Aurinkokin paistaa

Opetusmestariksi kutsutaan yleensä hevosta, joka sietää sen, että ratsastaja harjoittelee. Minun tämän talven opetusmestarini on ollut siitä poikkeuksellinen, ettei se siedä mitään virheitä. Ja ehkä juuri siksi se on opettanut minua niin paljon. Korostan, että hevosessa ei ole mitään vikaa. Se vain on herkkä. Herkkä Macho.

Totta kai se on ollut välillä raskasta. Kuka nyt muka tykkää siitä, että hevonen jokaisesta pienestäkin virheestä joko jumittaa, pukittaa, poikittaa tai kaahaa. Jossain vaiheessa ajattelin oikeasti, että kuinkahan kauan jaksan pitää toiveikkuuttani yllä sillä, että saatoin olla ratsastukseeni tyytyväinen ehkä viisi minuuttia tunnin lopusta. Mutta koska siellä oli se viisi minuuttia, ajattelin, että ehkä sitä on joku päivä vähän enemmän. Viime aikoina tunnit ovatkin sitten olleet enemmän hyviä kuin huonoja.

Positiivista tässä on ollut se, että olen onnistunut muuttumaan sen mukana. Kuten Cajus aina sanoo: hevonen on, mitä on. Se ei voi muuttua ja siksi ratsastajan täytyy. Harvalla on mahdollisuus ratsastaa täydellisiä hevosia ja juuri siksi on opeteltava ratsatsamaan niitä, mitä tarjolla on.

Vielä ei silti auta nuolaista, sillä täältä tiputaan varmasti vielä maan pinnalle. Kirjaimellisesti.

Niin se laukkaa nätisti, kun ratsastaja pitää pohkeet kiinni ja ymmärtää pitää ohjia herkällä kädellä. Kuva: Erica Lilja

Pohkeenväistö pitää suorittaa napakasti, mutta pienin avuin, ettei herra suutu...Kuva: Erica Lilja

Keskiravissa voidaan lopputunnista jo vähän antaakin. Kuva: Erica Lilja

Mutta joskus se herne menee silti nenään. Tässä laukannostotilanne, jossa oli liikaa kättä mukana. Kuva: Erica Lilja

Mutta joo, on se silti vain kiva hevonen! Vähän erityisoppilas, mutta sillä tavalla sopivasti (= yksi integroitu menee aina). Herkkiksestä tulee itse asiassa mieleen poikani, joka on tällä hetkellä älyttömän kovassa uhmaiässä. Herkkiksen rimpuilukohtaukset vaativat vain vähän erilaisia otteita kuin 15-kiloisen miehenalun. Yhteistä on se, että hermostuminen pahentaa tilannetta.

Rajoja ja rakkautta nämä molemmat pienet (?) pojat silti tarvitsevat. Ehkä kaikenlaiseen kasvatustyöhön kuuluu olennaisena osana riittämättömyydentunne, jonka pienikin onnistuminen huuhtoo pois nopeammin kuin ehtii kissaa sanoa.