perjantai 9. tammikuuta 2015

Pari sanaa pukittelemisesta

Liikekannallepano! Kuva: Zelda Rantala

Olisi hulluutta väittää, että nauttisi hevosen pukittelusta. Jos olisin 15-vuotias, saattaisin väittää näin, sillä haluaisin esittää muille olevani rohkeampi ja taitavampi kuin olenkaan. Enää moista tarvetta ei ole. Mieluummin saisi hevonen olla pukittamatta. Aina ne eivät kuitenkaan sitä ole.

Pukituksessa katoaa hallinnan tunne, mikä on jo sellaisenaan epämiellyttävää. Mikäli pukitus päättyy toistuvasti satulasta tippumiseen, pukittelua alkaa helposti pelätä. Joskus yksikin suistuminen riittää. Pelko lisää hankaluuksia, sillä se tarttuu hevoseen. Pelkäävä ihminen ei pysty olemaan rento. Hevoset eivät taas tykkää jännittyneistä ratsastajista.

"Mikäli pukitus päättyy toistuvasti satulasta tippumiseen, pukittelua alkaa helposti pelätä." 


Moni pehmeä ja luonnollinen eläintenkoulutusmetodi ja -ideologia antaa nykyisin helposti hevosten pukittamisille syyksi sen, että pukitus on aina väistämätön seuraus kivusta. Vaikka en ammattilainen olekaan, en jaksa uskoa tätä ainoaksi mahdolliseksi syyksi, joskin kivun sekä epäsopivien varusteiden mahdollisuus täytyy aina sulkea pois. Joskus mustavalkoisten selitysten antaminen voi kuitenkin saada aikaan sen, että kun voimakastahtoinen hevonen vastustelee, omistaja ei halua pakottaa ja pian hevonen huomaa, että sen ei halutessaan tarvitse enää tehdä mitään. Siinä mennään pieleen. Pian käsissä on temperamenttinen ongelmahevonen. Kaikille hevosille ei varmasti voida asettaa rajoja täysin samanlaisin konstein, aivan kuten ei ihmisillekään. Kunnioittaa molempia silti tarvitsee koulutusprosessin aikana.

Joskus hevoset reagoivat ratsastajan epätarkkoihin ohjeisiin pukittamalla, ja jos ne toistuvasti pääsevät sillä tavalla ratsastajasta eroon, kierre on valmis. Huonolla käytöksellä ei pidä kenenkään saada tahtoaan läpi. Ilkikuriset ponit ovat tästä hyvä esimerkki, sillä niillä on usein ratsastajinaan lapsia, joiden tippuvat helposti, tai teinejä, joiden mielestä tippuminen on hauskaa.

"Huonolla käytöksellä ei pidä kenenkään saada tahtoaan läpi."


Viimeaikaisin tanssikaverini Herra Herkkis pukittaa laukkatehtävissä, jos en osaa olla sen kanssa riittävän herkkä. Täykkärinä sillä nyt vain saattuu olemaan herne vähän syvemmällä nenässä luonnostaan. Kun saan apuni asetettua oikein enkä nykäise sisäohjasta vaan osaan myödätä juuri sopivasti ja oikein liikkeen suuntaan ja muistan istua tiiviisti sen ympärillä ja ratsastan eteen, kaikki sujuu kuin tanssi.

"Pukittelemisessa on vain yksi hyvä puoli: se kasvattaa ratsastajan itseluottamusta ja kouluttaa, mikäli pukitteluissa oppii pysymään kyydissä."


Pukittelemisessa on vain yksi hyvä puoli: se kasvattaa ratsastajan itseluottamusta ja kouluttaa, mikäli pukitteluissa oppii pysymään kyydissä. Jos hevosella on tapana pukitella, sitä pitää oppia ratsastamaan eteen. Se kuitenkin on vastaan ihmisen luontaista halua pidättää hevosta silloin, kun se  tuntuu lähtevän omille retkilleen. Eteenpäin liikkuva ja kuolaintuella kulkeva hevonen ei nimittäin useinkaan voi pukittaa niin, että sieltä putoaa. Tehtävän suorittaminen voi häiriintyä, mutta se jatkuu. Ratsastaja lähtee omille retkilleen vain, jos hevonen pääsee äkisti muuttamaan liikkeen suuntaa.

