tiistai 1. joulukuuta 2015

Hyvä rehunkäyttäjä

Minä olen hyvä rehunkäyttäjä. Se tarkoittaa hevosilla ja ihmisillä ihan samaa: yksilö saa hyvinkin vähäisestä määrästä rehua mainiosti talteen kaiken tarpeellisen. Liika varastoituu keskivartaloon nälkävuosien ja sota-ajan varuiksi. Sekä minä että suomenhevonen tarvitsemme kipeästi jonkun, joka rajoittaa annoskokoamme, tarjoaa jatkuvasti salaattia ja suorittaa liikekannallepanon mieluiten pari kertaa päivässä.

Minulta ja suomenhevoselta pitäisi kieltää sokeri sekä ehdottomasti kaikki myslimäiset rehut ja papanat, joihin on piilotettu makeutta. Meille pitää antaa puhdasta ruokaa. Kivennäisiä ja vitamiineja me tietysti tarvitsemme eikä porkkanatkaan varmaan ole pahasta. Pystymme silti lihomaan niilläkin, joten lisäaktiviteetit eivät useinkaan ole meille pahitteeksi.

Me olemme sillä tavalla viisaasti laiskoja, että emme me nyt ihan ylimääräisiä viitsi tehdä muiden vaatimana. Omaehtoisesti toimimme kyllä moitteettomasti. Siinä me seisomme yhdessä taistelukentälla ja olemme vakuuttuneita osallisuudestamme suurempaankin taisteluun, vaikka yhtään ei ole huvittanut muuta kuin seisoa. Sitten löntystelemme kotiin syömään lisää, kun ollaan kerta liikuttukin.

Me olemme niitä, joiden ei liikkumaan ryhtyessään pitäisi katsoa kelloon. Me emme halua kiertää kehää, vaan meidät täytyy huijata treenaamaan niin, että se on meille hauskaa. Hauskaa me osaamme kyllä pitää, vaikka sitä huumoria eivät kaikki aina ymmärrä.

Meidän kohdallamme ratkaisu ei ole kuvitella, että ulkona seisomisessa nautittaisiin muuta kuin raitista ilmaa ja hyvän mieltä. Ei. Me olemme mukavuudenhaluisia, mutta tarpeen tullen menemme vaikka läpi harmaan kiven ja ainakin vastaamme ruokahalultamme kymmentä puoliveristä. Yhdestoistakin menee.

Suomalainen korpisotilas on sellainen: siskokulta, velikulta, jota hyväntahtoinen aurinko katselee.

Rakas joulupukki. Tämä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...