Kasvunvaraa

Olen kuullut monta tarinaa siitä, miten hevoskaupoissa on puolivahingossa tullut hankittua vähän turhan paljon kasvunvaraa. Niin kuin rakkaudessa yleensä, on kavioliittoonkin suuri kiusaus rynnätä rakkauden ensi huumassa, sillä mitä muuta ne muutaman koeratsastukset ovat kuin ensihuumailua. Lopulta on osoittautunut, että kasvunvaraa on ahnehdittu niin, että itseluottamus on mennyt ennen kuin taidot ovat karttuneet riittävästi. Suomeksi sanottuna: hevonen osoittautuu liian vaikeaksi.

Kävimme hiljattain ratsastustunnin jälkeen keskustelun. Olin itsekin epäilevä, mutta silti utelias kuulemaan valmentajani mielipiteen siitä, olisiko minun millään tapaa järjevää hypätä Herkkiksellä.

- Sanoisin, että ainakaan tässä vaiheessa ei. Ei, ennen kuin se saa riittävästi rutiinia. Sitä ennen laitan sen selkään mieluiten jonkun kokeneemman ja notkeamman ratsastajan.
- Näin ajattelinkin. Minulla on sitä paitsi kaksi pientä lasta.
- Aivan. Ei oteta siksikään turhia riskejä.

Koska meillä on Herkkiksen kanssa tuntunut asiat kliksahtavan viime aikoina kohdalleen, nälkä on alkanut kasvaa. Ymmärrän toki hyvin, että tuo hevonen on minulle toistaiseksi monellakin tapaa aivan liian vaativa, mutta olen kiitollinen, että olen saanut sillä ratsastaa ja harjoitella. Vielä muutama kuukausi sitten nieleskelin ylpeyteni rippeitä ja huomasin välillä epäileväni, saanko koskaan mitään tolkkua sen kaahotukseen. Nyt kun olen saanut, olen alkanut kuvitella, että oikeasti osaankin jotain. Vaarallinen ajatus.

"Olen alkanut kuvitella, että oikeasti osaankin jotain. Vaarallinen ajatus."

Tintti tuskin edes osasi kaahata, vaikka se minusta joskus siltä tuntuikin. Se oli aina hallinnassa, tässä Keravalla 2013. (Kuva Alica Lilja)

Me emme enää jumita emmekä juurikaan pukittele. Saan vastalaukkaharjoituksetkin hallintaan ilman, että menemme aina keskilaukkaa. Etuosakäännökset sujuvat pääsääntöisesti todella pienillä avuilla ja parantavat muotoa. Pohkeenväistötkin menevät enenevässä määrin suoraan. Moni muu on saanut tällaiset asiat onnistumaan sen kanssa aikapäiviä sitten, mutta minä olen joutunut opettelemaan kantapään (ja maneesinpohjan) kautta.

Onko aikuisuus kuitenkin sitä, että ymmärtää oman rajallisuutensa? Ratsastan jatkuvasti ihmisten kanssa, jotka ovat minua vanhempia ja kokeneempia ja pärjäävät aivan uskomattoman kuumien hevosten kanssa ilman, että heissä tuntuu olevan pienintäkään epäröintiä. Välillä huomaan ajattelevani, että vaikka olen 35-vuotiaana esteryhmämme nuorimmasta päästä, olen monissa asioissa kokematon keltanokka ja täysin toivoton tapaus. Kun joku aika sitten hyppäsin Herkkiksen emällä, huomasin toivovani koko ajan, että suoritettava tehtävä olisi viimeinen.

"Vaikka olen 35-vuotiaana esteryhmämme nuorimmasta päästä, olen monissa asioissa kokematon keltanokka ja täysin toivoton tapaus."

No, mitä muuta voisikaan tapahtua, kun saa ratsukseen hevosen, jota vuosikymmenten kokemuksellakin sanotaan vaativaksi hevoseksi. Minunlaiselleni amatöörille sellainen on lähes mahdottomasti hallittava. Selvisin tunnista kunnialla, mutta yhteinen toteamus oli, että varmaan joskus myöhemmin sitten uudelleen...

Elättelen silti toiveita taitojeni kasvamisesta ja Herkkiksen hyppyrutiinin uudelleenlöytymisestä. Ehkä vielä joku päivä osaan siirtää sileällä kerrytetyt taitoni estetunnille myös Herkkiksen kaltaisen kuumakallen kanssa. Onneksi se ei ole oma hevoseni, jonka olisin ostanut itselleni sekopäisyyksissäni ajatellen, että tässä nyt yhdessä kasvamme kohti huimia tuloksia. Onnistuisin vain pilaamaan hyvän hevosen. Ja hajottamaan itseni.

Nyt viimeisetkin hokasavaat, että kaiken tämän järkeilyn takaa löytyy rakastunut nainen. Ja rakastuneelle naiselle voi käydä todella huonosti etenkin, kun hän vehtaa pahan pojan kanssa.

- Aina se, josta pitää eniten, ei ole kuitenkaan se sopivin, minua muistutettiin.

Kuva: Erica Lilja 2015