perjantai 2. lokakuuta 2015

Täti tulee nyt kaapista ulos

"En saa laukkavolttia tehtyä, koska en saa laukkaa pyörimään", puuskahdin lopen uupuneena ratsastustunnilla. "Jos unohtaisin sen voltin ja yritän saada vain saada laukan hyväksi?", anelin. Opettaja huokasi. "Joo, vaikka sitten niin, mutta jospa ratsastaisit kuitenkin sen laukan hyväksi ja jatkaisit ne voltit", kysyi opettaja. Sekunnin sadasosan ajan olin luiskauttamassa suustani jotain selitystä. Että etupainoinen. Että painaa kädelle. Että ilmanpaine ja sadesää. Mutta nipistin suuni kerrankin kiinni, nostin laukan ja aloin työstää sitä.

On varmaan aika tulla kaapista ulos! Minä olen sitä enemmän täti, mitä enemmän kiellän sitä olevani! Täti. Täti-täti-täti. Tätiratsastaja. Mukavasti ylipainoinen selittelijä. Väittää lempiruoakseen lohisalaattia, vaikka oikeasti tilaa aina salamipitsan. Haaveilee oman varsan kouluttamisesta, vaikka unohtuu joskus keventämään väärälle jalalle. Kokouksissa piirtelee hevosenpäitä luentolehtiön marginaaleihin. Kutsuu itseään hevosen mammaksi ja lässyttää. Ei ratsasta hevostaan hikeen, koska hevoselle tulisi siitä paha mieli.

Kuulostaako tutulta? Niin minustakin. Kaikki näkeät totuuden, mutta silti minä vain raottelen kaapin ovea ja huudan "menkää pois, se on joku muu kun täällä pakoilee". Tätiys ei valitettavasti ole numeroita vaan mielentila. Jos astun julkisuuteen ja alan kutsua itseäni tädiksi, minusta ei ole enää mihinkään.

"Pelkään, että tätiys ei ole numeroita vaan mielentila."


En tiedä, tulenko 40-vuotispäivän kynnyksellä suoritettamaan helppoa kenttärataa, mikä minulla on toiveissa. Haaveitteni tilalle voisin ottaa tietysti ottaa selitykset, miksi se ei ole mahdollista. Ikä on hyvä selitys. "Että voe tokkiinsa, kyllä myökin joskus nuorena oltaisiin vaekka mitä tehty, mutta ei myö ennää tohita."

Parin vuoden päästä voisin alkaa muistella hurjaa kenttäratsastusmenneisyyttäni ja uskotella uusille tuttavuuksille, että se kesti kauhemmin kuin yhden harrasteluokan verran. Ja sitten sanoisin, että Piia Pantsukin lopetti kenttäratsastuksen, kun lapset syntyivät. Että liian vaarallinen laji se on äideille. Pois äidit satulasta ja mars kotiin kestovaippapyykkiä pesemään! Myhäilisin kaikkitietävä ärsyttävä hymy naamallani niille, jotka yrittäisivät. "Kyllä minäkin silloin joskus, mutta sitten ymmärsin paikkani ja rajallisuuteni." 

Ehkä alkaisin elää lasteni harrastusten kautta. Sellaisiahan tädit ovat. Olenko minäkin?

Täti tippui taas kerran (syksy 2013) Kuva: Erica Lilja

Lue myös
Läski täti silittää heppaa

4 kommenttia:

  1. Täti on just sen verran täti kun huvittaa. Jos joku onkin leimannut sen huonoksi asiaksi, niin itse ainakin kannan kukkahattuni ja täti -tittelini ylpeydellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Peukku sille! 😊
      Minulle tämä kaapistatuleminen on selvästi vaikeaa. Tarvitsen vertaistukea!

      Poista
  2. Ensinnäkin, tämä blogi on mahtavaa luettavaa, kiitos siitä!

    Mua kans kiinnostaa (ja omalla kohdalla ahdistaa ja pelottaa, ikää 35v) ilmiönä tämä tätiytyminen. Setäytymiseen en ole juuri törmännyt, miksi sitten tätiytymistä on niin paljon? Samanikäisille ja samassa elämäntilanteessa oleville miehille ehkä automaattisesti suodaan mahdollisuus harrastaa, kun tietyssä elämänvaiheessa naiselle tunnutaan asettavan paineita perinteiseen rooliin. Ainakin itse, kun olen nyt kotona vauvan kanssa, tuntuu että sukulaiset sun muut eri arvomaailman omaavat pitävät itsestäänselvyytenä, että kiinnostaa käyttää loputtomasti aikaa kaiken maailman kotijuttuihin ja että olisi aikaa panostaa ristiäisjuhlien koristeisiin tai käsintehtyihin joulukortteihin. Oma intressi on saada kroppa nopeasti mutta huolellisesti takaisin pelikuntoon ja päästä harrastamaan. Huono lihaskunto tuo huonoa kropan hallintaa, josta johtuvaa (aiheellista) varovaisuutta voisikin sitten alkaa selittämään iällä ja äitiyden tuomalla järjellä. Toistaiseksi aion pistää kampoihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, tee niin! Minullakin on ollut se samanlainen hoppu synnytysten jälkeen satulaan ja pistämään itseäni takaisin kuntoon.

      Enkä minä nyt tiedä, onko se ihan aina näinkään. Ärsytti itseäni, kun havahduin, että selittelen. Olen mielestäni aina ollut sellainen, etten selittele, ratsastan vain.

      MIehillä on se etu,e ttei heidän tarvitse palautua synnytyksestä. Mutta yhtälailla monen miehenkin meno rauhoittuu lasten jälkeen. Tulee se ajatus, että nyt jos minulle käy jotain, jotain käy lasteni isälle. Ja vanhemman tehtävä on pitää lapsista huolta.

      Iän myötä uhkarohkeus korvautuu älyllisellä ajattelulla. Ja kun rohkeus tulee ajattelun seurauksena, se on oikeaa ja järkevää rohkeutta.

      Poista

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...