Notkea puumahko

Olen menossa hierojalle. Taas. Edellisellä kerralla sain tuomion täysin jumiutuneista lonkan koukistajista sekä reisistä. Myös käsistä ojentajat ovat jumiutuneet. Tästä syystä selkäni on kipeä sekä alaselästä että isoista selkälihaksista.

Helatorstaina maastossa hymy ei hyydy vaikka selkä on kivusta kääntynyt mutkalle.

Selässäni ei siis ole mitään vikaa. Tietenkään.

En ole venytellyt. Sain liudan venyttelyohjeita, mutta olen hierojalla käynnin jälkeen lähinnä ratsastanut ja syönyt särkylääkkeitä. Huomenna asettaudun taas hierontapöydälle.

Vastaisin varmaan, että olen minä vähän venytellyt. Minä tietäisin, että se on vale, ja hieroja tietäisi minun valehtelevan viimeistään tarttuessaan hierottaviin lihaksiin. Lihakset eivät valehtele. Sitten hän murjoisi ja minä esittäisin reipasta ja purisin kieltä ja taas valehtelisin, ettei minua koskisi. Hän tietäisi taas, että koskee ja sanoisi, että turhaan jännität muita kohtia kropastasi. Hän joutuisi sitten hieromaan niitäkin.

Sitten minä juttelisin niitä ja näitä ja sanoisin, että ensi viikolla minä taas venyttelisin, että juu, se on kyllä niin, että pitää ennaltaehkäistä näitä asioita. Ja sitten minä kertoisin, että hevostani aina hierotin ja akupunkteerasin, mutta tämä on nyt viides kertani hierontapöydällä ikinä. Että kyllä se on vain tärkeää pitää itsestään huolta. Hieroja ihmettelisi, että miksi se puhuu kun se voisi olla hiljaakin, ja kertoisi vähän ravihevosista. Ja minä sitten, että mielenkiintoista ja au, nyt kyllä sattuu.

Sitten hieroja taas pumppaisi minun jalkaani ja kipu isosta selkälihaksesta häviäisi. Ja minä olisin, että vau, ja että ensi viikolla minä venyttelen. Lupaan sen. Mutta nyt kun minua ei enää koskisi, minä menisin ratsastamaan ja jättäisin taas venyttelyt, koska ehkä tämä kerta olisi toisenlainen kuin ne muuta ja minä olisinkin nuori ja vetreä. Sellainen notkea ja puumahko, vaikka pääkin olisi jo mennyt jumiin ja hitaalle.

Ystäväni. Aina minua varten, kun heitä tarvitsen.