Kuka niitä tippumisia laskee

Jouluaattona 2014. Kuva: Tommi Turtola

Meillä oli ratsastus kesken, kun tyttäreni ratsasti talutettuna maneesiin. Pieni poni ja pieni ratsastaja. Satulaa ei ollut ja tyttö piti harjasta kiinni ja hymyili.

- Hienoa! Ihana! Voi miten söpö pari, ihasteltiin yhteen ääneen.

-No nyt on tytöllä oikean kokoinen ratsu!

Ovensuussa poni sitten otti vähän vauhtia maneesin oven olemattomaan ylämäkeen ja muksis, tyttö oli maassa! Tomerasti hän kuitenkin kiipesi takaisin ja jatkoi ratsastamista. Ihan käyntiä mentiin, koska Vompatti-poni on vielä hyvin nuori.

Ja tippuipa hän vielä uudelleen, sillä toppahousut yksinkertaisesti olivat ihan älyttömän liukkaat ja ponilla mieletön pehmeä talvikarva. Silti tyttö ei halunnut lopettaa, vaikka minäkin jo laskeuduin hevoseni selästä valmiina lohduttamaan ja viemään tyttöä pesulle. Huuli hiukan väpätti ja tytär syljeskeli hiekat suustaan, mutta eipä hän ollut valmis vieläkään lopettamaan. Ratsastus oli kuulemma kesken.

Samanaikaisesti tuli sekä karmea mutta kuitenkin niin ylpeä olo, että vähän silmäkulmakin siinä kostui. Kuuman kaakaon kanssa kotimatkalla tyttö totesi, ettei muutama tippuminen itse asiassa ole paljon.

- Neljä, viisi, kuusi tai seitsemän. Se olisi ollut paljon, hän tuumi. Sillä olihan hän tippunut jo kerran ennen maneesiin tuloa.

Tosin lumihankeen. Sitä ei kuulemma lasketa.