Onko pakko jos ei haluu?
Ratsastustunnilla nuori nainen valitti, että hevonen ei liiku. Ratsastuksenopettaja sanoi monta kertaa, että liikkuu se, kun laitat sen liikkumaan. Antoi ohjeita. Antoi niitä paljon, koska kaikki muutkin tunnilla olijat niitä kuuntelivat oman ratsastuksensa lomassa. Silti nuori nainen sanoi yhä uudelleen, että hevonen ei liiku. Lopulta ratsastuksenopettaja kyllästyi napinaan, komensi nuoren naisen alas selästä ja hänen tilalleen satulaan toisen ratsastajan ja käski tämän näyttää, miten hevonen liikkuu. Ja hevonen liikkui. Alkuperäinen ratsastaja kiipesi episodin jälkeen itkien takaisin selkään. Hän koki itsensä nöyryytetyksi. Hän toki halusi ratsastaa paremmin, mutta ei uskonut ongelman olevan siellä, missä ratsastuksenopettaja sanoi sen olevan.
Teetin lukiolaisilla työnhakukokeen ennen koeviikkoa. Koska tavoitteeni on saada heidät oppimaan, käytän mieluummin reilusti aikaa kokeiden läpikäymiseen. Oppilailla oli kokeessa ohjeet, joiden mukaan toimittiin, mutta ohjeiden seuraaminen ja kuunteleminen on monelle yllättävän vaikeaa.
Kahdenkeskisessä keskustelussa oppilasta ärsytti. "No mutta kun mä en halua tehdä tätä paremmin", oppilas sanoi, kun pyysin häntä korjaamaan työhakemusta. "Tää riittää mulle. Jos mä en tälleen sais töitä, niin sit en saa. Ja tää oli sitä paitsi harjoitus."
"Selvä", minä sanoin. "Mikset tehnyt tätä tosissasi, jos kerta osaat kaikki tarvittavat asiat?" Opiskelija pyöräytti silmänsä ympäri ja laittoi kädet puuskaisesti ristiin. "Ihan sama." Yritin vielä kerran löytää yhteistä kieltä ja kysyin, että tietääkö hän, miksi me harjoittelemme työhakemusten tekemistä. Hän sanoi tietävänsä. Kysyin, tietääkö hän, miksi haluan hänen hallitsevan työhakemuksen teon. "Joo, mutta ei kukaan muukaan maikka pakota käymään kokeita läpi", oppilas puuskahti.
Yritin selittää, että korjaamme virheitä, jotta kenenkään työnsaanti ei jäisi kiinni huonosta työhakemuksesta. "Mut mikä pointti?", oppilas intti. Hän kieltäytyi katsomasta paperiaan ja ottamasta mitään palautetta vastaan. Tajusin, että hän oli oikeassa kysyessään, että mikä pointti. Ei ollut enää mitään pointtia yrittää keskustella paperin äärellä. Hän ei halunnut oppia asiasta yhtään mitään.
Hänestä oli nöyryyttävää joutua kasvotusten sen kanssa, että hän teki virheen. Koulumaailma valitettavasti mahdollistaa sen, että kokeita tehdään, mutta virheitä ei tarvitse kohdata. Yleensä me tiedämme, mitä osaamme ja mitä emme osaa, mutta emme tiedä sitä, MIKSI asia on näin. Kukaan ei kerro sitä. Koepaperit palautetaan ja numerot ilmestyvät Wilmaan. Ja sitten mennään seuraavalle kurssille.
Mutta miten siitä mitään oppii? En tiedä, oppiko itkevä aikuisratsastajakaan mitään siitä, että joutui katsomaan toisen ratsastajan esimerkkiä, mutta toivottavasti hän edes pienen hetken mietti sitä, josko vika voisi olla hänessä. Ehkä se sai ajattelemaan, että tämänhetkinen taitotasoni ei riitä minulle itselleni. Haluan olla parempi. Ilman tuota tunnetta peli on tavallaan menetetty. Monilla ratsastajilla vain on tapana etsiä vikaa muualta kuin itsestään.
Kannattaa huomioida, ettei lukiolainenkaan syyttänyt koetta, aihealuetta tai minua. Hän ei vain halunnut olla parempi. Se oli sentään rehellistä.
