Curling-hevosenomistajat
Muistatteko, kun kymmenisen vuotta sitten alettiin puhua curling-vanhemmuudesta? Termi kuvasti sitä, miten jotkut vanhemmat silottavat kaikki muhkurat lastensa tieltä tehdäkseen heille helpomman ja mukavamman elämän, aivan kuten curlingissa "harjataan" intohimoisesti jäätä kivien edessä, jotta ne liukuisivat paremmin.
Lienee selvää, ettei kenenkään vanhemman ole toivottavaa käyttäytyä lastensa vuoksi näin. Jokaisen on itse kasvettava ja kuljettava matkansa täysipäiseksi aikuiseksi. Siihen kuuluu se, että matkalla on myös vastoinkäymisiä. Viime aikoina olen alkanut epäillä, että curling-vanhempien lisäksi keskuuteemme on kehittynyt eräänlainen curling-hevosenomistajien porukka.
Mutta pohjustetaanpa vähän. Olen 35-vuotias. Olen aina ollut jäykkä. Kävin alakouluikäisenä balettitunneilla ja siinä missä muut nostivat kinttunsa korviin ja taipuivat spagaatiin, minä olin jo silloin alakynnessä. Ei tullut Anniinasta ballerinaa. Anniina siirtyi hevosen selkään.
Kun kävin äitienpäivänä hierojalla, hieroja paljasti kehostani monta herkullista jumia. Ulvoin tuskasta. Tunnustin, että jos taivutan kehoani aamulla suorin jaloin eteenpäin, sormenpääni ylttävät ehkä noin polviin, omiin tosin. Toisaalta tunnustustani tuskin tarvittiin, sillä kroppani tunnusti kaiken puolestani, vaikka vain makasin paikoillani. Selinmakuulla jalkateristäni kuulemma myös näki, etten paljoa kävele korkokengillä.
Kun Reetta vaati minua polkemaan Fustra-tunnin alussa stepperiä hyvässä ja vaaditussa asennossa, tuo asento tuntui todella epämiellyttävältä. Jos olisin ollut hevonen, en olisi ollut siinä vapaaehtoisesti, joten olisin joko purrut, potkinut, pukittanut tai muuten vaikuttanut tyytymättömältä. Riippuen ihan temperamentistani. Koska en ymmärtäisi omaa parastani, yrittäisin vain päästä tilanteesta eroon. Vastustelisin, hangoittelisin.
Jos minuun tässä tapauksessa suhtauduttaisiin pakottaen ja raipalla lyöden, en tulisi yhtään tyytyväisemmäksi. Mutta jos minun annettaisiin vain askellella siellä miten sattuu, jotta pysyisin hyvällä tuulella ja ettei minun tarvitsisi olla hetkeäkään tyytymätön, askeltaisin siellä taatusti edelleen päin persettä.
Olen tavannut paljon hevosihmisiä, jotka eivät koskaan halua pakottaa hevosia mihinkään. He lukevat hevosia niin tarkasti, että ovat aina valmiina huomaamaan kipua ja kohtuutonta pakottamista, suoranaista eläinrääkkäämistä. Ei saa sitä ja ei saa tätä. Hevosen pitää antaa olla hevonen. Jos se pukittaa, se on kipeä ja sitä pitää hoitaa, ei ratsastaa.
Se saa minut usein miettimään, että joku raja siinäkin on, että aina yritetään välttää sitä, että hevonen tuntee olonsa epämukavaksi. Ruostunut sarana pitää saada kulkemaan. Ei se paiskomalla ja riehumalla onnistu, mutta kyllä se alkuun narisee ja tuntuu lähes toivottomalta tehtävältä. Sitten siitä ehkä tulee ihan hyvä peli, kunhan sitä vain jaksaa pikku hiljaa saada liikkuvammaksi.
No, ei se tietysti sitä tarkoita kaikki hevosen kuunteleminen ja niin sanotut pehmeät menetelmät olisivat hassua hössötystä. En vain ole ihan vakuuttunut siitä, että pelkästään silittelemällä saadaan aina tuloksia aikaiseksi. Ei lastenkasvatuksessakaan tapahdu kamalia, vaikka lapsi joskus itkupotkuraivaroi ja huutaa ja tuntee selvästi olonsa epämiellyttäväksi suorittaessaan pyydettyä asiaa.
