui. Kuuman kaakaon kanssa kotimatkalla tyttö totesi, ettei muutama tippuminen itse asiassa ole paljon.

- Neljä, viisi, kuusi tai seitsemän. Se olisi ollut paljon, hän tuumi. Sillä olihan hän tippunut jo kerran ennen maneesiin tuloa.

Tosin lumihankeen. Sitä ei kuulemma lasketa.

perjantai 9. tammikuuta 2015

Pari sanaa pukittelemisesta

Liikekannallepano! Kuva: Zelda Rantala

Olisi hulluutta väittää, että nauttisi hevosen pukittelusta. Jos olisin 15-vuotias, saattaisin väittää näin, sillä haluaisin esittää muille olevani rohkeampi ja taitavampi kuin olenkaan. Enää moista tarvetta ei ole. Mieluummin saisi hevonen olla pukittamatta. Aina ne eivät kuitenkaan sitä ole.

Pukituksessa katoaa hallinnan tunne, mikä on jo sellaisenaan epämiellyttävää. Mikäli pukitus päättyy toistuvasti satulasta tippumiseen, pukittelua alkaa helposti pelätä. Joskus yksikin suistuminen riittää. Pelko lisää hankaluuksia, sillä se tarttuu hevoseen. Pelkäävä ihminen ei pysty olemaan rento. Hevoset eivät taas tykkää jännittyneistä ratsastajista.

"Mikäli pukitus päättyy toistuvasti satulasta tippumiseen, pukittelua alkaa helposti pelätä." 


Moni pehmeä ja luonnollinen eläintenkoulutusmetodi ja -ideologia antaa nykyisin helposti hevosten pukittamisille syyksi sen, että pukitus on aina väistämätön seuraus kivusta. Vaikka en ammattilainen olekaan, en jaksa uskoa tätä ainoaksi mahdolliseksi syyksi, joskin kivun sekä epäsopivien varusteiden mahdollisuus täytyy aina sulkea pois. Joskus mustavalkoisten selitysten antaminen voi kuitenkin saada aikaan sen, että kun voimakastahtoinen hevonen vastustelee, omistaja ei halua pakottaa ja pian hevonen huomaa, että sen ei halutessaan tarvitse enää tehdä mitään. Siinä mennään pieleen. Pian käsissä on temperamenttinen ongelmahevonen. Kaikille hevosille ei varmasti voida asettaa rajoja täysin samanlaisin konstein, aivan kuten ei ihmisillekään. Kunnioittaa molempia silti tarvitsee koulutusprosessin aikana.

Joskus hevoset reagoivat ratsastajan epätarkkoihin ohjeisiin pukittamalla, ja jos ne toistuvasti pääsevät sillä tavalla ratsastajasta eroon, kierre on valmis. Huonolla käytöksellä ei pidä kenenkään saada tahtoaan läpi. Ilkikuriset ponit ovat tästä hyvä esimerkki, sillä niillä on usein ratsastajinaan lapsia, joiden tippuvat helposti, tai teinejä, joiden mielestä tippuminen on hauskaa.

"Huonolla käytöksellä ei pidä kenenkään saada tahtoaan läpi."


Viimeaikaisin tanssikaverini Herra Herkkis pukittaa laukkatehtävissä, jos en osaa olla sen kanssa riittävän herkkä. Täykkärinä sillä nyt vain saattuu olemaan herne vähän syvemmällä nenässä luonnostaan. Kun saan apuni asetettua oikein enkä nykäise sisäohjasta vaan osaan myödätä juuri sopivasti ja oikein liikkeen suuntaan ja muistan istua tiiviisti sen ympärillä ja ratsastan eteen, kaikki sujuu kuin tanssi.

"Pukittelemisessa on vain yksi hyvä puoli: se kasvattaa ratsastajan itseluottamusta ja kouluttaa, mikäli pukitteluissa oppii pysymään kyydissä."


Pukittelemisessa on vain yksi hyvä puoli: se kasvattaa ratsastajan itseluottamusta ja kouluttaa, mikäli pukitteluissa oppii pysymään kyydissä. Jos hevosella on tapana pukitella, sitä pitää oppia ratsastamaan eteen. Se kuitenkin on vastaan ihmisen luontaista halua pidättää hevosta silloin, kun se  tuntuu lähtevän omille retkilleen. Eteenpäin liikkuva ja kuolaintuella kulkeva hevonen ei nimittäin useinkaan voi pukittaa niin, että sieltä putoaa. Tehtävän suorittaminen voi häiriintyä, mutta se jatkuu. Ratsastaja lähtee omille retkilleen vain, jos hevonen pääsee äkisti muuttamaan liikkeen suuntaa.

