Valkoiset läikät satulan alla
Lyöttymiä. Hankausjälkiä. Rupea ja ruven alta paljastuvaa vereslihaa. Hauteita. Rasvoja. Kun aloitin hevoseharrastuksen, moni hevonen oli satulan riisumisen jälkeen kävelevä todistusaineisto sopimattomasta satulasta. Erilaiset "lärvät", joiksi me romaaneita kutsuimme, kuuluivat vakiovarusteina joka satulaan. Me tytöt hoisimme, haudoimme ja rapsuttelimme. Me pesimme satulahuopia vanhempiemme pesukoneissa, jottei niitä olisi laitettu yhteispesuun levittämään sieniä, jota uskottiin lyöttymien aiheuttajaksi.
Läikät ovat kadonneet. Kolmekymmentä vuotta sitten hevosen - ainakin opetushevosen - selkään taidettiin laittaa se satula, joka oli vapaana ja ongelmat korjattiin romaaneilla, jos niilläkään. Oli rintaremmiä ja muuta vippaskonstia, joilla asioita pyrittiin korjaamaan. Mutta ketäpä kiinnosti rentona liikkuva hevonen. Kun selkä haluttiin pyöreäksi, laitettiin gramaanit...
Kirjoitin pari viikkoa sitten PS of Swedenin suitsista kertoessani seuraavasti: "Kun ihminen päättää nousta ratsaille, hänestä tulee vastuullinen. Kyse on vastuusta pitää huolta siitä, että hevonen pysyy kunnossa joutuessaan kantamaan ihmistä."- -"Jos kuitenkin käytämme apunamme vääränlaisia tai epäsopivia varusteita, teemme monenkertaisesti väärin hevosta kohtaan."
Me hoitajatytöt laitoimme annettujen ohjeiden mukaan hauteen ja levitimme voiteen. Pidimme huolta varusteista, etteivät ne levittäisi sientä toisiin hevosiin. Liimasimme keinoihoa suojaamaan auki olevaa selkää, jotta opetusehevonen saattoi tehdä työnsä. Reippaimmat taistelivat hoitohevoselleen paremmin sopivan satulan jonkun toisen opetushevosen jäljiltä. Emme me paljoa tienneet, mutta kyllä me yritimme pitää hevosista huolta kaikella sillä tietämyksellä, mitä meillä oli.
On silti ihan mahdollista, että emme aina edesauttaneet hevosten selkien paranemista. Mutta millä katkaistaan kierre, jossa hevosen selkä on ruvella ja jatkuvan työnteon takia haavat eivät pääse koskaan paranemaan? Lepo olisi ollut ratkaisu, mutta siihen ei ollut aikaa eikä varaa.
Ihmisten ajan- ja/tai rahanpuute on aina ja ikuisesti hevoselta pois eikä toinen koskaan täysin korvaa toista.
Läikät ovat kadonneet. Kolmekymmentä vuotta sitten hevosen - ainakin opetushevosen - selkään taidettiin laittaa se satula, joka oli vapaana ja ongelmat korjattiin romaaneilla, jos niilläkään. Oli rintaremmiä ja muuta vippaskonstia, joilla asioita pyrittiin korjaamaan. Mutta ketäpä kiinnosti rentona liikkuva hevonen. Kun selkä haluttiin pyöreäksi, laitettiin gramaanit...
Kirjoitin pari viikkoa sitten PS of Swedenin suitsista kertoessani seuraavasti: "Kun ihminen päättää nousta ratsaille, hänestä tulee vastuullinen. Kyse on vastuusta pitää huolta siitä, että hevonen pysyy kunnossa joutuessaan kantamaan ihmistä."- -"Jos kuitenkin käytämme apunamme vääränlaisia tai epäsopivia varusteita, teemme monenkertaisesti väärin hevosta kohtaan."
Me hoitajatytöt laitoimme annettujen ohjeiden mukaan hauteen ja levitimme voiteen. Pidimme huolta varusteista, etteivät ne levittäisi sientä toisiin hevosiin. Liimasimme keinoihoa suojaamaan auki olevaa selkää, jotta opetusehevonen saattoi tehdä työnsä. Reippaimmat taistelivat hoitohevoselleen paremmin sopivan satulan jonkun toisen opetushevosen jäljiltä. Emme me paljoa tienneet, mutta kyllä me yritimme pitää hevosista huolta kaikella sillä tietämyksellä, mitä meillä oli.
On silti ihan mahdollista, että emme aina edesauttaneet hevosten selkien paranemista. Mutta millä katkaistaan kierre, jossa hevosen selkä on ruvella ja jatkuvan työnteon takia haavat eivät pääse koskaan paranemaan? Lepo olisi ollut ratkaisu, mutta siihen ei ollut aikaa eikä varaa.
Ihmisten ajan- ja/tai rahanpuute on aina ja ikuisesti hevoselta pois eikä toinen koskaan täysin korvaa toista.
 |
| Selkähaude. |
Tutun näköisiä hevosia kuvissa! Samaisella tallilla oon häärinyt 30+ vuotta sitten. Muistan valkoiset läikät ja sen, että koska olin ryhmän pienin ratsastaja, sain usein ratsukseni ponin, ja sillä oli usein mentävä ilman satulaa, kun satulaa ei hankautumien takia voinut laittaa. Joka tunnilla se veti hirveät pukkirodeot ja monta kertaa tipuin. Mutta vaikka ponia näin kälkikäteen käy sääliksi niin minulle sen selässä keikkuminen oli kyllä hyvä koulu - en nimittäin kovin montaa kertaa ole hevosen selästä tippunut 80-luvun jälkeen, vaikka ratsastan lähes päivittäin.
VastaaPoistaNäissä on puolensa! Minäkin muistan, että paljon mentiin tuolloin ilman satulaa. Ja emmehän me omatoimisesti tosiaan niitä selkiä hoitaneet, vaan niihin annettiin kyllä ihan ohjeet, miten niitä piti hoitaa. Me tytöt teimme sitten työtä käskettyä. Varmasti pidenpi lepo olisi tehnyt monelle selälle hyvää. muistan vieläkin, miltä sienirupi tuntui karvojen läpi.
PoistaMuistan 70 luvulta kun keltaisin satula 'huopiin' leikattiin vaan reikia lyottymien kohdalle...armeijan satuloilla mentiin monta kertaa, ja ne eivat olleet ehka kaikkein parhaita...hevosparat.
VastaaPoistaTällainen muistikuva minullekin tuli. Eli tätä olisi tehty vielä myöhemminkin.
PoistaKirjoittelin postauksen fustran kokeilutunnista, joka tuli keväällä täällä järjestetystä arvonnasta voitettua. Jos kiinnostaa, niin käy toki lukemassa, alta löytyy osoite:)
VastaaPoistahttp://ponitytonpilvilinnnatt.blogspot.fi/2015/07/arvontavoitto-fustran-kokeilutunti.html
Tosi kiva teksti! Ja onnea voitosta!
Poista