Teetin lukiolaisilla työnhakukokeen ennen koeviikkoa. Koska tavoitteeni on saada heidät oppimaan, käytän mieluummin reilusti aikaa kokeiden läpikäymiseen. Oppilailla oli kokeessa ohjeet, joiden mukaan toimittiin, mutta ohjeiden seuraaminen ja kuunteleminen on monelle yllättävän vaikeaa.
Kahdenkeskisessä keskustelussa oppilasta ärsytti. "No mutta kun mä en halua tehdä tätä paremmin", oppilas sanoi, kun pyysin häntä korjaamaan työhakemusta. "Tää riittää mulle. Jos mä en tälleen sais töitä, niin sit en saa. Ja tää oli sitä paitsi harjoitus."
"Selvä", minä sanoin. "Mikset tehnyt tätä tosissasi, jos kerta osaat kaikki tarvittavat asiat?" Opiskelija pyöräytti silmänsä ympäri ja laittoi kädet puuskaisesti ristiin. "Ihan sama." Yritin vielä kerran löytää yhteistä kieltä ja kysyin, että tietääkö hän, miksi me harjoittelemme työhakemusten tekemistä. Hän sanoi tietävänsä. Kysyin, tietääkö hän, miksi haluan hänen hallitsevan työhakemuksen teon. "Joo, mutta ei kukaan muukaan maikka pakota käymään kokeita läpi", oppilas puuskahti.
Yritin selittää, että korjaamme virheitä, jotta kenenkään työnsaanti ei jäisi kiinni huonosta työhakemuksesta. "Mut mikä pointti?", oppilas intti. Hän kieltäytyi katsomasta paperiaan ja ottamasta mitään palautetta vastaan. Tajusin, että hän oli oikeassa kysyessään, että mikä pointti. Ei ollut enää mitään pointtia yrittää keskustella paperin äärellä. Hän ei halunnut oppia asiasta yhtään mitään.
Hänestä oli nöyryyttävää joutua kasvotusten sen kanssa, että hän teki virheen. Koulumaailma valitettavasti mahdollistaa sen, että kokeita tehdään, mutta virheitä ei tarvitse kohdata. Yleensä me tiedämme, mitä osaamme ja mitä emme osaa, mutta emme tiedä sitä, MIKSI asia on näin. Kukaan ei kerro sitä. Koepaperit palautetaan ja numerot ilmestyvät Wilmaan. Ja sitten mennään seuraavalle kurssille.
Mutta miten siitä mitään oppii? En tiedä, oppiko itkevä aikuisratsastajakaan mitään siitä, että joutui katsomaan toisen ratsastajan esimerkkiä, mutta toivottavasti hän edes pienen hetken mietti sitä, josko vika voisi olla hänessä. Ehkä se sai ajattelemaan, että tämänhetkinen taitotasoni ei riitä minulle itselleni. Haluan olla parempi. Ilman tuota tunnetta peli on tavallaan menetetty. Monilla ratsastajilla vain on tapana etsiä vikaa muualta kuin itsestään.
Kannattaa huomioida, ettei lukiolainenkaan syyttänyt koetta, aihealuetta tai minua. Hän ei vain halunnut olla parempi. Se oli sentään rehellistä.
 |
| "Kädet ylös reisiltä." "Kädet ylös reisiltä". "NYT ne kädet ylös reisiltä." "Oikeesti, mä sanon niin monta kertaa, että sä nostat ne kädet sieltä reisiltä" "NYT NE KÄDET VIEREKKÄIN!" |
Rohkea ja ammattitaitoinen opettaja. Jos hän ei muuten saanut ratsastajaa A ymmärtämään missä vika on, olisiko hänen pitänyt vain todeta, että "joo, ei se liikukaan, annetaanpa olla". Onko oppimaan "patistaminen" tai virheen osoittaminen oikeasti hyvän vai huonon opettajan merkki? Minusta hyvän - hän on valmis kestämään ristiriitatilanteen, käymään sen läpi haluten oppilaan aidosti oivaltavan jotain uutta. Se joka kiertää tilanteen, on itseasiassa suoranainen työtä vieroksuva pikkurikollinen. Opettajan ammatti ei varmasti ole helppo, diplomatiaa pitäisi harjoittaa mutta silti tehdä parhaansa ja saada oppilas oivaltaamaan. Jos tilintarkastaja tai kirjanpitäjä ajattelisi ja toimisi siten, että "joo, on noi nyt tuolla väärällä tilillä taas kerran nuo teidän kulut, mutta enpä sano mitään vaan laitan vaikka Maijan korjaamaan" niin virhe vain toistuu kenenkään oppimatta mitään... Maija vain oppii vihaamaan alkuperäistä kirjaajaa JA kirjanpitäjää/tilintarkastajaa :)
VastaaPoistaNimenomaan. Opettajan työn haaste on oppilas, joka ei halua oppia tai jolle oppiminen ja oivaltaminen on vaikeaa. Tehtävien jakaminen lahjakkaille ja motivoituneille onnistuu useammilta. Kaiken keskellä on myös se, millä tavoin opettaja säilyttää oman motivaationsa työhön, joka välillä turhauttaa. Mutta sellaista opettajan työ on.
