Eivät ne tee sitä tahallaan
Minusta on tavallaan hellyyttävää lukea, miten vuosia kotona lapsia hoitaneet naiset jakavat sosiaalisessa mediassa mantraa siitä, miten paljon kotiäitiys on lisännyt heidän työkykyään, organisointitaitoaan ynnä muuta. Työelämän karu totuus on kuitenkin se, että jättäytyminen vuosiksi pois työelämästä on vain harvoin ruusukkeen arvoinen suoritus. Sillä ei tavallaan ole mitään merkitystä, kuinka tarpeellista työtä kotona on tehty noiden vuosien aikana. Näissä asioissa on itse korotettava itsensä.
Ne vajaat kaksi vuotta, mitkä itse vietin kotona, eivät varsinaisesti kehittäneet minua leipätyöammattilaisena. Se, mitä silloin tein päivittäin on sitä, mitä teen nykyisin kaikki viikonloput. En halua kutsua viikonloppuani työksi. Sen myönnän, että varmasti ymmärrän vanhemmuutta ja sen vaikeutta nyt paremmin. Ei se silti niin mene, että omien lasten myötä ihminen muuttuisi automaattisesti ymmärtäväiseksi. Ihmisestä voi itse asiassa tulla ihan järkky hirviö, joka tuomitsee kaikkien muiden tavat ja jatkaa itse itsensä korottamista. Syyllisyys painaa monia, eikä valinta perheen ja uran välillä ole koskaan helppo.
Sanotaan, että hevonen jää kehityksessä kaksivuotiaan lapsen tasolle. Hevosta ja lasta ei tässä mielessä kuitenkaan kannata laittaa samalle viivalle, mutta niihin suhtautuminen on täysin vertailukelpoista. Pelkäävä hevonen ja kiukutteleva lapsi edellyttävät aikuiselta kanssaihmiseltä ihan samoja ominaisuuksia: kärsivällisyyttä ja kykyä harhauttaa mielipaha pois. Pitää muistaa, kenelle aikuisen kortti on annettu. Vastapuoli ei tee mitään tahallaan, kiusatakseen, kusettaakseen tai ilman syytä. Ja sen tarpeet on melko yksinkertaiset: kiireettömyyttä, ruokaa, lepoa ja joku, johon luottaa ja joka on johdonmukainen.
Ei se tietenkään aina suju kuin tanssi, mutta kun yrittää huolehtia omasta nukkumisesta, ravinnosta ja yleiskunnosta, homma sujuu paremmin. Kasvattamisvastuusta ei pääse koskaan eroon eikä sitä voi siirtää kellekään muulle. Jakaa sitä toki voi. Ja apuakin saa pyytää. Sekä lapsi että hevonen oppivat nopeasti, jos joku sääntö ei ole vedenpitävä.
Sitä saa, mitä pilaa.
Ne vajaat kaksi vuotta, mitkä itse vietin kotona, eivät varsinaisesti kehittäneet minua leipätyöammattilaisena. Se, mitä silloin tein päivittäin on sitä, mitä teen nykyisin kaikki viikonloput. En halua kutsua viikonloppuani työksi. Sen myönnän, että varmasti ymmärrän vanhemmuutta ja sen vaikeutta nyt paremmin. Ei se silti niin mene, että omien lasten myötä ihminen muuttuisi automaattisesti ymmärtäväiseksi. Ihmisestä voi itse asiassa tulla ihan järkky hirviö, joka tuomitsee kaikkien muiden tavat ja jatkaa itse itsensä korottamista. Syyllisyys painaa monia, eikä valinta perheen ja uran välillä ole koskaan helppo.
Sanotaan, että hevonen jää kehityksessä kaksivuotiaan lapsen tasolle. Hevosta ja lasta ei tässä mielessä kuitenkaan kannata laittaa samalle viivalle, mutta niihin suhtautuminen on täysin vertailukelpoista. Pelkäävä hevonen ja kiukutteleva lapsi edellyttävät aikuiselta kanssaihmiseltä ihan samoja ominaisuuksia: kärsivällisyyttä ja kykyä harhauttaa mielipaha pois. Pitää muistaa, kenelle aikuisen kortti on annettu. Vastapuoli ei tee mitään tahallaan, kiusatakseen, kusettaakseen tai ilman syytä. Ja sen tarpeet on melko yksinkertaiset: kiireettömyyttä, ruokaa, lepoa ja joku, johon luottaa ja joka on johdonmukainen.
Ei se tietenkään aina suju kuin tanssi, mutta kun yrittää huolehtia omasta nukkumisesta, ravinnosta ja yleiskunnosta, homma sujuu paremmin. Kasvattamisvastuusta ei pääse koskaan eroon eikä sitä voi siirtää kellekään muulle. Jakaa sitä toki voi. Ja apuakin saa pyytää. Sekä lapsi että hevonen oppivat nopeasti, jos joku sääntö ei ole vedenpitävä.
Sitä saa, mitä pilaa.
 |
| Kun lapsi opettelee pyöräilemään, kaikkien kärsivällisyys on koetuksella. |
Kommentit
Lähetä kommentti