Hevoseton vuosi

Kesällä rippileirillä piti puhua kuolemasta. Mietin iltahartaudelle aihetta ja päätin ihan viime hetkellä, että luen tekstin, jonka kirjoitin hiukan Tintin kuoleman jälkeen. "Eiköhän se mene itkemättä", sanoin nuoriso-ohjaajalle.

Ei mennyt. Minä kyllä onnistuin itse välttämään kyyneleet, mutta kun pääsin tekstissä loppuun, huoneessa oli 25 itkevää nuorta. Sinä iltana valvottiin hiukan pidempään. Puhuttiin kuolemasta, mutta erityisesti elämästä. Elämä on tässä ja nyt. Elämästä pitää pitää kiinni enemmän kuin jäädä kiinni kuolemaan.

Minä muistan Tinttiä päivittäin. Tintti kulkee mukanani rannekorussa, joka on kudottu sen jouhista. Tintti oli elämäni hevonen, joka omalla olemassaolollaan auttoi minua selviämään järjissäni synnytyksenjälkeisten masennusten keskellä. Niitä on osakseni koitunut kaksin kappalein.

En voisi olla sille kiitollisempi. Sen harjaa vasten tai sen karsinan lattialla itkin monet väsymyksestä ja riittämättömyyden tunteesta kummunneet itkut. Kyllä minulla on sitä ikävä. Surutyö on vieläkin hiukan kesken, koska en alkuun täysin ymmärtänyt, mitä olin menettänyt. Meni aikaa, että annoin itseni surra vähättelemättä menetystäni.

Kuolemaan ei kuitenkaan saa jäädä kiinni, vaikka sureekin. Pitää pitää kiinni elämästä. Elämä jatkuu.

Yhdessä uimaan. Ei tarvinnut mennä yksin.

Rippileiriläisiä itkettänyt teksti kulkee otsikolla "Juudas ja viisi omenaa." 

Sen voi lukea tästä.