Raivoa, kehua, kiitosta. Itkua, potkua ja rakkautta. Mutta ei sitä, että elämä on pelkkää auvoa. Hevosesta ei saa kouluttamalla täysin turvallista ja ihmisen ajatuksia lukevaa yksilöä. Minusta on täysin kummallista kuvitella, että hevosten kanssa aina vain naksuteltaisiin, siliteltäisiin ja jaettaisiin pelkkää kiitosta.
Kasvatus ei ole pelkkiä kauniita sanoja. Mutta kasvatusta ei myöskään ole ilman kauniita sanoja.
EDIT! 19.5. klo 13.31: Eläinkoulutusblogin Jaana Pohjola on kirjoittanut tähän kirjoitukseen vastineen https://elainkoulutus.wordpress.com/2015/05/19/porkkanansyottajien-taakka/
Mitä mieltä olet, kirjoitammeko samasta aiheesta?
Lienee selvää, ettei kenenkään vanhemman ole toivottavaa käyttäytyä lastensa vuoksi näin. Jokaisen on itse kasvettava ja kuljettava matkansa täysipäiseksi aikuiseksi. Siihen kuuluu se, että matkalla on myös vastoinkäymisiä. Viime aikoina olen alkanut epäillä, että curling-vanhempien lisäksi keskuuteemme on kehittynyt eräänlainen curling-hevosenomistajien porukka.
 |
| Ei Maunomies haudan yli ilman napakkaa otetta hypännyt. (kuva Heli Koskimäki) |
Mutta pohjustetaanpa vähän. Olen 35-vuotias. Olen aina ollut jäykkä. Kävin alakouluikäisenä balettitunneilla ja siinä missä muut nostivat kinttunsa korviin ja taipuivat spagaatiin, minä olin jo silloin alakynnessä. Ei tullut Anniinasta ballerinaa. Anniina siirtyi hevosen selkään.
Kun kävin äitienpäivänä hierojalla, hieroja paljasti kehostani monta herkullista jumia. Ulvoin tuskasta. Tunnustin, että jos taivutan kehoani aamulla suorin jaloin eteenpäin, sormenpääni ylttävät ehkä noin polviin, omiin tosin. Toisaalta tunnustustani tuskin tarvittiin, sillä kroppani tunnusti kaiken puolestani, vaikka vain makasin paikoillani. Selinmakuulla jalkateristäni kuulemma myös näki, etten paljoa kävele korkokengillä.
Kun Reetta vaati minua polkemaan Fustra-tunnin alussa stepperiä hyvässä ja vaaditussa asennossa, tuo asento tuntui todella epämiellyttävältä. Jos olisin ollut hevonen, en olisi ollut siinä vapaaehtoisesti, joten olisin joko purrut, potkinut, pukittanut tai muuten vaikuttanut tyytymättömältä. Riippuen ihan temperamentistani. Koska en ymmärtäisi omaa parastani, yrittäisin vain päästä tilanteesta eroon. Vastustelisin, hangoittelisin.
"Jos olisin ollut hevonen, en olisi ollut siinä vapaaehtoisesti, joten olisin joko purrut, potkinut tai pukittanut."
Jos minuun tässä tapauksessa suhtauduttaisiin pakottaen ja raipalla lyöden, en tulisi yhtään tyytyväisemmäksi. Mutta jos minun annettaisiin vain askellella siellä miten sattuu, jotta pysyisin hyvällä tuulella ja ettei minun tarvitsisi olla hetkeäkään tyytymätön, askeltaisin siellä taatusti edelleen päin persettä.
Olen tavannut paljon hevosihmisiä, jotka eivät koskaan halua pakottaa hevosia mihinkään. He lukevat hevosia niin tarkasti, että ovat aina valmiina huomaamaan kipua ja kohtuutonta pakottamista, suoranaista eläinrääkkäämistä. Ei saa sitä ja ei saa tätä. Hevosen pitää antaa olla hevonen. Jos se pukittaa, se on kipeä ja sitä pitää hoitaa, ei ratsastaa.
