tiistai 15. joulukuuta 2015

Uravanhemmuus

Jäin maanantai-iltana tuijottamaan hetkeksi Marja Hintikka Live -ohjelmaa. Katson aika vähän telkkaria, mutta juuri nyt villapaitaprojektini pakottaa ohjelmien pariin. Studiossa keskusteltiin uravanhemmuudesta. Laitoin kutimet jossain vaiheessa syrjään ja twiittasin ilmoille: Mikä on uran luomista? Olen opo ja käyn töissä. Olenko siis saanut luoda uraa? Ei kai kukaan puolisonsa työssäkäymistä estä? #yleMHL

Ali Jahangirikin siitä tykkäsi (ei muuten kukaan muu, olen sitä paitsi laiska twiittaaja). Kirjoitusvirheitä twiitissäni tietysti oli, mutta nyt on oikoluku päällä.

Minä en ole koskaan mielestäni luonut uraa. Olen tavallinen työssäkäyvä nainen. Koska olen naimisissa lasteni isän kanssa, olen kuitenkin voinut tehdä juttuja, jotka olisivat olleet paljon vaikeampia toteuttaa ilman parisuhteen turvaa. Näistä isoimpana se, että opiskelin opinto-ohjauksen monimuotokoulutuksessa Itä-Suomen yliopistossa. Opinnot alkoivat, kun tyttäreni oli reilun vuoden ikäinen ja veivät minut aina viikoksi kerrallaan Joensuuhun kerran kuukaudessa.

Minulta tietysti kyseltiin, tuntuuko pahalta jättää pieni lapsi ja lähteä toiseen kaupunkiin. Jos mieheni olisi ollut viikon kuukaudesta työmatkalla, hän tuskin olisi joutunut vastaamaan samoihin kysymyksiin. Minun jäämistäni yksin kotiin lapsen kanssa ei olisi voivotellut kukaan. Toisaalta mieheni ärsyyntyi kohtaamastaan voivottelusta. Kai nyt ihminen omat lapsensa hoitaa, oli sukupuoli mikä tahansa!

Kun puhutaan uravanhemmuudesta, jonka puolison tuki mahdollistaa, puhutaan johtotehtävissä toimimisesta. Jostain sellaisesta, missä ei tunneta työaikaa, mistä maksetaan hyvin ja mikä on yhteiskunnallisesti tai poliittisesti tärkeää ja näkyvää. Tuolla mittarilla mitattuna, minun työni on piiperrystä. Siksikään en ole koskaan halunnut osallistua kilpailuun työn raskaudesta, työn määrästä ja merkittävyydestä. Ne on toiset ihmiset, jotka jauhavat ruokapäydässä siitä, miten paljon sähköposteja selasivat vielä illalla kotona.

Silti me tasaamme kotiinjäämiset lasten sairaspäivinä, sillä kummallakaan meistä ei ole töissä sijaista ja tekemättömänt työt kasaantuvat. Olemme kumpikin olleet kotona lapsia hoitamassa niin yhteiskunnan kuin työnantajankin tuella, mutta myös omaan piikkiin. Minä olen palannut töihin tyttären ollessa 7 kuukauden ikäinen, koska minulle tarjottiin töitä. Lasten syntymän välissä olemme molemmat opiskelleet. Tietysti teen töitä edelleenkin iltaisin, jos en ole päivällä ehtinyt. Mutta ehkä se on asiantuntijatyön vaativuuden mittari: työ odottaa aina tekijäänsä ja työtä on aina niin paljon kuin vain ehtii tehdä. Siksi pitää priorisoida tai kaatuu taakan alle. Turha sillä on elvistellä, jos ei osaa.

Mutta että uravanhemmuus? Terminä se on jotenkin kummallinen. Annetaan ylimääräistä krediittiä siitä, että ihminen tekee töitä palkkansa eteen. Jotenkin luulisi, ettei työssäkäymisestä tarvitsisi laittaa sulkaa hattuun enää vuonna 2015. Millä rahalla se perhe sitten eläisi, jossa puoliso haluaisi toisen pysyvän kotona lapsia hoitamassa eikä näin ollen siis "tukisi" toisen työssäkäymistä?

Ainakin hevosharrastus joutuu silloin koetukselle. Minä en olisi hevosen ylöspitoa kustantanut kotihoidontuella. Ei olisi riittänyt naurettava sadan euron Espoo-lisäkään. Töihin oli mentävä. Ei ollut valinta olla menemättä, ilman hevostakaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...