Kyllä, minua jossain vaiheessa inhotti laukannostot ihan kauheasti. Se johti taipumukseen painua ryhdin kanssa kasaan, mikä johti eteenpäin nojaamiseen. Kun katse ei ollut eteenpäin, tuli myös tahtomattaan pidätettyä. Tämä kaikki viesti hevoselle, että oikeastaan en edes halua sinun laukkaavan eteen, vaan vähän nyin täällä ja sitten saat pukittaa minut alas. Vanha viisaus on, että päädyt sinne, minne katsot. Minäkin tulin tästä syystä kertaalleen alas.

 "Vanha viisaus on, että päädyt sinne, minne katsot."


Pakotin itseni ajattelemaan, että ei tässä mitään: liike on eteenpäin, minä en nojaa tippaakaan eteen, minä olen rauhallinen, minä en nykäise, minä istun hevosen ympärillä. Ja jos ei muuta, ajattelin olevani Tintin selässä.

Hevonen on tietysti aina sellainen, millaiseksi se ratsastetaan. Tintti oli luonnostaan vähän flegmaattinen, ja minä ratsastin sen entistä flegmaattisemmaksi. Kun ajattelin, ettei se oikein se liiku, se ei liikkunut. Vähän aikaa sitten sain ratsastaa pitkälti Tintin tyyppisellä hevosella ja ajattelin, että onpa kotoisa olo. Mutta sellaistapa hevosta en enää itselleni hankkisi. Nyt nautin siitä, että joudun olemaan täsmällisempi, kun hevonen ei enää lue ajatuksiani. Nyt minun on oltava hereillä koko ajan.

Tällä viikolla se tosin oli vaikeaa, koska olin ratsastustuntia edeltävänä yönä nukkunut neljä tuntia. Kuopus oli lomaltapaluusta johtuvien päivärytmimuutosten takia herättänyt meidät neljältä ja minä olin noussut hänen kanssaan ylös viideltä. Univelka painoi ja töissä seinätkin tuntuivat keinuvan. Meinasin jos soittaa tallille, että nyt illaksi joku ratsu, jonka selässä tasapaino ei joudu koetukselle.

Tunnissa olikin lähtökohtaisesti katastrofin aineksia. Ensimmäiset 20 minuuttia ratsuni juoksi karkuun maneesin katolta tippuvaa vettä, joka lorisi takanurkassa. Kun siitä selvittiin ensin maastatyöskentelyn ja sitten sinnikkään rentoutumisen avulla, meillä olikin parasta ikinä. Eikä ne muutaman ympyrän suurennuksissa ja pienennyksissä pieleen menneet avutkaan haitanneet.

-Mitä te teette siellä?
-Vähän pukitellaan.

-Kun ootte valmiit, tulkaahan jatkamaan ympyrän pienentämistä ja suurentamista.


Herkkikset on herkkiksiä. Niiden kanssa saa olla tarkkana. Etenkin avotaivutuksissa, joissa avut ovat lähellä laukannostoapuja, mutta pidättääkin täytyy. 

Ehkä tässä kuitenkin alkaa pikku hiljaa syntyä sitä molemminpuolista luottamusta. Enkä minä ole ajatellut enää tippua!


Thelwell- kuva sivustolta http://equineink.com/tag/thelwell/

EDIT 10.1.2015.:Jännittämisaihetta sivuttiin myös aikaisemmin tekstissä Rimakauhua: http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/2014/12/rimakauhua.html

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Suomenhevonen

Suomenhevonen on rehellinen. Suomenhevonen taistelee. Suomenhevonen on päättäväinen. Suomenhevonen on möhkäle. Suomenhevonen tekee kaiken ja vielä vähän enemmän. Se pelasti Suomen sodat. Nykyisin se pelastaa sen, mitä ratsastajan virheiden jälkeen on tehtävissä.

Jos suomenhevosen mielenlaadun saisi siirrettyä täysiveriseen, siinä olisi suorittajahevonen parhaimmillaan. Siihen asti suomenhevonen on suomalaisen ratsastajan monikäyttöinen rakkaus. Se painii aina omassa sarjassaan häviämättä sisukkuudessa jalosukuisimmilleen piirun vertaa.


lauantai 3. tammikuuta 2015

Puolen vuosikymmenen väsymys



Mieheni sanoi viime viikolla, että vasta viimeisten parin kuukauden aikana hän on ymmärtänyt, miten raskasta meillä on viime vuodet ollut. Olen samaa mieltä. Tintin poismenon jälkeen olen välillä ajatellut, että voisin vain nukkua.