Se saa minut usein miettimään, että joku raja siinäkin on, että aina yritetään välttää sitä, että hevonen tuntee olonsa epämukavaksi. Ruostunut sarana pitää saada kulkemaan. Ei se paiskomalla ja riehumalla onnistu, mutta kyllä se alkuun narisee ja tuntuu lähes toivottomalta tehtävältä. Sitten siitä ehkä tulee ihan hyvä peli, kunhan sitä vain jaksaa pikku hiljaa saada liikkuvammaksi.
No, ei se tietysti sitä tarkoita kaikki hevosen kuunteleminen ja niin sanotut pehmeät menetelmät olisivat hassua hössötystä. En vain ole ihan vakuuttunut siitä, että pelkästään silittelemällä saadaan aina tuloksia aikaiseksi. Ei lastenkasvatuksessakaan tapahdu kamalia, vaikka lapsi joskus itkupotkuraivaroi ja huutaa ja tuntee selvästi olonsa epämiellyttäväksi suorittaessaan pyydettyä asiaa.
Raivoa, kehua, kiitosta. Itkua, potkua ja rakkautta. Mutta ei sitä, että elämä on pelkkää auvoa. Hevosesta ei saa kouluttamalla täysin turvallista ja ihmisen ajatuksia lukevaa yksilöä. Minusta on täysin kummallista kuvitella, että hevosten kanssa aina vain naksuteltaisiin, siliteltäisiin ja jaettaisiin pelkkää kiitosta.
Kasvatus ei ole pelkkiä kauniita sanoja. Mutta kasvatusta ei myöskään ole ilman kauniita sanoja.
 |
| On hevosia, joista voi tulla vaarallisia, jos niillä ei ole rajoja. Mutta sen jälkeen ne tarvitsevat hurjasti rakkautta ja kehuja. Tätäkään hevosta ei satutettu kuvaa otettaessa. (Kuva: Erica Lilja) |
EDIT! 19.5. klo 13.31: Eläinkoulutusblogin Jaana Pohjola on kirjoittanut tähän kirjoitukseen vastineen https://elainkoulutus.wordpress.com/2015/05/19/porkkanansyottajien-taakka/
Mitä mieltä olet, kirjoitammeko samasta aiheesta?
Olipa hyvin kirjoitettu, ja mun mielestä ihan tärkeästä asiasta! :)
VastaaPoistaKiitos. Tää on vähän sellainen ikuisuusaihe. Toisten mielestä jopa vähän tabu: saako hevosta enää läimäistä. Mutta eihän ne päälle saa tulla eikä oppia siihen, että jos ratsastaja pyytää jotain, mikä vaatii niiltä itseltään vähän eforttia, niin ne voivat joko rynnätä paikalta tai esimerkiksi heittää ratsastajan alas.
PoistaTärkeää asiaa.
VastaaPoistaJa herättää parhaillaan hyvin tärkeää keskustelua. VAstakkainasettelun aika ei selvästi ole ohi, :)
PoistaMinun makuun pikkasen liian mustavalkoista tekstiä, mutta hei, saitpahan mut kommentoimaan. :)
VastaaPoistaToki näitä curling-tyyppisiä ääripää-hevosenomistajia on olemassa. Mikähän se tilasto aiheesta olisi, sitä en tiedä, mutta oma kokemukseni on, että aika harva semmoinen lopulta on. Koen myös, että heidän tekemisistään on sekä hevosille että ihmisille paljon vähemmän fyysistä, henkistä tai muuta haittaa kuin sitten näistä kurittamiseen taipuvaisista omistajista. Sillä ajatuksella tämä ei ole se aihe, jonka itse nostaisin pöydälle tärkeänä asiana - tai ehkä olisin muotoillut sen vain eri tavoin.
Tässä postauksessa jäi huomioimatta sen kultaisen keskitien mahdollisesti löytäneet omistajat ja muut hevostelijat. Niinkuin tuossa esimerkissäsi ainoat vaihtoehdot olisivat vaatia väkivallalla tai lopettaa vaatiminen kokonaan. Moni naksutinkouluttaja painottaa nimenomaan sitä, että kun jotakin liikettä tehdään ja siitä palkitaan, sitä tehdään vaikka maailman pienin liikahdus, mutta oikein. Ei paljon ja sinnepäin.
