Kyllä minä sen hoidan!
Toivoitko sinä lapsena lemmikkiä ja toistit loputtomiin vanhemmillesi, miten ihan varmasti hoitaisit sen kokonaan itse? Vanhempasi eivät ehkä uskoneet, koska eihän lemmikkiä koskaan hankita lapsen vastuulle vaan aikuisten. Vanhempasi ehkä tiesivät, että alkuviehätyksen jälkeen he olisivat itse niitä, jotka seisoisivat narunjatkeena kusetusreissulla. He eivät aikoneet tulla kusetetuiksi siihen hommaan luottamalla lasten lupauksiin.
Meillä oli lapsuudessani koira, tiibetinspanielin nimeltään Maradona. Mara oli täysin ehdollistunut vanhempiini. Isä käytti sen ulkona aamulla ja äiti heti töistä tultuaan. Illalla joku meistä lapsista saattoi raahautua sen kanssa lenkille. Vanhoilla päivillään se lenkitti aamuisin itse itsensä rivitaloasuntomme edessä olevalla kävelytiellä. Koirien vapaana pitäminen oli kai enemmän sallittua 90-luvulla.
Uutta koiraa ei koskaan hankittu. Kun teini-ikäisenä haaveilin hevosesta, lupasin luonnollisesti hoitaa sen kokonaan itse. Lupasin, että hoidan myös kouluni. Vanhempani eivät uskoneet. Lopetin jossain vaiheessa sitten ratsastuksen kokonaan eikä sittemmin koulukaan kiinnostanut. Arvosanat laskivat ja tulevaisuudesta ei ollut tietoa. Viimein kymppiluokan jälkeen olin löytänyt itseni, kadonneet arvosanani ja jatkoin lukioon ja myöhemmin yliopistoon. Valmistuttuani ostin ensimmäisen oman hevosen.
Mieheni kyseli hiljattain, mitä haluaisin äitienpäivälahjaksi. Ilmoitin pilke silmäkulmassa, että hevonen olisi kiva. Sitähän minä aina toivon.
- Ihan varmasti minä hoitaisin sen itse ja kokonaan, marisin leikilläni aivan kuten lapset tekevät.
- Se on ihan varmaa. Ja se siinä se ongelma onkin!
Meillä oli lapsuudessani koira, tiibetinspanielin nimeltään Maradona. Mara oli täysin ehdollistunut vanhempiini. Isä käytti sen ulkona aamulla ja äiti heti töistä tultuaan. Illalla joku meistä lapsista saattoi raahautua sen kanssa lenkille. Vanhoilla päivillään se lenkitti aamuisin itse itsensä rivitaloasuntomme edessä olevalla kävelytiellä. Koirien vapaana pitäminen oli kai enemmän sallittua 90-luvulla.
Uutta koiraa ei koskaan hankittu. Kun teini-ikäisenä haaveilin hevosesta, lupasin luonnollisesti hoitaa sen kokonaan itse. Lupasin, että hoidan myös kouluni. Vanhempani eivät uskoneet. Lopetin jossain vaiheessa sitten ratsastuksen kokonaan eikä sittemmin koulukaan kiinnostanut. Arvosanat laskivat ja tulevaisuudesta ei ollut tietoa. Viimein kymppiluokan jälkeen olin löytänyt itseni, kadonneet arvosanani ja jatkoin lukioon ja myöhemmin yliopistoon. Valmistuttuani ostin ensimmäisen oman hevosen.
Mieheni kyseli hiljattain, mitä haluaisin äitienpäivälahjaksi. Ilmoitin pilke silmäkulmassa, että hevonen olisi kiva. Sitähän minä aina toivon.
- Ihan varmasti minä hoitaisin sen itse ja kokonaan, marisin leikilläni aivan kuten lapset tekevät.
- Se on ihan varmaa. Ja se siinä se ongelma onkin!
Haha ihana! :D
VastaaPoistaMeillä vähän sama ongelma kun minä hevosesta haaveilen. Paitsi että viisi vuotta ollaan veljen kanssa hoidettu jo kaikki koiranlenkit ja itselläni jos mitä jyrsiää ja mateliaa aina pitkäikäisiksi asti itse hoidettuna...
YP hepan aikaan huomasin, että 4-5h tallilla ei ollut haaste edes arkisin. Vanhempani eivät tästä tosin olleet niin innoissaan ;)
Täytyy sanoa, että kahdehdin teitä nuoria sekä myös lapsettomia aikuisia, koska kyläl itsellänikin 5 tuntia liahtaisi tallilla ihan huomaamatta, mutta perheellisenä on aina kiire myös kotiin. Työssäkäyvänä on sillä tavoin helpompaa kuin koululaisena, että ei ole läksyjä tehtävänä. Vaikka meillä opettajilla aika usein on myös kotona tehtäviä töitä.
PoistaMuistan kyllä , miten minua uhattiin, että hoitohevostelu loppuu, jos koulunumerot laskevat. Ja nehän laskivat. Itkeä tirustin auton takapenkillä, ja sitten nostin numeroita seuraavaan todistukseen, koska armo kävi oikeudesta.