Jumppasarja
En todennäköisesti ole niin paska ratsastaja, millaisena itseäni pidän. Osaan kyllä säännöllisesti iloita edistymisestäni, mutta koska en tavallaan tee ratsastamisen eteen mitään tavoitteellista (=tähtää kilpailuihin), asiat alkavat välillä maistua vähän puulta ja sitten haukun itseäni paskaksi.
Olen jotenkin jymähtänyt näin aikuisiällä ratsastamaan hevosia, jotka täytyy nostaa esteen yli. Eikä siinä mitään, olen siinä hommassa ihan kelvollinen. Pääsin kuitenkin viime viikonloppuna pois tältä ominaisalueeltani sellaisen hevosen kyytiin, jolla on yleensä enemmän intoa kuin malttia. Näin tälläkin kertaa.
Tolkku tuli kyllä ilokseni tämänkin nuoren neitokaisen menoon, sillä treenasimme maneesin pitkän sivun mittaista jumppasarjaa. Sellainen tehtävä toisaalta innostaa laiskiaista, mutta pakottaa tättähäärän keskittymään. Täytyy tunnustaa, että ratsuni rauhoittui loppua kohden enemmän kuin mitä minä pystyin rentoutumaan. On ihan käsittämätöntä, miten puihin aikuinen ihminen voi mennä siitä, että saa yhtäkkiä alleen uuden hevosen. Ja miten vaikea on päästä eroon munamaisesta turva-asennosta!
Kisaaminen tuntuisi kyllä niin mukavalta: olisi tähtäin ja tavoite, mistä olen paljon kirjoittanutkin. Työterveyslääkäri sen sijaan kysyi minulta, miksen voi harrastaa vain mielenvirkistykseksi ilman, että minun tarvitse mitata, kilpailla ja arvioida. Sanoin, että rakastan mittaamista ja annoin esimerkin kellottamisesta. "Mihin sinä tarvitset tietoa siitä, mikä vauhtisi hevosella on?", hän kysyi. "No kyllä sitä tietoa kenttäratsastaja tarvitsee, koska radalla on ihannenopeus. Tosin minä en tarvitse, koska en kilpaile. Haluaisin silti tarvita. Ja siinä se ongelma on."
Lääkäri kurtisti kulmiaan eikä sanonut mitään. Tuntui, ettei hän edes halunnut ymmärtää eikä minua oikeastaan edes kiinnostanut jatkaa aiheesta. Homman jujun joko ymmärtää tai ei ymmärrä. Vuosia sitten työterveyshoitaja ei meinannut millään ymmärtää, että ratsastus olisi liikuntamuoto. Se saa edelleen ajattelemaan, miten tällaisten terveysalan ammattilaisten kanssa olisi ylipäätään mahdollista puhua mielekkäiden harrastusten merkityksestä työssä jaksamiselle?
Kelpaisikohan heille, jos jumppaisin yksikseni sitä kavalettisarjaa?
Olen jotenkin jymähtänyt näin aikuisiällä ratsastamaan hevosia, jotka täytyy nostaa esteen yli. Eikä siinä mitään, olen siinä hommassa ihan kelvollinen. Pääsin kuitenkin viime viikonloppuna pois tältä ominaisalueeltani sellaisen hevosen kyytiin, jolla on yleensä enemmän intoa kuin malttia. Näin tälläkin kertaa.
Tolkku tuli kyllä ilokseni tämänkin nuoren neitokaisen menoon, sillä treenasimme maneesin pitkän sivun mittaista jumppasarjaa. Sellainen tehtävä toisaalta innostaa laiskiaista, mutta pakottaa tättähäärän keskittymään. Täytyy tunnustaa, että ratsuni rauhoittui loppua kohden enemmän kuin mitä minä pystyin rentoutumaan. On ihan käsittämätöntä, miten puihin aikuinen ihminen voi mennä siitä, että saa yhtäkkiä alleen uuden hevosen. Ja miten vaikea on päästä eroon munamaisesta turva-asennosta!
 |
| Jumppasarjalla hakemassa rytmiä ja malttia. Kuva: Erica Lilja |
Kisaaminen tuntuisi kyllä niin mukavalta: olisi tähtäin ja tavoite, mistä olen paljon kirjoittanutkin. Työterveyslääkäri sen sijaan kysyi minulta, miksen voi harrastaa vain mielenvirkistykseksi ilman, että minun tarvitse mitata, kilpailla ja arvioida. Sanoin, että rakastan mittaamista ja annoin esimerkin kellottamisesta. "Mihin sinä tarvitset tietoa siitä, mikä vauhtisi hevosella on?", hän kysyi. "No kyllä sitä tietoa kenttäratsastaja tarvitsee, koska radalla on ihannenopeus. Tosin minä en tarvitse, koska en kilpaile. Haluaisin silti tarvita. Ja siinä se ongelma on."
