Urheiluvammoja ja asennevammoja

Ratsastus on urheilua. Sen sijaan jokaisen täytyy ymmärtää olla vertaamatta sitä sellaiseen kestävyysurheiluun kuin esimerkiksi juoksu. On totta, että sykkeet voivat satulassa nousta aika korkealle, mutta tunnin ratsastus ei takuulla ole samalla tavalla kuluttavaa kuin juokseminen. Sen todistaa sekin yksinkertainen asia, että läheskään kaikki päivittäin tuntitolkulla ratsastavat eivät pysty hölkkäämään yhtä kokonaista tuntia. Juoksu ja ratsastus eivät ole kestävyysurheilumielessä vertailukelpoisia lajeja.

Juttelimme tästä joskus tallilla pitkät tovit. Olimme yksimielisiä siitä, että nykyisin vain harva ratsastaja on itse urheilija sanan täydessä merkityksessä, vaikka hän itse mielellään pitää itseään sellaisena. Ratsastajat harrastavat kyllä kaikenlaista liikuntaa, mutta se ei välttämättä auta heitä kauheasti ymmärtämään sitä, että heidän pitäisi pystyä kehittämään hevostaan urheilijana. Jos ihmisellä itsellään onkin kausia, jolloin hän käy useammin salilla/spinningissä/aerobicissä, hänen ei pitäisi antaa itsensä kuvitella, että hevosta liikutetaan samoin. Hevoselle ei tee hyvää olla satunnainen liikkuja. Ei kyllä ihmisellekään, mutta hevonen ei voi valita, miten sitä liikutetaan. Se vain sitten menee rikki.

Tässä mielessä me sorrumme kaikki pitämään hevosia liikuntavälineinä. Me liikutamme niitä silloin, kun meille sopii, niin kauan kuin meille sopii. Jos itse jaksamme/ehdimme ratsastaa vain tunnin, päättelemme, että se on hevosellekin hyvä. Ja sitten kun päätämme alkaa tehdä täysillä, aloitamme aika hurjasti.

Urheilu on aina liikuntaa, mutta ei kaikki liikunta ole urheilua. Kaikenlainen ratsastaminen ei ole urheilua, vaikka siihen liittyisikin kilpaileminen. Ratsastaja voi kaikin mokomin olla pelkkä sunnuntailiikkuja ja -kilpailija, mutta hänen ei silloin pitäisi sunnuntaisin vaatia hevoseltaan urheilusuorituksia, jos hän ei pidä huolta hevosen urheilukunnosta muulloin. Hevonen on aina enemmän urheilija kuin ratsastajansa.

Olen lukenut nettikeskustelua, jossa tuntui vallitsevan yksimielisyys siitä, että hevosen kunto kohoaa parhaiten siten, että lähdetään laukkaamaan maastoon tai vaikka "ihan vain monta kierrosta kenttää ympäri". Hankilaukkaakin tarjottiin. Siis huonokuntoisen ja lihaksettoman hevosen kunnon parantamiseen! Maltillinen tapa kunnon kohottamiseen löytyy täältä.

No toisaalta, sillä tavoinhan moni aloittaa liikkumisen uudenvuodenlupauksena huomenna. Päätetään aloittaa uusi vuosi uusin kujein ja olla pelikunnossa kesäkuussa. Ostetaan salikortti ja koska on joskus 10 vuotta sitten juostu 10 km:n lenkkejä (= tää on hypännyt nuorena 120cm Saksassa), aloitetaan määrittämällä päivittäiseksi juoksutavoitteeksi 8km (= me hypätään nyt näin alkuun pieniä metrin ratoja). Sitten laaditaan hikinen kunto-ohjelma viikon jokaiselle päivälle, koska kunto kasvaa parhaiten paljon liikkumalla (= ei pidä lepäillä tai kunto laskee, hevonen on luotu liikkumaan). Samaan aikaan aloitetaan laihduttaminen ja pian ihmetellään, ettei oikein jakseta tehdä mitään. Ei edes huvita. No, otetaanko rautaa? Vitamiineja? Ruokaa nyt ei ainakaan syödä!

Helmikuun alussa penikkataudin kourissa ei sitten tehdä enää mitään ja unohdetaan kaikki ylevät uudenvuoden lupaukset. (= Perkeleen hevosvälittäjä ei kertonut kaikkia vaivoja tästä hevosesta!).Tärkeintä on nyt saada hoidettua vammat pois, jotta voi jatkaa siitä mihin jäi. "Eihän urheilija tervettä päivää näe, hihi."

On urheiluvammoja ja "urheiluvammoja". Jälkimmäisiä kutsutaan myös asennevammoiksi, ajatteluvirheiksi tai muuten vain päävammoiksi (=tyhmä).

Olin viime vuoden Terässiassa naisten sarjan kahdeksas. Ensi vuonna olen päättänyt treenata ihan oikeasti. Sekä juoksu- että uintiaika pitää saada paremmaksi. Oluenjuomisen osaan ennestään. On se triahlon vaan kiva laji. Tällaisena. Muuten olen kyllä edelleen sitä mieltä, että kuulun niihin, jotka musiikki on pelastanut urheilulta. Triathloniinkin lisään olutta...

Kiitos teille kaikille vuodesta 2015 ja onnea ja menestystä vuodelle 2016!

Blogia ei olisi olemassa ilman lukijoita ja vuorovaikutusta. Kiitos kommenteistanne, kiitos viesteistänne, kiitos kannustuksesta, vertaistuesta, ideoista ja kritiikistä. Kiitos tykkäyksistä Facebookissa ja Instagramissa. Etenkin niiden kautta tuntuu, että blogi saavuttaa koko ajan suurempaa ja suurempaa kohderyhmää. Kiitos, että haluatte jakaa ajatuksianne ja koette samastuvanne minun ajatuksiini.

En lähettänyt tänä vuonnakaan yhtään joulukorttia, mutta lahjoitin rahaa HelsinkiMissiolle. Siitä tuli hyvä mieli, kiitos siitäkin.