Minusta ei ole lainkaan outoa kuvitella, että hevosten kanssa aina vain naksuteltaisiin, siliteltäisiin ja jaettaisiin pelkkää kiitosta. Se ei tarkoita sitä, etteikö hevonen välillä hermostuisi, poistuisi paikalta perä lentäen ja jättäisi hommat koko päivältä siihen. Sitten se olisi niin. Ja kun se haluaisi jälleen tehdä yhteistyötä, naksahdukset, kiitokset ja silittely jatkuisi.
Tämmöisiä aatteita minulle tästä nousi. :) Kiitos siis kiinnostavasta kirjoituksesta!
Mietin ensin, että mitä esimerkkiä tarkoitin, mutta huomasin sitten itsekin, että tuo kohta todella on luettavissa niin, että joko vaaditaan väkivallalla tai lopetetaan vaatiminen kokonaan. Lopputulos tuolla stepperillähän oli se, että minua vaadittiin koko ajan korjaamaan asentoni oikeaksi. Ja lopulta se sitä olikin. Taisin saada ihan kehuja. ;-)
PoistaOlen edelleen sitä mieltä, että mikä toimii yhdellä, ei välttämättä toimi toisella. Edellinen hevoseni olisi varmaan naksuteltu vaikka miten toimivaksi yksilöksi, koska oli hirvittävän helppo ja mukava hevonen. Kaikki kävi yhdellä kertaa. Sen sijaan tunnen myös temperamenttisia ja herkkiä hevosia, joiden ensimmäine reaktio kaikkeen on paeta. Nämä hevoset ovatkin ongelmahevoskouluttajien heiniä.
Olet oikeassa, että kultainen keskitie jäi puuttumaan. Ehkä se ei kuitenkaan olisi herättänyt niin paljon kiinnostusta? Toivottavasti kukaan ei nyt pidä minua hevosenhakkaajana!
Seuraasin kerran vierestä eräänlaista lassonpyörittely-naksutus-hevoskuiskaus- operaatiota, missä tarkoitusperät olivat varmasti hyvät, mutta toteutus ei ollut kouluttajan hallussa. Jokainen koulutusmetodi on juuri niin toimiva kuin sitä käyttävä kouluttaja on.
No, ainakin omasta puolestani voin sanoa, ettei tekstistä jäänyt sellaista hevosenhakkaaja-mielikuvaa - kaikesta huolimatta. ;)
PoistaNäinhän se on, ei mikään koulutusmetodi tee autuaaksi. Välillä on huonoja päiviä, välillä se hevonen on oikeasti kipeä jostain, eikä hommat luista. Ei vaikka kuinka rämpyttäisi naksutinta ja kaataisi porkkananpaloja karsinan täyteen. :)
Ehkä naksutteluun ym. pehmeiksi miellettyihin tapoihin tutustumiseen/siirtymiseen vain liittyy niin suuri ahaa-elämys ja positiivinen yllättyminen, että naksuttelevan henkilön puheet saattavat kuulostaa siltä, että eletään yhtäkkiä sateenkaaren päällä ja kaikki on täydellistä - se saattaa ko. henkilön mielestä myös tuntua alussa siltä. Moni meistä on lapsena opetettu raipalla räpsimiseen ratsastuskoulussa ja kun sille löytyykin vaihtoehto... Onhan se ihan mahtavaa. :)
Aivan. Se on näissä jutuissa vähän kuin olisi uskoontullut ja kokisi itsensä valituksi julistamaan evankeliumia koko maailmalle. :) Ei voi vaieta, kun on suurella asialla.
PoistaLuin ensin tuon Jaanan tekstin, ja olin et what? Taasko mulla on joku oleellisen tärkeä termi curling, jäänyt kuulematta! :D
VastaaPoistaHyvä kirjoitus! Vaikka itse olenkin tarkka, hevosen terveydestä. Yksikin huono askel, hapan ilme tai pieni oikuttelu ja olen etsimässä vikaa. Yleensä se myös löytyy, jostakin. Mutta minulla onkin herkkishevonen, joka ei koskaan oikuttele, ilman syytä.