Lääkäri kurtisti kulmiaan eikä sanonut mitään. Tuntui, ettei hän edes halunnut ymmärtää eikä minua oikeastaan edes kiinnostanut jatkaa aiheesta. Homman jujun joko ymmärtää tai ei ymmärrä. Vuosia sitten työterveyshoitaja ei meinannut millään ymmärtää, että ratsastus olisi liikuntamuoto. Se saa edelleen ajattelemaan, miten tällaisten terveysalan ammattilaisten kanssa olisi ylipäätään mahdollista puhua mielekkäiden harrastusten merkityksestä työssä jaksamiselle?
Kelpaisikohan heille, jos jumppaisin yksikseni sitä kavalettisarjaa?
Painin osittain saman ongelman kanssa: pitäisi olla tähtäin ja tavoite. Tähtäin ja tavoite = kilpailut. Jos ei aio kilpailla, onko yhtä arvokasta yrittää muuten vaan kehittyä? Ja millä sitä voi mitata? Kummasti huomaa motivaation valuvan vessasta alas, kun tulevaisuudessa ei näy mitään sellaista uutta, jota voisi tavoitella.
VastaaPoistaTyöpaikkalääkäri on periaatteessa oikeilla jäljillä. Tavoitteellinen ihminen ei vaan perusluonteelleen mitään voi. On helppo sanoa, että harrasta vaan rennosti, mutta tavoittelija tuntee itsensä siitä vaan hämmentyneeksi. Melkein tekee mieli ajatella, että miksi sitten ylipäätään harrastaa...
Harrastus ei tarkoita kaikille samaa, siinähän se on. Joku ehkä tavoittelee harrastuksella jonkunlaista meditatiivista tilaa, mutta minä en jotenkin pysty. Tai no, maastoilu on rentouttavaa, vaikka sinne menisi jonkunlaisen mission kanssa.
PoistaHah, työterveyshuolto! Työterveystarkastuksessa hoitaja ihmetteli, että vaikka mulla on vaativa työnkuva, stressitaso on kuitenkin melko alhainen. Selitin sen johtuvan siitä, että vaikka oon aika paineissa työpäivän aikana, työt harvemmin siirtyy kotiin, koska vapaa-ajalla on muutakin tekemistä. Kuitenkin olin merkinnyt papereihin polvileikkauksen, ja se kyseli siitä sitten. Kerroin, mitä leikattiin ja että olisi kevyessä normaalikäytössä täysin kelpo lopputulos ja näyttää, että tulee vielä olemaan kovassakin käytössä tosi hyvä, kun vaan jatkaa edelleen kuntoutusta. Siihen terveydenhoitaja: Mutta pitäisikö sinun miettiä, kannattaako harrastaa tällaisia lajeja, missä voi satuttaa itsensa.
VastaaPoistaSitten selitin kärsivällisesti, että ensinnäkin jalka ei ikinä olisi tullut leikkauksen jälkeen tähän kuntoon ilman erinomaista motivaatiota saada se takaisin käyttöön. Toiseksi, mun alhaiset stressitasot johtuu siitä, että mulla on jotain keskittymistä vaativia harrastuksia vapaa-ajalla. Sitten selitin, että varmaan tietynlaisella luonteella hakeutuu tietynlaisten juttujen pariin, ja tietyllä persoonallisuudella ei kauheen helposti löydä viehätystä postimerkkien keräämisestä. Eikä mistään harrastamisesta ilman jonkinlaista tavoitteellisuutta, oli se sitten kisaaminen tai jotain muuta.