Meillä oli viime syyskuussa opiskelukavereita kylässä. Grillattiin ja valvottiin pitkään. Oli mukava ilta. Pikkutunneilla keskustelun aiheeksi nousi lapsiperheen viikko-ohjelma. Sanoin, että onhan meillä aika hulinaa. Että mitenköhän selvitään sitten, kun lapset alkavat harrastaa.

Luettelin tavallisen syyskuisen viikon aikatauluja. Kello soi joka aamu klo 6.15.

Maanantaisin töistä palatessa haen lapset, laitan ruoan ja me syömme kolmestaan. Kun Anssi tulee töistä ja treeneistä, juomme kahvit ja minä lähden tallille. Olen kotona ehkä 22.30.

Tiistaisin emme tee mitään kummallista. Tuttu tyttö hoitaa Tintin yleensä. Jompikumpi meistä saattaa käydä lenkillä. Edellistalvenä tiistaisin oli tyttären jumppa.

Keskiviikkoisin on aikainen aamu ja hoidan lapset tarhaan yksin. Iltapäivällä tarhan kautta kotiin, ruoanlaittoa. Lähden seitsemän jälkeen tallille, kun lapset ovat käymässä iltatoimille. Olen hevosen selässä kahdeksalta ja kotona noin klo 22.30.

Torstaina haen lapset, laitan ruoan ja lähden tallille heti kun mies tulee töistä. Ratsastan ensin ratsastustunnin ja sitten Tintin. Olen kotona ehkä 22.00

Perjantaina kaupan kautta tarhaan ja kotiin. Ei mitään ohjelmaa. On vuokraajan päivä, ellei vuokraaja ole estynyt.

Lauantaina käyn iltapäivällä joko maastossa tai estetunnilla. Aamupäivällä teemme jotain, jos jaksamme. Joskus käymme uimassa tai jonmpikumpi meistä treenaa jotain.

Sunnuntaina vietämme täyttä perhepäivää. Ellei vuokraaja ole estynyt.

Kaverit henkäisivät, miten tuota jaksaa pyörittää. Sanoin jo silloin, ettei oikeastaan jaksakaan. Väsymys oli syksyn aikana alkanut näkyä monella tapaa. Ihmettelin itsekin ääneen, miten kaksi vuotta aikaisemmin jaksoin vielä vääntää opintoja. Silloin suoritin opinto-ohjaajan opinnot Itä-Suomen yliopistoon työn ohessa vajaan 1,5 vuoden sisällä. Ehkä ihminen jaksaa, kun hänen on pakko jaksaa. Kun pakko väistyy, ei enää tajua, miten jaksaminen aikaisemmin oli mahdollista.

"Ihminen jaksaa, kun hänen on pakko jaksaa. Kun pakko väistyy, ei enää tajua, miten jaksaminen aikaisemmin oli mahdollista. "


Juuri nyt minä en hanki uutta hevosta, koska uusi (nuori?) hevonen olisi tähän elämäntilanteeseen minulle aivan liikaa. Vaikka hevonen on velvollisuus, joka antaa hurjasti voimaa, jokapäiväinen vastuunkantaminen muiden velvollisuuksien ohella ei ole helppoa. Juuri nyt saan riittävästi voimaa muutamasta ratsastustunnista viikossa.

Uuden vuoden lupaukseni on levätä viimeisten viiden vuoden edestä, minä aikana olen saanut kaksi lasta, vaihtanut työpaikkaa kerran ja tehnyt aikaa ja voimia vievän opintokokonaisuuden. Ei ole mitään hajua, missä ajassa akkujen vaihto onnistuu. Ehkä tämä on paras toteuttaa ilman dead-lineja, koska ne saattavat olla kuolemaksi.

Olen 35-vuotias ja alkanut pikku hiljaa ymmärtää olevani aivan tavallinen kuolevainen. Se, että mieheni mielestä meille voidaan vielä joskus ostaa hevonen, on maailman suurin ihme.

Joskus tuntuu, että millainen tahansa toimiva parisuhde hevosihmisen kanssa on sitä.

Lue myös Elämän tarkoituksesta  http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/2014/05/the-meaning-of-life.html

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...