I LOVE HORSES

Onko hevonen edelleen ainoa eläin, jonka osaat piirtää? Kirjoititko ensimmäiset englanninaineesi hevosista? Muistatko edelleen palavan rakkauden lapsuutesi rakkaushevosta kohtaan vaiheessa, missä pojat eivät kiinnostanee, ainoastaan hevoset. Minä muistan!

Mihin olisin ikinä päätynyt ilman ratsastuskoulua. Ratsastuskoulussa aloitin, ratsastuskoulussa ratsastan edelleen. Siksi Facebookissa kiertänyt Elämäni hevoset - haasteen hevosista kaikki Tinttiä lukuunottamatta olivat ratsastuskouluhevosia.

En tiedä, miksi ratsastuskouluja aina vähäntellään. 1990-luvulla se oli paikka, missä me tavallisten palkansaajien lapset saimme kipinän lajiin ja mahdollisuuden ratsastaa, hoitaa hevosia ja harrastaa. En usko, että tämä asia on kenenkään kohdalla muuttunut. Ehkä joillain yksityistalleilla vain eletään kuplassa, että vain hevosenomistaja osaisi ratsastaa.

Minun ratsastuskouluni oli Hubertusseura Lappeenrannassa ja kannustava opettajani Raija Metsälä. Ehkä HubS, Raija tai joku seuraavista hevosista on sinullekin tuttu.

"I LOVE ONESTO, ONESTO IS THE BEST"

Ensimmäinen hoitohevoseni oli tilastoruuna Onesto. Maailmassa ei ollut suurempaa juttua, kuin päästä hoitajaksi, eli putsaamaan karsinoita, kaukaloita, varusteita ja istumaan näiden tehtävien välissä vain hoitajille varattuun junnarihuoneeseen. Hubertusseuran tallit sijaitsivat vielä tuolloin Lappeenrannassa varuskunta-alueella.

Hoitajia oli kolme, joista yhden huonosti tehtäviään hoitaneen tilalle etsittiin uutta hoitajaa. Olin niin otettu, kun sen ykköshoitaja Minna pyysi minua hoitajaksi, että rakastuin hevoseen samantien. Olisin varmasti rakastunut mihin tahansa hevoseen, jos siitä olisi tullut hoitohevoseni.

Onesto oli sutjakka ja nopea kaveri. Voitimme kaikki ratsastustuntien heppaleikkien pyyhkeenryöstöt, vaikka kerrankin tipuin yhden tunnin aikana siltä jopa kolmesti, tosin menin ilman satulaa. Se oli innokas hyppääjä ja sen jälkeen, kun siitä tuli hoitohevoseni, sain hypätä sillä jokaisella estetunnilla.

Onesto sairasti puhkuria ja sitä hoidettiin höyryhengityksellä. Minäkin sain itsenäisesti puuhata höyrytyslaitteen kanssa omina hoitopäivinäni. Oneston karsina oli loppuaikoina HubSin tallin ns. pikkutallissa, missä oli parempi ilma, mutta minne ei tullut vettä. Minä 12-vuotias tunnollinen hevosenhoitaja kannoin sinne täyden valtavan vesisaavin aina omina hoitopäivinäni. Joskus läikkyvä painava vesisaavi kasteli vaatteetkin.

Onesto oli teurastuomion alla vain 11-vuotiaana, kunnes se sai "eläkekodin" Uudestakaupungista. Sinne se lähti 21.3.1991. Minä en kuitenkaan saanut olla koulusta pois jättämässä sille jäähyväisiä. Muut hoitajat saivat ja silloin se harmitti kovasti. Onesto eli ilmeisen tyytyväisenä vielä yli 10 vuotta, eli aina 22-vuotiaaksi asti!

HubSin hevosilla oli kaikilla painavat armeijan juuttiloimet.

Puhkuria hoidettiin höyrytyksellä. Jonkun hevosenhoitajan takki estää lääkehöyryä karkaamasta ämpärin reunoista.

"I LOVE FRANKIE. FRANKIE- THE WINNER"
 

Frankiesta tuli hoitoponini sen jälkeen, kun Onesto oli lähtenyt uuteen kotiin. Tämä tupsujalkainen Englannin-tuonti oli welsh cob, joka hyppäsi kaiken, mitä eteen laitettiin riippumatta siitä, kuka oli kyydissä. Sain alkaa mennä sillä kisoissa sen jälkeen, kun edellinen ratsastaja lopetti sen kanssa.


Frankie oli 147,5cm korkea. Sillä oli valtavan pompottava ravi enkä muista koskaan nähneeni kenenkään ratsastaneen sitä oikeaoppisesti muotoon. Sillä kuitenkin hyppäsin korkeimman yksittäisen esteeni, minkä muistan olleen 130cm.

