Vahingonilo paras ilo?
Suomalaiset ostavat kuulemma hevosensa mieluummin ulkomailta, koska kotimaan kisakentillä menestynyt yksilö luo tarpeettomia suorituspaineita. Olisihan se luonnollisesti tosi-tosi noloa, jos ei itse heti menestyisi sillä hevosella, millä entinen omistaja on menestynyt huikeasti. Oli sitten kyse pikkukisoista tai vähän isommista.
Ulkomailta ostettu hevonen on myös halvempi kuin Suomessa kasvatettu. Viisivuotias taas on poikkeuksetta halvempi kuin jo jotain kokenut kymmenvuotias. Miten romanttinen onkaan ajatus ostaa puoli-ilmaiseksi hevonen, johon kukaan ei uskonut, ja kouluttaa se ryysyistä rikkauksiin ihan itse. Samalla voisi näyttää niille kokeneille, jotka sanoivat, ettei tuosta mitään tule. Sankaritarina olisi triplasti kiehtoavmpi, kuin ostaa se superkallis kisatykki, jolla menestyminen ei sittenkään olisi taattua. Rahalla ei saa ratsastustaitoa, muistutetaan. Rakkaudella sen sijaan ilmeisesti voi tehdä vaikka kaksijalkaisesta Euroopan-tuonnista GP-hevosen. Ainakin nettikeskusteluissa.
En ole ihan varma, mikä meitä ihmisiä vaivaa. Elämässä ei nykyisin saa olla ikävää suorituspainetta. Mikään ei saa ahdistaa ja kaiken pitää olla kivaa ja helppoa. Kilpailla ja voittaa pitäisi voida ilman ikävää painetta. Kilpailemisessa kyse on kuitenkin nimenomaan paineensietokyvystä. Se, joka väittää, ettei voitolla ole merkitystä, ei ole koskaan voittanut. Ja se, joka on voittanut, haluaa voittaa lisää.
Toinen ihmetyksen aiheeni on se, että mikä saa ihmiset kuvittelemaan, että he voisivat uuden hevosen kanssa saavuttaa muutamassa viikossa saman tason, mikä hevosella on ollut pitkäaikaisen entisen omistajan kanssa? Kokenut, kisaradoilla kotimaassa menestynyt ratsu on paras voitontahdon ja eteenpäinpyrkimyksen kasvattaja. Kilpailuhenkinen ihminen tietää, mihin hän voi hevosensa kanssa päästä, koska hevosella on meriittejä. Hänen vain täytyy nostaa itsensä sille tasolle ja saada yhteistyö toimimaan. Se ei onnistu hetkessä eikä niin, että nolostelee aloittaa alusta. Uuden hevosen kanssa ei aina voi jatkaa siitä, mihin edellisen kanssa jäi.
En ole ikinä tuntenut niin valtavaa voitontahtoa ja suorituspainetta, kuin 13-vuotiaana Etelä-Karjalan piirinmestaruuskisassa. Ratsastin ponia, joka oli voittanut kisan useampana vuotena ennenkin. Totta kai radalle lähteminen ahdisti. Jännitti ja ahdisti. Kyse oli 90cm:n luokasta, jossa uusinta tehtiin 100cm:n tasolla.
Eiväthän ne asiat ala sujua hetkessä, mutta samalla opit sietämään painetta ja ajattelemaan voittoa, jos tiedät hevosen voittaneen ennenkin. En ihan tarkkaan ymmärrä ajattelutapaa, missä jokaisen pitäisi saada viedä alttarille neitsyt vain siksi, että muuten näytettäisiin nololta, jos homma ei toimisikaan. Miten ihmeessä uskaltaisit ruveta syyttäämään hevosta omista virheistäsi, jos joku muu kerta on saanut sen toimimaan? Olisihan se noloa joutua tunnustamaan, ettei olekaan täydellinen vaan tarvitsee aikaa ja harjoittelua.
Puhutaan, että menestys on korvien välissä. Se on monella tapaa totta. Erityisen totta se on silloin, kun kilpailuun lähdetään hevosella, jolla on kokemusta. Olen sanonut tämän sata kertaa ja aion hokea tätä varmasti elämäni loppuun saakka: vain ne, jotka uskaltavat ottaa häviämisen riskin, voivat joskus voittaa. Ja ne, jotka eivät lähde kilpailuun tavoittelemaan voittoa, eivät voi voittaa.
