Asuntolaina-ahdistus
Asunnonvaihtoiloa laimentaa se, että asuntojen hintoja katsellessani vaistoan unelmieni hevosen laukkaavan koko ajan kauemmas ja kauemmas. Hädin tuskin näen enää sen hännänpäätä. "Hei-hei, hevonen. Nähdään seuraavassa elämässä!"
Me etsimme tällä hetkellä uutta asuntoa. Pankissa oli pakko täsmentää, että kyllä me haluamme tehdä muutakin kuin maksaa asuntolainaa. Kotikaupunkimme Espoo on kallis eikä meillä ole varaa asua kovin keskeisellä paikalla. Työpaikkoja emme ole onnistuneet järjestämään kätevän matkan päästä kotoa. Kulkemisiin tarvitsee tämän takia ja itse asiassa tästä huolimatta auton. Minullakin on työmatkaa lähes 40 km.
Se summa, mikä pääkaupunkiseudulla laitetaan rivitaloneliöihin, mahdollistaisi vähän kauempana talon ja oman tallinkin. Yhden ihmisen unelmalle ei voi silti rakentaa perheen arkea enkä ole oikeastaan varma, haluaisinko edes kotitallia. Tuntuu kuitenkin masentavalta huomata, ettei itsellä ole varaa harrastaa tätä lajia niin kuin haluaisi harrastaa. Kun hevonen asuu täysihoidossa, sen ylläpitämiseen kuluu kuukaudessa saman verran kuin koko muun perheen asumiskuluihin yhteensä! Reilua? No ei ole.
Kun kirjoitin hevosen yllpitokustannuksista joitain viikkoja sitten, sain kuulla, että kyllä hevosta voi pitää halvemmallakin. Ihan varmasti voi, minä en vain enää tämän ikäisenä usko siihen, että asioita kannattaa aina lähteä tekemään vaikeimman kautta. Tämän ikäisenä ei jaksa enää säätää ja kituuttaa. Minun vapaa-ajallani on hinta, sillä siitä haluaa osansa muutkin kuin minä itse. Maksajana olen minä itse; Mitä enemmän haluan vapaa-ajallani tehdä eri asioita, sitä enemmän maksan ja jos minulla ei ole varaa maksaa, joudun jättämään asioita tekemättä.
Toisin sanoen, jos minulla ei ole varaa siihen maneesitalliin, jossa pystyn aina ratsastamaan säästä riippumatta, missä voin harrastaa iltamyöhään lasten nukkumaanmenon jälkeen ja mistä selviän inhimillisessä ajassa kotiin perheeni luokse, minulla ei ole varaa hevoseen. Simple as that.
Jokaisen meistä kuitenkin pitää huomata rajallisuutensa ja tavallisuutensa ihan itse. Parikymppisenä kaikki on mahdollista, kunhan vain oikein kovasti haluaa ja uskoo. Parikymppiset sanovat, että on aina kysymys siitä, mitä itse tahtoo ja vain siten voi toteuttaa unelmansa. Kun ikää kuitenkin tulee, tulee kuvioihin myös paljon muuttujia.
Loppuviimeksi me menemme hattu kourassa pankkiin tajuamaan, ettei työtätekevän palkalla asuta kovin hulppeasti.
Ainakaan, jos halutaan pitää sitä hevosta.
P.S.
Heli Sutela sanoi stand-up -keikalla viikko sitten, että parikymppinen miettii, että hänestä voi tulla mitä vaan, vaikka parturi-kampaaja tai juristi. Parikymppinen ei näe niissä välttämättä eroa.
Vitsissä on vinha perä, sillä monet nuoret eivät oikeasti ajattele ammatinvalintatilanteessa rahaa. Monelta todella nuorena hevosen hankkineelta jää sitä paitsi opiskelut väliin, koska töitä on tehtävä, jotta hevonen saadaan maksettua. Etenkin, jos vanhemmat eivät ole sitä maksamassa.
