Vaarallinen turvallisuudentunne!

Oletko koskaan kaatunut hevosella? Minä en ole. Kompuroinut olen kyllä.

Viime kesänäkin Tintillä lähti kertaalleen liukkaalla pohjalla jalat alta. Toisella kerralla tulimme niin laiskasti haudan luokse, että Tintti ei viitsinytkään astua haudan yli, vaan hautaan. Ylöspäin se kompuroi, meni polvilleen ja minäkin pyörähdin alas. Tilanne oli jotenkin absurdi.

Aina välillä mieleen tulee ajatus, että entä jos hevonen kaatuu, minä jään alle ja jotain ikävää tapahtuu? Olen kahden lapsen äiti, onko minulla varaa ottaa riskejä? Ratsastan aina kypärä päässä, en koskaan hyppää ilman turvaliiviä, mutta kuinka paljon ne minua todella suojelevat?

Pelkäänkö minä? En oikeastaan. Kunnioitan hevosia enkä ajattele ottavani niiden kanssa kohtuuttomia riskejä. Ajattelen, etten ratsasta yli taitojeni ja siksi olen päätellyt olevani suhteellisen turvassa. Jännitän kyllä ja haluan latautua. Kokemukseni mukaan eniten onnettomuuksia tapahtuu silloin, kun hevonen ei ole vedossa. Silloin se kompastuu helpommin omiin jalkoihinsa. Ratsastajan velvollisuus on ratsastaa eteen. Eteen, eteen, eteen. Muttei liian lujaa. Liike pitää hevosen pystyssä ja kuljettaa sitä eteenpäin siitä, missä se meinaa kompastua.

Silti epäonnistumisia ei voi välttää. Viime viikolla tulin vähän huonossa tempossa esteelle, ja hevonen kompuroi alamäkeen hypättävän esteen päällä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että hitto, nyt tämä kaatuu. Seuraava ajatus oli, että haluan eroon hevosesta ennen kuin se kaatuu. Lopputulos näkyy alla. Hevonen ei kaatunut, minä pääsin pois ja ehdin huutaa, että laskeudun, joten tätä ei laskettu tippumiseksi. Kaverit kyllä jo huutelivat kuka Dajm-kakkua, kuka suklaakonvehteja, sillä hevonen toki pääsi karkuun.

Lopputunnista ratsastimme pitkää, melkein 20 hypyn rataa, jossa oli sekaisin sekä maastoesteitä että rataesteitä. Minä en ehtinyt sanoa kissaakaan, kun valkoinen ystäväni muutti mielensä juuri ennen radan helpointa ja matalinta estettä.  Puomien päälle laskeutuminen täräytti ja hetken puhaltelin käsivarteen kohdistunutta kipua. Lopputulos oli ehkä klassisin mahdollinen esimerkki siitä, että tuudittautuu turvallisuudentunteeseen ja lakkaa ratsastamasta. Sehän on ihan pieni okseri, ihan kuivassa paikassa eikä edes vastavaloon. Hevonen on hyvässä vedossa ja omat ajatukset vähän myöhemmin radalla tulevassa metrisessä bankettihypyssä sekä alassuin käännetyssä veneessä. Mikä tässä nyt voisi mennä pieleen? Paitsi ehkä kaikki.

Vaara piilee juuri siinä hetkessä, kun ei enää suhtaudu tekemäänsä asiaan vakavasti.

Kuvat: Erica Lilja