EDIT 3.7.2015 klo 13.30: Luin jutun uudelleen ja tajusin, että pääpointtini jäi ainoastaan rivien väliin. Se tulee tässä: Jos olet harrastaja, hanki kokenut hevonen, joka osaa opettaa sinua. Äläkä piirun vertaa välitä siitä, millä tapaa muut sinua arvostelevat siinä asiassa, pystyykö hevonen kanssasi samoihin tuloksiin kuin ennen.
Ulkomailta ostettu hevonen on myös halvempi kuin Suomessa kasvatettu. Viisivuotias taas on poikkeuksetta halvempi kuin jo jotain kokenut kymmenvuotias. Miten romanttinen onkaan ajatus ostaa puoli-ilmaiseksi hevonen, johon kukaan ei uskonut, ja kouluttaa se ryysyistä rikkauksiin ihan itse. Samalla voisi näyttää niille kokeneille, jotka sanoivat, ettei tuosta mitään tule. Sankaritarina olisi triplasti kiehtoavmpi, kuin ostaa se superkallis kisatykki, jolla menestyminen ei sittenkään olisi taattua. Rahalla ei saa ratsastustaitoa, muistutetaan. Rakkaudella sen sijaan ilmeisesti voi tehdä vaikka kaksijalkaisesta Euroopan-tuonnista GP-hevosen. Ainakin nettikeskusteluissa.
 |
| Rahalla saa kaikkea. Erityisesti herätettyä kateutta ja vahingoniloa. |
Ylen Ystäväni hevonen -blogissa oli eilen juttu kateudesta. Kateus ei liene kaukana vahingonilosta. Sitä tunsi sankka joukko Totilas-faneja, jotka olivat vilpittömän tyytyväisiä siihen, ettei suurella rahalla omistajaa vaihtanut maailman ykköshevonen enää menestynyt samalla tapaa kuin Edward Galin kanssa. Uuden ratsastajan, Matthias Alexander Rathin, puolustajat olivat tyytyväisiä, että hevosta ei enää rullata. Menestymättömyys oli siis hyväksi hevoselle. Paha Gal - hyvä Rath. Totilas onneksi oli kaikkien mielestä ihana, vaikka joku ei tietysti moista ottaisi vaikka maksettaisiin...
En ole ihan varma, mikä meitä ihmisiä vaivaa. Elämässä ei nykyisin saa olla ikävää suorituspainetta. Mikään ei saa ahdistaa ja kaiken pitää olla kivaa ja helppoa. Kilpailla ja voittaa pitäisi voida ilman ikävää painetta. Kilpailemisessa kyse on kuitenkin nimenomaan paineensietokyvystä. Se, joka väittää, ettei voitolla ole merkitystä, ei ole koskaan voittanut. Ja se, joka on voittanut, haluaa voittaa lisää.
Toinen ihmetyksen aiheeni on se, että mikä saa ihmiset kuvittelemaan, että he voisivat uuden hevosen kanssa saavuttaa muutamassa viikossa saman tason, mikä hevosella on ollut pitkäaikaisen entisen omistajan kanssa? Kokenut, kisaradoilla kotimaassa menestynyt ratsu on paras voitontahdon ja eteenpäinpyrkimyksen kasvattaja. Kilpailuhenkinen ihminen tietää, mihin hän voi hevosensa kanssa päästä, koska hevosella on meriittejä. Hänen vain täytyy nostaa itsensä sille tasolle ja saada yhteistyö toimimaan. Se ei onnistu hetkessä eikä niin, että nolostelee aloittaa alusta. Uuden hevosen kanssa ei aina voi jatkaa siitä, mihin edellisen kanssa jäi.
En ole ikinä tuntenut niin valtavaa voitontahtoa ja suorituspainetta, kuin 13-vuotiaana Etelä-Karjalan piirinmestaruuskisassa. Ratsastin ponia, joka oli voittanut kisan useampana vuotena ennenkin. Totta kai radalle lähteminen ahdisti. Jännitti ja ahdisti. Kyse oli 90cm:n luokasta, jossa uusinta tehtiin 100cm:n tasolla.
