Asuntolaina-ahdistus

Asunnonvaihtoiloa laimentaa se, että asuntojen hintoja katsellessani vaistoan unelmieni hevosen laukkaavan koko ajan kauemmas ja kauemmas. Hädin tuskin näen enää sen hännänpäätä. "Hei-hei, hevonen. Nähdään seuraavassa elämässä!"

Me etsimme tällä hetkellä uutta asuntoa. Pankissa oli pakko täsmentää, että kyllä me haluamme tehdä muutakin kuin maksaa asuntolainaa. Kotikaupunkimme Espoo on kallis eikä meillä ole varaa asua kovin keskeisellä paikalla. Työpaikkoja emme ole onnistuneet järjestämään kätevän matkan päästä kotoa. Kulkemisiin tarvitsee tämän takia ja itse asiassa tästä huolimatta auton. Minullakin on työmatkaa lähes 40 km.

Se summa, mikä pääkaupunkiseudulla laitetaan rivitaloneliöihin, mahdollistaisi vähän kauempana talon ja oman tallinkin. Yhden ihmisen unelmalle ei voi silti rakentaa perheen arkea enkä ole oikeastaan varma, haluaisinko edes kotitallia. Tuntuu kuitenkin masentavalta huomata, ettei itsellä ole varaa harrastaa tätä lajia niin kuin haluaisi harrastaa. Kun hevonen asuu täysihoidossa, sen ylläpitämiseen kuluu kuukaudessa saman verran kuin koko muun perheen asumiskuluihin yhteensä! Reilua? No ei ole.

Kun kirjoitin hevosen yllpitokustannuksista joitain viikkoja sitten, sain kuulla, että kyllä hevosta voi pitää halvemmallakin. Ihan varmasti voi, minä en vain enää tämän ikäisenä usko siihen, että asioita kannattaa aina lähteä tekemään vaikeimman kautta. Tämän ikäisenä ei jaksa enää säätää ja kituuttaa. Minun vapaa-ajallani on hinta, sillä siitä haluaa osansa muutkin kuin minä itse. Maksajana olen minä itse; Mitä enemmän haluan vapaa-ajallani tehdä eri asioita, sitä enemmän maksan ja jos minulla ei ole varaa maksaa, joudun jättämään asioita tekemättä.

Toisin sanoen, jos minulla ei ole varaa siihen maneesitalliin, jossa pystyn aina ratsastamaan säästä riippumatta, missä voin harrastaa iltamyöhään lasten nukkumaanmenon jälkeen ja mistä selviän inhimillisessä ajassa kotiin perheeni luokse, minulla ei ole varaa hevoseen. Simple as that.

Jokaisen meistä kuitenkin pitää huomata rajallisuutensa ja tavallisuutensa ihan itse. Parikymppisenä kaikki on mahdollista, kunhan vain oikein kovasti haluaa ja uskoo. Parikymppiset sanovat, että on aina kysymys siitä, mitä itse tahtoo ja vain siten voi toteuttaa unelmansa. Kun ikää kuitenkin tulee, tulee kuvioihin myös paljon muuttujia.

Loppuviimeksi me menemme hattu kourassa pankkiin tajuamaan, ettei työtätekevän palkalla asuta kovin hulppeasti.

Ainakaan, jos halutaan pitää sitä hevosta.

P.S.
Heli Sutela sanoi stand-up -keikalla viikko sitten, että parikymppinen miettii, että hänestä voi tulla mitä vaan, vaikka parturi-kampaaja tai juristi. Parikymppinen ei näe niissä välttämättä eroa.

Vitsissä on vinha perä, sillä monet nuoret eivät oikeasti ajattele ammatinvalintatilanteessa rahaa. Monelta todella nuorena hevosen hankkineelta jää sitä paitsi opiskelut väliin, koska töitä on tehtävä, jotta hevonen saadaan maksettua. Etenkin, jos vanhemmat eivät ole sitä maksamassa. 

Monet tällaisista kaksikymppisistä ajattelevat nyt, että minä olen vain katkera vanha ämmä, joka ei saanut elämässä kaikkea sitä, mitä halusi. Mutta minäpä vain hymyilen niin kuin kaikki ikäiseni naiset nuorten hupsujen naisten juttuja kuunnellessaan.

En sano mitään. Oikeasti en edes kirjoittanut tätä. Ajattelin vain ääneen. Unohtakaa koko juttu ja laittakaa lisää huulikiiltoa! Pus!