PoistaNämä työhakemusjutut taas on sellaisia, että itse pyrin jättämään oppilaani tilanteeseen, jossa he viiva kaikesta huolimatta säilyttää kasvonsa. Silloin on helpompi tulla pyytämään apua, kun sitä tarvitsee.
Muistuipa vielä mieleen yksi kuolematon lause, mitä meillä kotona on viljelty iät ja ajat:
PoistaAina ei haluta, mutta täytyy silti.
Tuotahan se aikuisten elämä oikeasti on ;)
Jep. Aina ei voi valita. Siinä mielessä on hullua, että nuorille lukiota mainostetaan paikkana, missä voi valita itselleen mieluisia aineita. Eihän se niin mene. Iso osa on ihan pelkkää pakkoa. Niin kuin elämässä yleensä. Jos odottaa kaiken olevan elämystä, voi olla vaikea hyväksyä tiistaille ainoaksi ohjelmanumeroksi vessapaperin ostamista.
PoistaNyt meni vähän kauas alkuperäisestä aiheesta, mutta on asioita, joita ei voi ohittaa, vaikka miten vastustaisi.
Aikamoinen welho (tai harhainen) on se ope, joka kuvittelee saavansa teini-ikäisen oppilaan myöntämään ääneen olevansa väärässä...
VastaaPoistaOppimista ja opettamista on monenlaista, mutta en usko että itkettämällä kukaan mitään oppii, koulussa saati vapaa-ajalla. Tai oppii kyllä, mutta todennäköisesti ei sitä mitä tahdottiin.
Toimiiko mallioppiminen jos silmät on täynnä kyyneliä? Rohkenen epäillä.
Ei varmaankaan. Itku tuskin on minkään opetustilanteen tavoite, mutta aina kyyneleitä ei voi estää. Itse oon kyllä itkenyt monet itkut ratsastuksen takia ja sitten koonnut itseni ja ehkä päässyt vähän eteenpäin.
PoistaLapsia ei sovi itkettää, mutta joskus mietin, kuinka paljon aikuisten päätä pitää silitellä? Ja kuinka ihmeessä ihmiset taistelevat ilmeisintä vastaan ihan vain omaa itsepäisyyttään. Vähän kuin että haluan oppia uimaan, mutta en halua kastua.
Teinitkin kyllä sanovat, että haluavat saada hyviä numeroita, mutta eivät tehdä läksyjä. Mutta kun se on "no pain no gain".
Mutta edelleen, lapset ja aikuiset on eri juttu. Ja se, onko kyse pelosta, osaamattomuudesta vai itsepäisyydestä. Opettajan pitää pystyä tulkitsemaan tilanne oikein.
Harhainen ope täällä hei :D
VastaaPoistaViime viikolla eräs ysiluokkalainen totesi matematiikan tunnilla, ettei edellinen matikan kurssi ollut mennyt ihan putkeen ja totesi analysoinneensa, että oli tehnyt kurssilla liian vähän töitä ja keskittynyt epäolennaiseen. Hän ilmoitti, että aikoo saada seuraavasta tuntitestistä paremmat pisteet kuin edellisen kurssin kahdesta tuntitestistä oli saanut yhteensä. Pidin tuntitestin. Kyseinen oppilas sai täydet pisteet. Jos siis jo yläkoulussa edes jokunen oppilas kykenee myöntämään olleensa väärässä tai ainakin toimineensa väärin, voi tulokset olla positiivisia.