Eiväthän ne asiat ala sujua hetkessä, mutta samalla opit sietämään painetta ja ajattelemaan voittoa, jos tiedät hevosen voittaneen ennenkin. En ihan tarkkaan ymmärrä ajattelutapaa, missä jokaisen pitäisi saada viedä alttarille neitsyt vain siksi, että muuten näytettäisiin nololta, jos homma ei toimisikaan. Miten ihmeessä uskaltaisit ruveta syyttäämään hevosta omista virheistäsi, jos joku muu kerta on saanut sen toimimaan? Olisihan se noloa joutua tunnustamaan, ettei olekaan täydellinen vaan tarvitsee aikaa ja harjoittelua.
Puhutaan, että menestys on korvien välissä. Se on monella tapaa totta. Erityisen totta se on silloin, kun kilpailuun lähdetään hevosella, jolla on kokemusta. Olen sanonut tämän sata kertaa ja aion hokea tätä varmasti elämäni loppuun saakka: vain ne, jotka uskaltavat ottaa häviämisen riskin, voivat joskus voittaa. Ja ne, jotka eivät lähde kilpailuun tavoittelemaan voittoa, eivät voi voittaa.
EDIT 3.7.2015 klo 13.30: Luin jutun uudelleen ja tajusin, että pääpointtini jäi ainoastaan rivien väliin. Se tulee tässä: Jos olet harrastaja, hanki kokenut hevonen, joka osaa opettaa sinua. Äläkä piirun vertaa välitä siitä, millä tapaa muut sinua arvostelevat siinä asiassa, pystyykö hevonen kanssasi samoihin tuloksiin kuin ennen.
Mä olen joskus ratsastanut Frankiella, milloinkohan se on ollut, ehkä joskus 90-luvun alkuvuosina tai joskus vuosikymmenen puolivälin tuntumassa, ehkä enemmänkin puolessa välissä, koska mulla oli varmaan jo ajokortti silloin.
VastaaPoistaKesät vietin/vietän siellä Kaakkois-Suomessa, ja mun serkkuni ratsasti Hubsilla, kävimme irtotunnilla joskus kesällä, talli oli silloin jo raviradan vieressä.
Serkku oli kuvaillut hevosia etukäteen, ja sen perusteella toivoin Frankieta. Iso osaava poni, todella kiva, jotain tänsuuntaista se oli. Ja niinhän se olikin, todella kiva ratsastaa, pehmeä ja yritteliäs. Näitä ruusukehaita löytyy aina silloin tällöin, kotitallillakin oli poni, joka estekisoissa oli lähes lyömätön.
Julmaahan tämä helposti on, jos et pärjää hepalla, jolla "pitää pärjätä", niin varsinkin teini-iässä kyllä kommentoidaan... ainakin selän takana, jos ei muuten ;).
Nykyään voi onneksi valita ratsastuskaverit/tallin niin, että tämän voi välttää! Mutta tietysti heti, jos vaikka kilpailee tai muuten on näkyvillä, niin villiä riistaahan sitä kaiken maailman kommentoijille on ;).
Kyllä. Ennen se juoruilu tapahtui tallien tupakkapaikoilla. Nykyisin se tapahtuu netissä. Mutta toisaalta olen myös sitä mieltä, että urheilussa jyvät ja akanat erottuvat toisistaan juuri tämän paineensietokyvyn perusteella. Toiset eivät kestä painetta sitten millään ja toiset ovat kimiräikkösmäisiä ja sanovat, että "shut up, I know what I´m doing." Ja kaiken lisäksi vielä oikeasti tietävät, mitä ovat tekemässä.
PoistaSitten on tietysti niitäkin, jotka vain soittavat suutaan.
Frankie oli toden totta voittajaponi. Mutta kyllä minä sen sain ensimmäisessä valmennuksessa 12-vuotiaana kieltämään, kun päätin jotenkin näyttää, miten upea ratsastaja olen. Sieltä tultiin pilvilinnoista korkealta ja kovaa alas. Onneksi tapahtuneen näki vain valmentaja. Tänä päivänä sen olis varmaan kuvannut joku, joka olisi ladannut sen instagramiin ja kaltaiseni lapsukaisen naiivi ja kokemattomuutta henkivä näyttämisenhalu olisi ollut julkista riistaa.