Mutta se terveyden maksimointi ei estä minua pitämästä kuria ja välillä on joutunut joillekin kaveruksille sanomaan muutakin kuin "hyshys soosoo" Ja se on okei, silloin kun se myös loppuu siihen, että hevonen lopettaa pelleilyn, kuten päälle ryntäämisen.
Toisaalta, samalla tavalla myös kasvatan lapsiani. He ovat pienen elämänsä aikana kokeneet varmasti enemmän pettymyksiä kuin muut ikäisensä, mutta ovat myös saaneet maininnan mm. hoitopaikan tädeiltä, että erottuvat toiminnallisuudellaan ja ongelmanratkaisu kyvyillään edukseen, räkänokkien joukosta.
Autossa viikonloppuna keksimäni termi sai tosiaan uuden elämän! :D Hauskaa!
PoistaRatsastan itse aika usein yhdeksänvuotiasta, mutta erinäisistä syistä vähän raakaa hevosta, joka on herkkä kuin mikä. Tämän lisäksi se isottelee ja pelottelee uusia ratsastajia. Rajoja on joutunut laittamaan, mutta toisaalta, tämän hevosen kanssa ei kannata ryhtyä riitelemään ja sotimaan, siinä häviää sen siliän tien. On ratsastajia, joilta tällainen ei onnistu.
Olen kasvatuksellisesti samoilla linjoilla kanssasi. Ja olenv akuuttunut, että TOISTEN lapsia on aina paljon helpompi kasvattaa kuin omia. Koska jälkimmäinen tapahtuu aina teoriassa.
Olisi pitänyt jättää kommentti heti ensimmäisen lukukerran jälkeen. Mutta siinä mielessä tekstissä ollaan niillä rajoilla, jolloin lukijana joutuu hieman punnitsemaan, mitä kirjoituksesi punaisena lankana on. Lukijasta riippuen voi tekstin mieltää eri tavoin ja lähtökohtaisesti on myös otettava huomioon lukijan sen hetkinen tilanne siinä ympäristössä, missä hän sillä hetkellä liikkuu hevosten parissa. Silläkin on merkittävä vaikutus siihen, miten tämän tekstin kukin lukija mieltää.
VastaaPoistaItselläni heräsi tekstistä hivenen ristiriitaisia tuntemuksia. Enemmänkin olisin huolissaan siitä, lisääkö tämänkaltainen teksti sitä, että hevosen kipu ohitetaan ja taas kerran se selitetään sillä kun sitä nyt ei vain huvita tai se on tamma tai sillä nyt on huono päivä. Kun hyvin usein hevonen peittää kipuaan ja me ihmiset taas turrumme hevosen antamiin singnaaleihin, epäröimme, pidämme itseämme herkkänahkaisina ja käymme välillä eipäs/juupas -mietiskelyä ja vähitellen ajaudumme siihen, että ehkä se ei nyt ollutkaan kipua vaan haluttomuutta / tuittuilua. Kun oma otantani hevosista on kovin suppea, joudun tyytymään pieneen otantaan ja omasta kokemuksestani sanoisin, että usein takana on hevosen kipu, oliko se sitten lihasjumi, hiekan jyvä satulan alla vai jopa sellaista, että se vaatiikin jo pidempää kuntoutusta.
Mutta en toki väitä vastaan, hevoset varmasti osaavat kokeilla vai onko kyse siitä, että ne eivät välttämättä ymmärrä annettua tehtävää jos samalla hevosella on useampi eri ratsastaja ja hevonen joutuu sopeutumaan eri ratsastajan antamiin merkkeihin. Minusta on kuitenkin hyvä sallia hevoselle eri tunnetilat, mutta ei niitä tarvitse sillä tavoin hyväksyä, että se oikeuttaisi huonon käytöksen. Rajat on oltava, mieltään voi osoittaa, mutta työt tehdään silti loppuun ja käyttäydytään hyvin. Jos tulee ilopukki, ok. Jatketaan matkaa. Jos heittäydytään haluttomaksi, yhteistyökyvyttömäksi, ei auta, tehdään asiat kuten pyydetään. Ja nyt kirjoitankin helpon hevosen omistajana, ei ongelmia, terve. Mutta ehkä vastaukseni olisi toisenlainen jos päivät olisivat täynnä nuorta, uhmakasta hevosta. :D
Moikka!