Ja korjautan kyllä oppilailla itsellään tuntitestiensä virheet, koulussahan ollaan oppimassa. Ja kokeenpalautuksessa korjataan ja tarkistetaan myöskin :D
😊 peruskoulusta pitäisi saada lukionkin puolelle pienet ryhmät ja enemmän aikaa. Koeviikkosysteemi vie viimeisetkin mahdollisuudet kokeiden läpikäymiseltä.
PoistaKyllä moni pystyy todella hyvään itsearviointiin. Parempaan kuin aikuiset. Aikuisissa on paljon tosi harhaista (!) porukkaa verrattuna näihin...
Mitä jos kouluttaisi opettajia, oppilaita ja muita ihmisiä ja hevosia samalla tavalla: vaikka ignoroimalla virheet ja palkkaamalla välittömästi jo kaikista oikeaan (toivottuun) suuntaan johtavista yrityksistä.
VastaaPoistaEsim. Mikä kussakin hakemuksessa oli hyvää? Palkaksi jokaisesta hyvästä kohdasta minuutti pois tunnin pituudesta lopusta ;) Jos mikään muu ei motivoi...
Kädet reisiltä, miten? Miten Ruuhkista palkkaisi, motivoisi...yksi maastoestehyppy per 10 minuutin käsien kannattelu :D Tai ohjat pois käsistä kokonaan....Mitä vain mielikuvitus keksiikään :)
Juu ei ole pakko - mutta sekä kouluttaja että koulutettava saattavat löytää itsensä laatikon ulkopuolelta :D
Hyviä mietteitä. Yksilöllisyydelle ja omatahtisuudelle kaikki kasvatusfilosofiat perustuvat, mutta sitten kun kohdataan koulun arki, hienoimmatkin ideologiat karisevat nopeasti kun opettajat huomaavat, että miut on vaikea toteuttaa isoissa ryhmissä, joissa on paljon et tasoisia oppilaita luokkatasosta riippumatta. Ratsastuskouluissa ja valmennuksissa pyritään pitämään ryhmät samantasoisina, mutta koulussa arki voi olla jotain ihan muuta.
PoistaHevosten onni on olla koulutustilanteessa kaksin kouluttajan kanssa. Silloin saadaan huomiota ja virheitä voidaan korjata. Ratsastuskouluoppilaalla on melkein sama tilanne. Koulussa oppilas on tunnilla vain yksi opetettava ryhmässä, jossa oppilaita on 20 tai 40. Siinä oma motivaatio korostuu entisestään, jos ei saa kouluttajan täyttä huomiota.
Kädet muuten menivät paikalleen, kun niistä muuten sinnikkäästi huomautettiin ja niitä alettiin aktiivisesti ajatella.
Kannustus on kyllä se, mikä monelta opettajalta välillä unohtuu. Itsekin joudun itseäni muistuttamaan, että tyhjästäkin pitää muistaa kehua.
Ratsastuksen opetteluun liittyy kyllä motivaatiosta riippumaton kehontuntemus ja lihasmuisti, joita ei oarhaallakaan motivaatiolla korjaa jollei ensin opi tunnistamaan virheellistä asentoa tai toimintamallia. Kehtaisin kyllä väittää, että virheistä huomauttaminen opettaa tässä lajissa - kaikki nimittäin nökyy hevosessa jotenkin ja samasta asiasta joka voi olla virhe, voi toisessa tioanteessa tulla merkittävä ja oikea apu.
PoistaKyse on uuden oppimisesta, ja silloin virheen ignorointi ja oikeasta palkkaaminen on tutkitusti nopei, tai ainakin kestävin tie. Mainitsemasi koulumaailman ongelmat eivät siis oleakaan oppilaan puutteita, mikäli oikein ymmärsin.
PoistaPs. Tästä syystä olen itse kotioppilas, ja hevoseni koulutetaan positiivista vahvistetta käyttäen.
Pps. Lihasmuistia ja motoriiaa voi kouluttaa ja kehittää positiivisen vahvisteen avulla.
Tuosta paatoksesta unohtui, että ajatus virheiden sivuuttamisesta on minun mielestäni järjetön. Ketä varten tietä pitää silitellä? Oikean ja väärän käytöksen eroa ei ole yhdenkään koulutettavan olion mahdollista tunnistaa ja oppia, jos virheitä ignoroidaan. Moiselle kasvatussuuntaukselle annettiin joskus nimi "vapaa kasvatus". Muutama vuos sitten puhuttiin curling-vanhemmuudesta.
VastaaPoista