Monet tällaisista kaksikymppisistä ajattelevat nyt, että minä olen vain katkera vanha ämmä, joka ei saanut elämässä kaikkea sitä, mitä halusi. Mutta minäpä vain hymyilen niin kuin kaikki ikäiseni naiset nuorten hupsujen naisten juttuja kuunnellessaan.
En sano mitään. Oikeasti en edes kirjoittanut tätä. Ajattelin vain ääneen. Unohtakaa koko juttu ja laittakaa lisää huulikiiltoa! Pus!
Hyvä kirjoitus ja tottahan tuo oli. Tosin sen, minkä myös moni aikuinen tuntuu nykyään unohtavan, haluaisin vielä lisätä ammatinvalinnan tärkeyden jatkoksi: Vaikka nykyään olisi korkeakoulututkinnot ja kaikki hyvinpalkatusta ammatista, ei se takaa vakituista työpaikkaa - tai ei ainakaan kovin nopeasti yrityksistä huolimatta. Niin valitettavaa kuin se onkin, tällä hetkellä moni hyvän koulutuksen valinnut ja loppuun asti hyvilläkin arvosanoilla suorittanut valmistuu kortistoon: tälle me fuksit nauroimme yliopisto-opintojemme ensimmäisenä vuonna emmekä uskoneet, mutta nyt lienemme kaikki valmistuneet eikä enää naurata :)
VastaaPoistaTuo on totta. Kaikki opiskelualat eivät työllistä. Toiset eivät työllistä rahakkaasti ja toiset eivät ollenkaan. Aika moni opiskeluaikainen kaveri menee nyt vielä kolmevitosenakin määräaikaisesta määräaikaiseen. Varminta tämä on niillä, jotka olivat aina tosi hyviä opiskelijoita ja kiinnostuivat tutkijanurasta.
PoistaLukiolaisten kanssa tulee kyllä keskusteltua ammatinvalinnan yhteydessä myös rahasta. Minusta tämä on vähän alueellinen asia. Länsi-Helsingissä työskennellessäni oppilaat tuntuivat paljon enemmän uskovat korkeakoulutuksen tuovan automaattisesti rahaa pöytään. Itä-Helsingissä ollaan varovaisempia ja pelätään työttömyyttä enemmän.
Minä kiitän sitä hetkellistä kirkasta hetkeä kun ymmärsin, että hevostalouden parissa työskentely tarkoittaa ikuista pennin venytystä ja paljon enemmän ja laadukkaammin voin harrastaa kun teen työkseni jotain paremmin palkattua hommaa.
VastaaPoistaNyt jos olisin koulunpenkillä, lähtisin miettimään putkimiehen hommia, sillä rahalla pitelisi jo useampaakin kantturaa aika hulppeissa puitteissa. Työ on vapaa-ajan elätystä varten, siitä voi toki pitää ja se on suorastaan suotavaa, mutta koska priorisoin vapaa-aikani, täytyy työn ensisijaisesti tuoda riittävä leipä taloon.
Olen joskus ollut huomaavinani, että hevosalalle ei lähdetä opiskelemaan siinä tilanteessa, jos perheellä on ollut mahdollisuus ostaa hevonen ennen sitä. Hevosalalle päädytään useammin siksi, että halutaan mahdollisuuksia ratsastaa eikä niitä ilman koulutusta ole tarjolla. Toki hevosammattilaisten lapset hankkivat usein ammattikoulutuksen jatkaakseen yritystä.
PoistaMonilla ei ehkä ole tiedossa, miten paljon hevosen ylläpitäminen maksaa ja siksi noin 1700 euron kuukausipalkka ei huoleta. Ja tokihan se tuntuu 15-vuotiaasta isolta rahalta varsinkin, kun elämisen kustannuksista ei ole mitään tajua. Saatetaan myös miettiä, että valmennustunnista voi sitten laskuttaa 60 euroa, että sehän on iso raha, mutta ei huomioida, että sitä hommaa ei tehdä virka-aikaan ja tunti toisensa jälkeen putkeen.