PoistaOlet oikeassa, itsellänikin on sen verran suppea hevoskokemus, etten edes kuvittele leikkiväni kaikkitietävää. Edesmennyt hevoseni oli niitä, jotka pyrkivät todennäköisesti viimeiseen asti peittämään kipuaan. Siitä varmasti tuntee huonoa omatuntoa lopun elämäänsä, kun laittoi niin paljon cushingin taudin ja sen mukanaan tuoman vetämättömyyden piikkiin. Voin jossitella loppuelämäni sitä, olisiko pitänyt huomata jo aiemmin, että jalat ovat loppu.
Nykyisin taas kuvittelen lukevani hevosia paljon enemmän, vaikka minulla ei omaa olekaan. Voimakas temperamentti on tavallaan hevosen etu, koska mitä herkempi se on tuntemuksistaan, sitä helpompi sitä on lukea. Ne kiltit, mukavat ja mukautuvat jäävät helposti kipuineen yksin.
Itse koen että hyvin usein jos haluttomuuden syynä ei ole kipu, se on tylsyys. Itse en ihan äkkiä keksi mitään muuta tylsempää kun kiertää tunti kentällä ympyrää ja olen tehnyt sitä tuntikausia talutellessani vaivaista hevosta. Olen päässyt vierestä seurailemaan kuinka teini-ikäinen tallikaverini on vuodessa muuttanut jalkojaan raahaavan tuntsarin aivan uuteen malliin. Poni ei halunnut laukata: rakennettin pellonreunaan kuja, solmittiin ohjat kaulalle ja ammuttiin jouskarilla tauluun ja johan alkoi löytyä intoa muissakin tilanteissa. Hevonen ei ole niin typerä eläin, ettei se tarvitsisi vaihtelevia virikkeitä ja vähän aivojumppaa säilyttääkseen mielenkiintonsa ihmisen kanssa touhuamiseen. Hevosen voi opettaa vaikka noutamaan tai merkistä nostamaan jalkojan tietyssä järjestyksessä. Nyt kolme vuotiaan kanssa touhutessa olen huomannut, että hevonen ei luonnostaan ole kyllä haluton. Silloin on aina jossain vikaa. Tämä kommentti siis koskien vain haluttomuutta.
PoistaKyllä. Tylsääkin voi olla. Tintti oli sellainen, että kun yhtestyömme alkuaikoina loka-marraskuussa satoi ja oli pimeää, se muutaman perättäisen maneesipäivän jälkeen alkoi vetää pimeään, sateiseen metsäänkin mieluummin kuin maneesiin. Tosin olin silloin niin paljon heikompi ratsastajakin, että varmasti kanssani olikin tylsää.
PoistaKyllä tämä herätti ajatuksia. Se tasapainon hakeminen on tässäkin A ja O, näin näkisin asian.
VastaaPoistaOman kokemukseni perusteella, kun olen saanut intuition siitä että omassa hevosessa olisi jokin vaiva, se pitää valitettavan usein paikkansa. Toisaalta ei pidä ruveta vainoharhaiseksi joten tämäkin on veteen piirretty viiva. Jotkut ongelmat vaativat nimenomaan oikeanlaista liikuntaa - ei sitä sairastarhassa seisottamista tai muuten totaalilepoon jättämistä. Miten esimerkiksi vanhat hevoset; ovathan ne usein jäykkiä liikkeelle lähtiessään, mutta tekevät töitä niiiin tärkeinä ja vertyvät huomattavasti. Kumpi on mentaalisesti parempi hevoselle, jättää se postimerkkitarhaan yksin (huom.kärjistetty) vai järjestää sille kuntonsa mukaista liikuntaa, vaikka alku voisikin olla jäykähköä?
Hevosta pitäisi osata auttaa ja tukea koulutuksessa eteenpäin. Sitähän se on, hyvää johtajuutta, tietää miten paljon voi pyytää. Hyvää johtajuutta on kertominen hevoselle että nyt tuntuu vähän hankalalta mutta tehdään vähän kerrallaan, oikeaan suuntaan yrityksestä palkitaan, ja harjoittelun myötä helpottaa ja hevosen mukavuusalue laajenee. Ja hevosia on niin erilaisia, joku yrittää "otsa rypyssä" ja jollain menee herneet nenään heti kun jokin asia tuntuu vaikealta. Se on varmasti hankalin paikka - tietää milloin pitää ihan vaan laskea vaatimustasoa hiukan / muuttaa valmennusta jotenkin, ja milloin alkaa etsiä mahdollisia vaivoja.
