Pahanlaatuista sidontaa

Ratsastuksessa on aika tavallista se, että luulee olevansa jotain muuta kuin mitä on. Tiedän teoriassa kaikenlaista: kyynärpään kulma tekee kädestä pehmeämmän ja suora käsi on kova. Käden pitää myödätä hevosen liikettä. Ulko-ohjan tuen täytyy säilyä ja antaa hevoselle jotain, mihin tukeutua. Sisäohjassa ei saa roikkua. Käsi ei saa olla kuollut. Käsi ei saa sitoa.

Suora käsi, leveä ote. Tähän on syynsä. Tätä ratsastusta eikä tätä hevosta olla esittämässä koulutuomareille. Asetus ja taivutus on liioiteltu, mutta sisätakajalka tulee jo paremmin alle.

Silti minä olen ollut ja olen edelleen kovakätinen ratsastaja. Minua lohduttaa hieman, että jopa Kyra Kyrklund on jossain yhteydessä sanonut, että hänkin on ollut ja samalla ratsastanut maailman huipulla. Jos hän voi myöntää asian, me kaikki voimme. Jos hän päättää muuttua, meidän kaikkien täytyy tehdä niin.

Cajus on opettanut minulle pehmeää, myötävää tuntumaa. Maiju on opettanut minulle sitä. Kaikki valmentajat, joita minulla on ollut, ovat puhuneet siitä. Ja silti minä olen jäänyt puristamaan ulko-ohjaa tiukkana. Vetämään. Sitomaan. Joo, nyt on hyvä. Ei saa hevosen pää liikkua. Niska pysyy paikallaan. Nyt on ryhtiä. Hienoa ryhtiä. Kyllähän moni hevonen siihen alistuu, kun ei muusta tiedä.

Nyt on muutoksen aika! Maijun ja valmennus sekä Kari ovat opettanut, ettei näin voi tehdä. Silmäni ovat avautuneet sille, että teen kaikesta huolimatta sitä, mitä en halua tehdä ja luulen, etten tee. Meillä ei ole ollut käytössämme minkäänlaisia apuohjia ja kaikenlainen liikeeseen mukautumaatomuus kostautuu Karin kanssa sillä, että sen turpa on taivasta kohti. Totta kai tässä on paljon tekemistä, mutta sitomisesta yritän nyt tosissaan harjoitella pois. Käsi voi olla hiljaa ja myödätä samanaikaisesti.

Koulujen lukuvuodet alkavat huomenna. Olen valmistautunut ratsastukoululukuvuoteeni harjoittelemalla asioita kotona ihan tavallise käsilaukun kanssa. Mikä tahansa hihna käy, kunhan se toisessa päässä on joku, joka liikuttaa ohjaa tasaisesti kuin olisi kävelevä hevonen. Minä pidän ohjista kiinni ja mukaudun. Käännän, asetan ja teen kaikenlaista, mutta mukaudun. Opettelen myötäämään ja olemaan pehmeä myös silloin, kun aion tehdä jotain.

Sillä juuri sillä hetkellä ainakin minä teen pahimman sitomiseni: kun minun pitää asettaa, kääntää tai tehdä jotain, minä pysäytän ja jäykistän käteni. Ja juuri siksi hevosen turpa nousee silloin ylös eikä muoto sati rentous säily.

Otatko sinä saman haasteen vastaan tulevalle lukuvuodelle?

Rentous. Asetus. Pehemä käsi, joka seuraa. KÄdet ovat reisillä. Ei saisi olla, tietenkään. Mutta leveys on nyt perusteltua. Se on hevoselle miellyttävämpää ja saa sen rentoutumaan.

Hankala laukannosto. Mieluummin ryntäisi laukkaan kuin nostaisi sen.

Missä ryhti? Kannatko muka kädet? En, mutta hevonen on tässä lopputunnista aika tyytyväinen ja hyvä.

Kuvat: Erica Lilja