keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Kuusisaaren rikkaudet

Olin tällä viikolla Kelan opintotukikoulutuksessa ja kuljin tavanomaisesta poiketen julkisilla. Bussireittini vei käytännössä ovelta ovelle, mutta kestikin sitten tunnin. On jokatapauksessa rentouttavampaa istua bussissa tunti kuin etsiä Mannerheimintien lähettyviltä parkkipaikkaa ja muistella, mistä risteyksestä saa kääntyä ja mihin suuntaan.

Osa bussireitistä kulki reittiä, jota vuosia sitten pyöräilin töihin, eli Kuusisaaren ja Lehtisaaren läpi. Tuo alue on täynnä sen hintaisia asuntoja, että niistä voi vain haaveilla. Lehtisaaresta irtoaisi ehkäkerrostalokaksio noin 200 000 eurolla, mutta alueen rivi- ja paritaloissa hinnat alkavat 700 000 eurosta eikä hintakatto tule kovin helpolla vastaan. Mutta ne, kenellä rahaa on, voivat luonnollisesti noita summia pulittaa. Lahden toisella puolella voi ihailla Mäntyniemeä. Jos nyt jotain miinusta alueesta pitää sanoa, niin huonot julkiset yhteydethän sieltä on. Muutama bussivuoro tunnissa on Helsingin mittapuulla tosi vähän.

Alueen läpi matkustaessan alkaa väistämättä miettiä, millaista elämää taloissa eletään. Onko niissä design-tuoleja, juodaanko vuosikertaviinejä? Käyttävätkö asukkaat kulahtaneita pieruhousuja töiden jälkeen niin kuin minäkin? Onko heillä kalliit autot? Korkeat koulutukset? Kultaiset noutajat ja hevosia? Rikkaillahan on.

Siinä se taas tuli. Rikkailla on hevosia. Niin moni meistä on tämän kuullut ja taistelee näitä ennakkoluuloja vastaan. Omassa pussissa hevosen tuoma rikkaus ei juuri näy. Minullakin oli aina tarve sanoa, että olen persaukinen perheenäiti, jonka nelihenkisen perheen elämä on sullottu 84 huonosti suunniteltuun neliöön, koska minä haluan harrastaa hevosia. Mutta olisiko elämäni toisenlaista, jos ympärilläni olisi Kuusisaaren rauha ja miljoonan euron asunto? Ja jos minulla olisi varaa Kuusisaareen, olisiko minulla silloin rahaa kaikkeen muuhunkin, mitä mieleni tekisi, jopa ihan törsättäväksi saakka? Vai olisiko kaikki rahani kiinni seinissäni?

Omaisuus on aina mielenkiintoinen juttu. Sehän on vain laskennallista rahaa. Viisivuotias lapsikin ymmärtää, että jos hän käyttää koko viiden euron maallisen mammonansa ostaakseen lelun, hänellä on sen jälkeen lelu, mutta ei senttiäkään rahaa. Jos hän kuitenkin tarvitsee myös rahaa, hänen on joko myytävä lelu tai hankittava lisää rahaa. Aina myyminen tai rahanhankinta ei ole mahdollista. Ei lapselle ainakaan. Käytännössä hänen ei tietystikään pitäisi sijoittaa kaikkia rahojaan siihen leluun.

"Viisivuotias lapsikin ymmärtää, että jos hän käyttää koko viiden euron maallisen mammonansa ostaakseen lelun, hänellä on sen jälkeen lelu, mutta ei senttiäkään rahaa."


Hevoseomistajat käyttävät rahansa hevosiin vähän samalla logiikalla. Ei kellään ole hevoskauppojen jälkeen rahaa mihinkään ylimääräiseen, ainoastaan hevosen kuluihin. Joku ulkopuolinen luulee helposti, että hevosiin tuhlaava kylpee rahassa ja omaisuus on jollain tapaa helposti realisoitavissa, mutta ei se ole sitä sen enempää kuin perheyrityskään. Kun raha on kiinni jossain, se ei sieltä irtoa tuhlattavaksi eikä edes vaativaan tarpeeseen. Hevosenomistajalla voisi luulla olevan rahaa "muuhunkin kun on sillä se hevonenkin". Vaan harvoin on. No, jos jollakulla on velaton asunto eikä asumiskustannuksia, niin silloin rahaa tietysti on.

Rikkaus ja varallisuus on aina suhteellista. Kalliiden neliöiden suojissa eletään mitä todennäköisimmin samanlaista elämää kuin halvemmissa neliöissäkin; ollaan tyytyväisiä tarjous- Heinzista ja iloitaan S-Bonuksista. Suomalaiset elävät aika lailla samalla tavalla kaikkialla, vaikka me haluaisimme ajatella mitä tahansa. Omaisuus ei aina tee ihmistä fyysisesti rikkaaksi, vaan se useimmiten luo ainoastaan puitteet elämälle. Käteen jäävä varallisuus tuskin kenelläkään hipoo pilviä. Toki on eri asia kamppailla toimeentulon rajoilla kuin pystyä käyttämään rahaa aika huolettomasti. Valinta ketsupin laadusta on eri asia kuin miettiä, onko varaa ketsuppiin laisinkaan.

"Valinta ketsupin laadusta on eri asia kuin miettiä, onko varaa ketsuppiin laisinkaan."


Vaikka tällä hetkellä saatan olla enemmän varoissani kuin hevosenomistajana olin, tunnen itseni vajaaksi ja puolikkaaksi. Minä pidemmälle Kuusisaaressa bussi kulki, sitä enemmän huomasin ajattelevani, että vaikka joskus haaveilin asuvani siellä, oikeasti kaipaan elämääni vain omaa hevosta. Ei minun ylijäävät rahani koskaan tule kulumaan hulppeaan asumiseen tai kiinteän omaisuuden hankkimiseen, jos vain voin käyttää ne hevosiin. Joskus on kuitenkin tehtävä valintoja, koska kaikkea ei voi saada. Minä saisin kyllä ruoan maistumaan ilman ketsuppia, mutta lapset eivät.

Saksalaisen sanonnan mukaan hevonen on hevonen ilman ratsastajaakin, mutta ratsastaja ilman hevosta on pelkkä ihminen. Se puoli elämässäni kaipaa aina reilusti mausteita maistuakseen miltään.

Vietimme pari viikkoa sitten kreikkalaista iltaa. Ystävät toivat meille oliivipuun, jonka juurella oli rahaa kuin roskaa. Vahinko, ettei raha kasva puissa eikä leikkirahallakaan tee mitään.

2 kommenttia:

  1. Kyllä. Ja ei. Pirun kallista sanoisi joku, korvaamatonta sanon minä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinäpä se. Sitä vain tottuu siihen, että rahat menevät hevoseen. Ei edes osaa ajatella, mitä elämä olisi ilman niitä. Ja mnitä sillä rahalla muka tekisi muuta sellaista, mikä tyydyttäisi?

      Poista

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...