Tajunnanvirta- vastaus, ja ehkä tässäkin on väärin tulkintojen varaa :D
Minusta tuntuu joka kirjoitukseni jälkeen, että hitto, olisi pitänyt tuota ja tuota tarkentaa. Siitäkin huolimatta, että iso osa teksteistä on työn alla viikkojakin, kun ne odottavat oikeita sanoja. AIna jää tulkinnanvaraa. EI se tietenkään vain huono asia ole sekään.
PoistaOma hevoseni oli minulla 19-vuotiaaksi asti ja sen kunnossapito vaati kyllä aika paljon. Liikettä piti olla koko ajan, mutta ei se mitään hikijumppaa useinkaan ollut. Kun oli ammattilaisia ympärillä, sai onneksi aina apua epäilyksilleen.
Nämä on haastavia kysymyksiä. Täytyy kuitenkin todeta, että ehkä enemmän olen hevosmaailmassa huolissani niistä ihmisistä, jotka eivät kuuntele hevostaan tarpeeksi. Esimerkkinä tilanne, jossa hevosella puetaan satulaa. Hevonen irvistelee, minkä kerkeää ja omistaja toteaa, ettei hevonen tykkää satuloinnista. Niin, mutta MIKSI se ei tykkää? Oman hevoseni kohdalla syy on ollut aina se, että satula on epäsopiva.
VastaaPoistaMinä ehkä luen itseni kategoriaan, joka välillä seuraa hevosta liiankin tarkasti. Totta kai on hyvä kuunnella hevosta, mutta ei saisi myöskään olla huolestunut. Jos koko ajan murehtii sitä, liikahtiko hevosella nyt korva vähän johonkin suuntaan, tekee jo itsessään hevosen olosta epämiellyttävän, koska omistaja on koko ajan huolestunut. Olen myös oppinut, ettei kaikki aina johdu kivusta, vaan syy voi yksinkertaisesti olla ratsastajan epämääräinen könyäminen selässä tai opittu tapa. Se on suoranaista salapoliisityötä yrittää selvittää, mikä hevosta vaivaa.
Oma hevoseni oli minulle tullessaan hyvin sisäänpäinkääntynyt ja eleet olivat minimissään. Se ei sanonut mihinkään mitään, vaikka olisi käynyt kipeää. Pikkuhiljaa hevonen on alkanut pääsemään pois kuorestaan ja olen oikeasti iloinen, että laukkanostossa tulee pientä protestipukkia, jos ratsastaja jää liikaa pidättämään. :)
Tuli muuten vielä se mieleen, että, kun pari vuotta sitten hevonen oli aika kipeä, joten jätimme tietenkin sitten ratsastamatta. Iho kukki älyttömästi (hevonen kauttaaltaan jaguaarikuvion peitossa) ja lanneranka oli todella jäykkä. Nyt vasta myöhemmin olemme kokemuksen kautta huomanneet, että liikunta on lääke tähän ja moneen muhunkin vaivaan. Eli liikkumattomuus on tälle hevoselle myrkkyä ja nostaa heti oireet esiin. Siksi joskus joutuu hevosta ikään kuin patistamaan liikkumaan, koska omistajana tiedän, että se helpottaa hevosen oloa. :)
Siinäpä se. Itseäänkin saa joskus patistaa liikkumaan... ;-)
PoistaEi vaan, minun hevosellani oli huono satula, kun ostin sen. Hyvinistuva satulakaan ei saanut sitä lopettamaan luimistelua satuloitaessa. Se oli niin vahvasti pinttynyt tapa. Sitten sattuman kautta keksin pukea sille satulan niin, että laitoin ensin huovan, sitten lampaankarvan ja nostin satulan siihen päälle. Ja kun vielä tähän kiinnittin irrallaan olevan satulavyön, tamma ei ollut millänsäkään koko satuloinnista.
Luonnollisesti jatkoin tällä tavoi satuloimista siitä eteenpäin. :)