Kyllä, minua jossain vaiheessa inhotti laukannostot ihan kauheasti. Se johti taipumukseen painua ryhdin kanssa kasaan, mikä johti eteenpäin nojaamiseen. Kun katse ei ollut eteenpäin, tuli myös tahtomattaan pidätettyä. Tämä kaikki viesti hevoselle, että oikeastaan en edes halua sinun laukkaavan eteen, vaan vähän nyin täällä ja sitten saat pukittaa minut alas. Vanha viisaus on, että päädyt sinne, minne katsot. Minäkin tulin tästä syystä kertaalleen alas.

 "Vanha viisaus on, että päädyt sinne, minne katsot."


Pakotin itseni ajattelemaan, että ei tässä mitään: liike on eteenpäin, minä en nojaa tippaakaan eteen, minä olen rauhallinen, minä en nykäise, minä istun hevosen ympärillä. Ja jos ei muuta, ajattelin olevani Tintin selässä.

Hevonen on tietysti aina sellainen, millaiseksi se ratsastetaan. Tintti oli luonnostaan vähän flegmaattinen, ja minä ratsastin sen entistä flegmaattisemmaksi. Kun ajattelin, ettei se oikein se liiku, se ei liikkunut. Vähän aikaa sitten sain ratsastaa pitkälti Tintin tyyppisellä hevosella ja ajattelin, että onpa kotoisa olo. Mutta sellaistapa hevosta en enää itselleni hankkisi. Nyt nautin siitä, että joudun olemaan täsmällisempi, kun hevonen ei enää lue ajatuksiani. Nyt minun on oltava hereillä koko ajan.

Tällä viikolla se tosin oli vaikeaa, koska olin ratsastustuntia edeltävänä yönä nukkunut neljä tuntia. Kuopus oli lomaltapaluusta johtuvien päivärytmimuutosten takia herättänyt meidät neljältä ja minä olin noussut hänen kanssaan ylös viideltä. Univelka painoi ja töissä seinätkin tuntuivat keinuvan. Meinasin jos soittaa tallille, että nyt illaksi joku ratsu, jonka selässä tasapaino ei joudu koetukselle.

Tunnissa olikin lähtökohtaisesti katastrofin aineksia. Ensimmäiset 20 minuuttia ratsuni juoksi karkuun maneesin katolta tippuvaa vettä, joka lorisi takanurkassa. Kun siitä selvittiin ensin maastatyöskentelyn ja sitten sinnikkään rentoutumisen avulla, meillä olikin parasta ikinä. Eikä ne muutaman ympyrän suurennuksissa ja pienennyksissä pieleen menneet avutkaan haitanneet.

-Mitä te teette siellä?
-Vähän pukitellaan.

-Kun ootte valmiit, tulkaahan jatkamaan ympyrän pienentämistä ja suurentamista.


Herkkikset on herkkiksiä. Niiden kanssa saa olla tarkkana. Etenkin avotaivutuksissa, joissa avut ovat lähellä laukannostoapuja, mutta pidättääkin täytyy. 

Ehkä tässä kuitenkin alkaa pikku hiljaa syntyä sitä molemminpuolista luottamusta. Enkä minä ole ajatellut enää tippua!


Thelwell- kuva sivustolta http://equineink.com/tag/thelwell/

EDIT 10.1.2015.:Jännittämisaihetta sivuttiin myös aikaisemmin tekstissä Rimakauhua: http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/2014/12/rimakauhua.html

3 kommenttia:

  1. Olipa hyvä teksti, ja sivuaa todella hyvin mun sekä kirjallisia, suusanallisia että päänsisäisiä pelkopohdintoja. Iso osa tuosta tekstistä oli kuin omalta näppikseltäni :)

    Onneksi ensimmäinen askel ongelman ratkaisuun on aina ongelman myöntäminen. Siinä me molemmat ollaan jo aika pitkällä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. HUomasin juuri blogistasi, että siellä ja aika monessa muussakin blogissa on käsitelty samaa aihetta viime aikoina. :)

      Poista
    2. Samaa aihetta sivuttiin täällä aikaisemmin tekstissä Rimakauhua, vaikka se nyt ei liittynyt pukittamiseen vaan jännittämiseen yleensä: http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/2014/12/rimakauhua.html

      Poista

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...