Frankie opetti voitontahtoa pääosin siksi, että sillä oli aina mahdollista voittaa. Osallistuin sillä Pekka Larsenin valmennuksiinkin, missä kyllä ensimmäisellä kerralla nolasin itseni totaalisesti. Ajattelin kai näyttäväni, miten hienosti tullaan esteelle vinosti, mutta juuri silloin Frankie sitten kielsi. Tultiin henkisesti korkealta ja kovaa. Hyvä niin. Muistan aina sanat "tyttö-tyttö, kuule..."

HubSin tuntihevoset viettivät kesäisin aina laidunlomaa kolme viikkoa, ja ne vuokrattiin täksi ajaksi usein hoitajilleen. Minä sain siis Frankiesta itselleni ponin kesällä 1992. Ratsastimme pitkin Taipalsaaren maita ja mantuja. Kerran se toi minua kiitolaukkaa kotiinpäin uittoreissulta. En uskaltanut pidättää kauheasti, koska olin pelkästään uikkari päällä ja ilman satulaa. Soratie olisi tehnyt pahaa jälkeä, jos olisin tippunut. Muistan myös hämärästi osallistuneeni sillä jollekin maastokurssille, jolla myös hypättiin. Myös kiitolaukkakisat Lappeenrannan raviradalla tuli tutuksi.

Syksyllä 1992 voitimme Frankien kanssa Etelä-Karjalan piirin ponimestaruuden esteissä. Pian sen jälkeen lopetin ratsastamisen 15 vuodeksi. Omaa hevosta kun ei ollut mahdollista saada eikä oikein mikään muu tuntunut mielekkäältä etenkin, kun ratsastuskoulu muutti uuteen talliin, minkä myötä hevosenhoitajajärjestelmä lakkautettiin.

Kisaradalla.

Uimassa

Laidunponi

"I LOVE MONTY"

Tämä pikkuponi tuli HubSille jostain puskista samoihin aikoihin vuonna 1991, kun aloin hoitaa Frankie-ponia. Monty oli takkuinen, pitkäkarvainen ja ilmeisesti seisonut pitkään. Ihan nuori se ei ollut. Varmaan jo 14.

Montylla ei ollut kenkiä eikä alkuun muita askellajeja kuin käynti (pitkin ohjin) ja laukka (heti kun ohjat otettiin). Se ei pikkuponina pystynyt tekemään ihan pienten lasten tunteja eikä sillä kovin isot voineet ratsastaa. Ylpeänä olin jotain tältä väliltä ja ihan rohkeakin, joten kaahotin sillä sitten ympäri kenttää. Kauheasti mitään välineitä ja vinkkejä sen ratsastamiseen ei ollut tarjolla. Roikuttiin varmaan ohjassa ja käännettiin jonnekin. Onneksi se ei ollut pukittavaa eikä sikailevaa sorttia.

Koska haluni päästä kilpailemaan oli tosi suuri, iskin innokkaasti kiinni tähän tallin uuteen pieneen poniin. Jotain kisoja sitten saimmekin mennä. Olen ollut sen kanssa Hockuksen valmennuksessakin. Silloin olen ratsastanut elämäni ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisimmän kerran gramaaneilla. Muistan, että teimme avotaivutuksia ja sain kehuja.

Monty meni lujaa, mutta kielsi tai väisti esteen nopeasti, jos sitä häiritsi tai muuten tuuppasi. Innaritehtävässä se saattoi näppärästi hypätä ensimmäisen, mutta mennä toisesta ohi. Minä jatkoin matkaa, yksin.

Mieleen on erityiessti jäänyt maneesikisat, joissa Monty kielsi kahdesti (silloin vasta kolmesta kiellosta hylättiin). Muistan edelleen, missä kohtaa este oli: oven kulmassa. Päätin, että nyt jumankauta, se hyppää! Ja hyppäsi. Kun vielä samaan aikaan kuulin korvissani erään tallin hevosenomistajan kovan äänen: "Hyvä Anniina!", olin niin ylpeä itsestäni. Ehkä siksikin, että en tainnut edes uskoa hänen edes tietävän minun nimeäni tuolloin. Aikuisia hevosenomistajia HubSilla taidettiin ihailla ja vähän pelätäkin.

Montyn jälkeen oli upeaa siirtyä Frankieen, joka hyppäsi kaiken. Ajattelin, että ehkä menestys Frankien kanssa oli jotenkin ansaittua Montyn kanssa koettujen vaikeuksien takia.