Aivan. Kun oma solisluuni katkesi puolitoista vuotta sitten, menin neljän viikon jälkeen ihan normaalisti töihin. Heiluttelin ja kuntoutin luuta ihan ohjeiden mukaisesti, koska ratsastus. Ja kuntoonhan se tuli ennätysnopeasti. Ei sitä lopulta edes kuvattu jälkitarkastuksessa, kun liikkuvuus oli niin hyvä eikä minuun koskenut laisinkaan.
PoistaMinulle yksi työterveysläääkäri suositteli minullekehittämäänsä "hassutteluterapiaa" täysin yllättäen ja pyytämättä Sillä saataisiin parisuhteeseen piristystä, kun sitä nyt eittämättä kaiattaisiin pikkulapsiarjessa. En enää muista, mistä siinä oli kyse, koska piti yrittää pitää naamaa peruslukemilla, mutta me saatiin miehen kanssa ihan valtavasti hauskuutta siitä, että mietittiin vinkkejä. Läkäri oli vähän kuin sketsiohjelmasta. Semmoinen karikatyyrinen hassu hemmo.
Monelle lääkärille tuo ratsastus on kyllä yhtä hepreaa. Oma työpaikkalääkärini oli sitä mieltä että se ei ole minkäänlaista liikuntaa, koska hevonenhan siinä työn tekee ja minä vain matkustan kyydissä. Toivottelin lääkärin tervetulleeksi tallillemme koittamaan. Ei ole näkynyt... Itse tarvitsen harrastuksen jossa on vaihtelevuutta ja haastetta. Tämä samainen lääkäri oli sitä mieltä, että olen asennevammainen, koska en pidä pyöräilystä. On kuulemma hänen lempiharrastus..
VastaaPoistaJoo näitä on. Lääkäreistä on syytä tällaisissa tapauksissa muistaa, että heillä alalle pääseminen edellyttää matematiikan, fysiikan, kemian ja biologian osaamista. Ei niinkään sosiaalisia taitoja. ;-)
PoistaSilti toisaalta mietin, että jos minulta pitää parantaa joku kuolettava sairaus, on sinällään yhdentekevää, kuinka hauska/sosiaalinen/luova sen hoitava lääkäri on.
Nyt ei pidä käsittää tätä väärin. Tunnen paljon hauskoja, sosiaalisia ja empaattisia lääkäreitä.
Älkää käsittäkö väärin, minäkään en käsittänyt väärin. Sanonpa silti: kaikissa ammateissa on tyhmiä, tosikkoja ja epäsosiaalisia ihmisiä. Miksi lääkärit olisivat poikkeus? Monilla ihmisillä on täysin virheellisiä käsityksiä muistakin urheilulajeista kuin ratsastuksesta.
PoistaTerveisin heppahöperö lääkäri, jonka mielestä ratsastus on Urheilua ja joka myös tykkää asioiden mittaamisesta. Keskisykkeeni eilisellä ratsastustunnilla oli 135/min, eikä edes hypätty...
Kiitos hyvästä blogista Ruuhkavuosiratsastaja!
Hei Sari, kiitoksia kovasti. Muistuu heti mieleen muutaman vuoden takaista hiihtäjänpeukaloani hoitanut käsikirurgi, joka sanoi, että ymmärtää hyvin, etten voi pysyä pois hevosen selästä, koska hevonen pitää liikuttaa. Ja sanoi, että ratsasta vaan sen käsituen kanssa, mutta koeta olla tippumatta. ;-) Siinä vaiheessa kun ratsastamiselle oli lupa eikä kieltoa, ainakin minä aloin enemmän miettiä sitä, onko ratsastaminen todella tarpeellista.
PoistaNyt varmaan pitäisi sanoa, että mietin kahdesti enkä ratsastanut, mutta kyllä ratsastin. Tipuinkin kertaalleenm hölmö kun olin. :D
Ihan varmasti teitä on! Ja kuten tuo käsikirurgi todisti, asioiminen hevosia ymmärtävän lääkärin/terveydenhuollon ammattilaisen kanssa on ihanaa. Ensimmäistä synnytystäni hoisi muuten kätilö, jolla oli hevosia. Hän ymmärsi huoleni siitää, milloin pääsisin takaisin satulaan eikä vähätellyt sitä sanomalla, että turhaan nyt tuollaisia mietit...
VastaaPoista