Vanha koira ja vanhat tavat
Valkoinen ystäväni on vähän samanlainen ratsastaa kuin Tintti. Se ei aina oikein syty. Se ei juurikaan pudota, mutta hypyistä tulee usein vähän kulmikkaita, kun se hyppää korkealle tai vastavuoroisesti kerää jalat kainaloon. Se vaatii esteillä vähän patistamista, sillä ei se ilmaiseksi mitään anna.
Se, missä se eroaa Tintistä eniten, on kääntyminen. Omaehtoisesti se kääntyy vaikka paperin ympärillä, mutta pohkeiden läpimeno vaatii aika paljon työtä. Lisäksi se osaa neitimäisesti muuttaa mieltään ihan viime hetkellä. Pari viikkoa sitten laskeuduinkin tästä syystä ronskisti tatamiin.
Valkoisen ystävän kanssa hypätessä kaikki vanhat tavat kuitenkin nousevat esiin. Aikoinaan minua kehotettiin hyppäämään ns. tuntumaa vasten. Minulle kehittyi tästä inhottava tapa hakea levottomalla kädellä tuntumaa juuri ennen hyppyä. Tintti alkoikin jossain vaiheessa kieltää yhä enemmän silloin, kun minä epäröin, sillä se tulkitsi käteni pidätteeksi. Kun Cajus alkoi pari vuotta sitten valmentaa meitä, jouduin heti opettelemaan pois tästä tavasta. "Käsi pois ennen hyppyä!" "Tuntuma pois!" "Rauhallinen käsi!" "Anna hevosen tehdä työnsä äläkä häiritse sitä!"
Valkoinen ystäväni saa minut taas kuvittelemaan, että minun pitäisi nyplätä ohjaa. Täytyisi muistaa, että tämä kaikki häiritsee hevosta, joka yrittää katsoa itse hyppypaikkaansa. Huonot ja kulmikkaat hypyt ovat minun vikaani. Jos siis jotain on tehtävä tahdille ja tempolle, se tehdään reilusti ennen estettä eikä juuri silloin, kun hevonen on valmistautumassa hyppyyn. Yritän käyttää nykyisin kaiken energiani siihen, että ennen estettä ajattelen ratsastavani vain pohkeella, vain pohkeella.
Rentous siinä kuitenkin tuntuu katoavan. Niin kuin sanotaa: vanhan poisoppiminen on vaikeampaa kuin kokonaan uuden oppiminen. En silti haluaisi ajatella, että vanha koira ei oppisi uusia temppuja. Oppii kyllä. Pakko oppia.
Se, missä se eroaa Tintistä eniten, on kääntyminen. Omaehtoisesti se kääntyy vaikka paperin ympärillä, mutta pohkeiden läpimeno vaatii aika paljon työtä. Lisäksi se osaa neitimäisesti muuttaa mieltään ihan viime hetkellä. Pari viikkoa sitten laskeuduinkin tästä syystä ronskisti tatamiin.
Valkoisen ystävän kanssa hypätessä kaikki vanhat tavat kuitenkin nousevat esiin. Aikoinaan minua kehotettiin hyppäämään ns. tuntumaa vasten. Minulle kehittyi tästä inhottava tapa hakea levottomalla kädellä tuntumaa juuri ennen hyppyä. Tintti alkoikin jossain vaiheessa kieltää yhä enemmän silloin, kun minä epäröin, sillä se tulkitsi käteni pidätteeksi. Kun Cajus alkoi pari vuotta sitten valmentaa meitä, jouduin heti opettelemaan pois tästä tavasta. "Käsi pois ennen hyppyä!" "Tuntuma pois!" "Rauhallinen käsi!" "Anna hevosen tehdä työnsä äläkä häiritse sitä!"
Valkoinen ystäväni saa minut taas kuvittelemaan, että minun pitäisi nyplätä ohjaa. Täytyisi muistaa, että tämä kaikki häiritsee hevosta, joka yrittää katsoa itse hyppypaikkaansa. Huonot ja kulmikkaat hypyt ovat minun vikaani. Jos siis jotain on tehtävä tahdille ja tempolle, se tehdään reilusti ennen estettä eikä juuri silloin, kun hevonen on valmistautumassa hyppyyn. Yritän käyttää nykyisin kaiken energiani siihen, että ennen estettä ajattelen ratsastavani vain pohkeella, vain pohkeella.
"Huonot ja kulmikkaat hypyt ovat minun vikaani."
Rentous siinä kuitenkin tuntuu katoavan. Niin kuin sanotaa: vanhan poisoppiminen on vaikeampaa kuin kokonaan uuden oppiminen. En silti haluaisi ajatella, että vanha koira ei oppisi uusia temppuja. Oppii kyllä. Pakko oppia.
 |
| Kieli keskellä suuta. Kuva :Erica Lilja |
Vaikka olenkin lähinnä harrastelija, olen kiitollinen, että saan ratsastaa ratsastuskoulussa, jossa on opetettu alusta alkaen olemaan häiritsemättä hevosta hypätessä. Teemme myös paljon tekniikkaharjoituksia. Ratsastuksen (erityisesti esteratsastuksen) eettisyys on mietittänyt itseäni kovasti viime aikoina. Samaan suuntaan saisi muuttaa ratsastuskouluopetusta yleensäkin. Ei niin suuria estekorkeuksia, vaan haastavampia tehtäviä. Puomityöskentelyssäkin riittää aina tekemistä, erilaisia harjoitteita riittää kyllä.
VastaaPoistaMutta tuosta hevosen häiritsemisestä. Meillä hypätään melko vähän. Teemme paljon esteistuntaa, kevyttä istuntaa ja puomityöskentelyä ennen hyppäämistä (sehän tällaiselle estekammoiselle sopii). Hyppääminen on aloitettu hyvin yksinkertaisista ohjeista: ratsasta ravi/laukka ensin hyväksi ja tahdikkaaksi, ratsasta kunnon tie esteelle, katso esteen yli, ota harjasta kiinni ja anna hevosen hypätä. Kolme ensimmäistä kohtaa (plus istunta) on harjoiteltu jo puomeilla, kaksi viimeistä taas onnistuu jokaiselta. Näillä simppeleillä jutuilla on hyvä aloittaa. Viilaamisen voi aloittaa, kun osaa olla kyydissä niin että hevosella on hyvä työrauha.
Olen aika surullinen, koska tiedän ettei näitä samoja asioita läpikäydä jokaisella ratsastuskoululla. En voi kuin korostaa puomityöskentelyn tärkeyttä - se luo pohjan esteille. Ja tietenkin sitä, että puomeista esteille siirtyessä hevosta ei ryhdytä häiritsemään. Aloittelijasta voi esimerkiksi tuntua turvalliselta tarrautua ohjaan. Ja kas, huomaamattaan siinä tulee nykäisseeksi hevosta suusta, kun ei ehkä vielä omaa liikerataansa hypyssä hallitse. Monta tällaista nykäisyä tai kunnon heilahdusta, niin työskentelystä menee maku. Kukaan ei ole seppä syntyessään (itsellenikin tulee toisinaan ihan ihme heilahduksia), mutta jos homman voi tehdä kivemmaksi hevoselle että ratsastajalle kunnon pohjatyöllä, miksi niin ei aina tehdä?
Menipä ohi aiheen, mutta sain purkaa sydäntäni. :D
Kiitos pitkästä tekstistä.
PoistaKyllähän se niin menee, että se, mikä pienillä esteillä ja kavaleteilla opetellaan kuntoon, kantaa sitten myös isommissa hypyissä.