Ihmisten harrastusten parissa työskentelemällä ei omaisuuksia tienaa. On ihan sama, mistä lajista on kyse.
Kai vanhempien pitää kyetä hieman paremmin rahan arvo lapselle alleviivaamaan, maksaahan jo pelkästään ratsastustunnit aika räävittömiä summia ja vähän vähälahjaisempikin matemaatikko voinee siitä päätellä, että hevosen päiväkulu on ainakin puolet ratsastustunnin hinnasta.
PoistaMeillä sanoma oli selvä ja tyly; hevosen saat sinä päivänä kun omalla palkallasi sen voit elättää. Loppui turha haihattelu melko nopeaan ;)
Hyva kirjoitus. Itsekaan en nuorena ajatellut rahaa opiskelualaa valitessani. Olen kylla jo vaihtanut ammattia kolmeen kertaan. Nykyisella ammatilla pystyy pitamaan kahtakin hevosta, ei ongelmaa.
VastaaPoistaMinakaan en kylla tieda saanko tassa elamassa sita unelmien hevosta, mutta ainahan voi unelmoida. Ja siita omasta hevosesta voi kehittaa unelmien hevosta. Kun katselee tallissa 100.000 euron hevosta niin ymmartaa aika hyvin miksi siita halutaan tuollaista summaa, oma kopukka on tavis ja hevosissakin laatu maksaa.
Olen myos samaa mielta siita etta hevoshommilla elattaa itsensa kunnolla vasta sitten kun saa nimea kilpailijana ja valmentajana. Ja siihen saa paiskia 70-80 tuntia viikossa tyota vuorotta. Vuosikausia. Monet myos epaonnistuvat.
Toisaalta moni ajattelee sen niin, että saavat harrastaa 24/7 ja joku maksaa osasta aikaa palkkaakin. Sillä tavoin ajateltuna hevoset ammattina ei ole huono diili. Kaikki raha se meillä työssäkäyvilläkin kuitenkin menee - hevosiin!
PoistaPS. muuten taalla ulkomailla samalla rahalla milla pitaa suomessa paakaupunkiseudulla hevosta, voi pitaa kahta hevosta maneesitallilla...
VastaaPoistaoih... itken!
PoistaAh, vielä vähän lisää kiiltoa! Valitettavastihan tämä on ihan totta. Kun hevosen on hankkinut nuorena, (toisen niistä omilla rahoilla. Kesäisin olen maksanut hevoseni kulut itse 14 vuotiaasta eteenpäin, muuten apu on tullut vanhemmilta, kunnes 16 vuotiaana menin vakituiseen työhön ja pidin opiskelusta "välivuoden") on se hevonen edelleen, yhdeksän vuoden jälkeen tuossa maksettavana. Jos hyvin käy, saan maksaa sitä vielä seuraavat 15 vuotta.
VastaaPoistaJos kuitenkin jotain kamalaa tapahtuisi, en ostaisi hetkeen omaa hevosta. Haluaisin tehdä muutakin, vaikka hevoset ja etenkin oma hevonen onkin elämän sokeri ja suola. Kuten esimerkiksi opiskella itseni siihen helvetin kovapalkkaiseen ammattiin, mihin tällä hetkellä en pysty, koska olen päivät töissä ja illat tallilla. Ja koska olen kaksikymppinen, haluan hoitaa hevoseni joka päivä itse enkä siis ottaa esimerkiksi vuokraajaa kerran viikossa, että voisin tehdä koulujuttuja. Rahaahan siitä ei saa edes sen vertaa, että sitä kannattaisi sen takia miettiä.
Ja olen mä laskenut, että sellaisilla kuluilla mitä hevosesta syntyy, ei koskaan voi saada tukia opiskeluun, koska täytyy tienata enemmän mitä rajat sallivat. Siinäpä on tänka på, mutta lisää kiiltoa vaan niin elämä on jees.
xoxo
Voi muru, oot kyllä sitkeä sissi! Hatunnosto sinulle ja myös sille, että sanot ääneen tuon kaiken. Aika moni sanoo ääneen vain sen, ettei oikeasti haluakaan opiskella. Vaikka ehkä haluaisikin.
PoistaMinä olisin voinut olla yksi niistä, joka olisi jättänyt opinnot, jos olisi vain saanut harrastaa yläasteikäisenä. Minä kuitenkin lopetin ratsastamisen, koska en saanut sitä omaa hevosta. Sitten oli varmaan pakkokin alkaa tehdä koulun eteen jotain. Keksiä plan B, C, D, E, F, ja aakkosissahan kirjaimia riittää!
Toiset hankkii lapsia, toiset hevosia :)
VastaaPoistaTotta. Kaikkea ei voi saada. Aikuisissa hevosenomistajissa on paljon niitä, joilla ei syystä tai toisesta ole lapsia. Uskoisin, että kumminkin puolin käydään läpi luopumisen tuskaa.
PoistaLapsissa on myös se puoli, että isompana niistä tulee helposti tulevaisuudessa harrastuskaverieta. Meidänkin tallilla on äkkiseltään sormilla laskettuna 5 hevosta joiden omistajiin kuuluu 6 äiti-tytär komboa.
PoistaKuulostaa mukavalta. Meillä ei tosin kumpikaan muksu valitettavasti osoita minkäänlaista kiinnostusta hevosia kohtaan... No, saanpa pitää hevosen sitten itselläni. Ei tarvitse ryhtyä ponimutsiksi! ;-)
PoistaMistä tietää vanhenemisen... kun unelmat lakkaavat. :D Meitä on erilaisia, toiset realisteja, toiset visionäärejä, toiset käytännöllisiä jne. Mutta eiköhän se parikymmpisen nuoren elämään kuulu vielä sellainen sinisilmäinen kaikenvoittava usko siihen, että kaikki on mahdollista. Valitettavasti käytännössä joutuukin osa luopumaan unelmistaan ja haaveilustaan, mikä on surullista. Mielestäni jokaisella pitäisi olla haaveita - aina. Tavoitella sitä haavetta, vaikkei sitä nyt saavuttaisi, mutta se on mukava moottori, mikä ylläpitää toivoa eikä jää paikalleen. Me aikuiset olemme aika tehokkaita sammuttamaan haaveita, minäkin.
VastaaPoistaToki yritän omalta osaltani ylläpitää omaa haavetta, joskos se saisi siivet alleen. Kahta kohdetta olemme käyneet jo katsomassa ja vielä en ole lannistunut. Vaikka muita en olekaan vielä saanut innostumaan, mutta mitäs siitä. Kannattaa ottaa niistä nuorista mallia, heille kaikki on vielä mahdollista.
Näinhän se on. Paitsi että ei nuorista mallia kannata ottaa kuin siinä, että he uskaltavat haaveilla mahdottomistakin. Aikuiset unelmoivat suunnitelman kanssa. Nuorten unelmat ovat yleensä vailla mitään suunnitelmaa. :) Tosin ei se kaikilla niinkään ole. Eikä katso ikää.
PoistaTästä kirjoitin joskus aikaisemmin http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/2013/11/jotta-olisi-edes-vahan-toivoa.html
Mulla tilanne vähän sama. Ei hevosta, vaikka rahatilanne sen sallisikin. Vaan muutaman vuoden päästä meillä on asuntolaina, joten turhaa hankkia hevosta pariksi vuodeksi. Onneksi on ihania vuokraheppoja!
VastaaPoistaJospa sitä oma sitten eläkepäivillä... :D
On, mitä odottaa! Odotellaan yhdessä!
Poista