Kamala, ihana ihmisvartalo!
Olin 7-vuotias, kun istuin uimahallin lauteilla ja ajattelin, että minulla on iso maha. Ystävän navan tienoille rullautui vain hiukan nahkaa.
12-vuotiaasta eteenpäin olen aina tiennyt kiusallisen hyvin, kuinka paljon painan. Jossain vaiheessa sitä oppi häpeämään painoaan. Muistatteko, miten ystäväkirjojen paino-osio kuului jättää tyhjäksi tai siihen piti kirjoittaa "liikaa". Kukahan meistä ala-asteikäisistä oikeasti painoi liikaa?
Nyt haluan korostaa, etten ole koskaan ollut lihava. Se, millaiseksi itsensä tuntee on kuitenkin harvoin synkronissa sen kanssa, miten muut sinut näkevät. Minulla ainakin on ollut aina vääristynyt kuva siitä, miltä näytän.
Kun 13-vuotiaana lopetin ratsastamisen ja lähes saman pituinen kuin nyt: 167cm. Muistan, että painoni nousi joitain kiloja ensimmäisen talven aikana. Rippikouluikäisenä olin mielestäni hervoton tankki. Painoin 58kg. Olisin halunnut painaa 55kg. Painoin toisin sanoen 15 kg vähemmän kuin nyt, mutta tunsin itseni valtavan lihavaksi.
Kirjoitin tämän tekstin ensimmäisen luonnoksen jo joulukuussa hiukan ennen kilpajuoksija Noora Toivon postauksen "Väärän näköinen urheilijaksi" aiheuttamaan kohua. Ilta-Sanomat uutisoi tammikuun alussa Arto Bryggaren Noora Toivolle kohdistetuista kommenteista. Ottamatta tuohon asiaan sen enempää kantaa totean, että mielikuva urheilijan ulkonäöstä istuu tiukassa ja aiheuttaa paineita.
Esteratsastaja Mirella Laasonen sairastui anoreksiaan. Kyra Kyrklund kertoi ET-lehden haastattelussa aloittaneensa tupakanpolton, koska koulutuomari moitti häntä lihavaksi, minkä jälkeen hän halusi laihduttaa. Minäkin aloitin tupakanpolton tallin nurkalla enkä uskaltanut lopettaa vuosikausiin, koska pelkäsin lihomista. Kun viimein 27-vuotiaana päätin lopettaa, aloitin hurhan laihdutuksen ajattelemisen ja sain painoni pysymän kuosissa. Paino ei noussut ja tupakointi loppui.
Olenko koskaan varsinaisesti sairastunut syömisen takia? En. Olen sairastunut syömisen ajattelemisesta. Olen säälittävä ihmisvätys, jonka pitäisi aina tiputtaa kilo tai kaksi, ehkä viisi. Tai kymmenen, jotta mahtuisi pienimpiin farkkuihinsa. En ole koskaan kehdannut pitää bikineitä enkä halunnut esiintyä uimapuvussa. Kukaan ei ole koskaan varsinaisesti käskenyt minun laihduttaa ja nyt ei lasketa 90-luvulla tapatunutta yläasteen teiniprinssin kännispäissään heittämää kommenttia "laihduta, läski.". Täytyy sanoa, että kun näin tämän ex-prinssin elähtäneenä ja lihoneena kolmevitosena, tunsin valtavaa voitonriemua.
Kun tyttäreni syntyi, tajusin, että minulla on vastuu siitä, millaisen naisenmallin hänelle annan. Päätin, että minun on tehtävä itsestäni sen näköinen, ettei tyttäreni saa edes rivien välistä ajatusta siitä, että naisen tehtävä on olla tyytymätön itseensä. Suuri visioni ja pyhä ajatukseni koki kolauksen, kun työterveyshoitaja mittasi vyötärönympärykseni esikoiseni ollessa vuoden ikäinen ja käski laihduttaa. Pudotin painoani lähes 15kg. Toinen raskaus räjäytti kehon taas uuteen uskoon. Olisi hirvittävän ihanaa pystyä sanomaan, että se on vain tahdonvoimasta kiinni ja viljellä ärsyttäviä "what is your excuse?"- plakaatteja Facebookissa. Ei minulla ole tekosyitä olla kuntoilematta. Miksi keksisin sellaisia? Ruoka on hyvää ja sohvalla makaaminen mukavaa. Siinä minun oikeat syyni.
Tyttäreni kysyi minulta uimahallissa pari viikkoa sitten "miksi tolla tädillä on noin iso pylly". Vastasin, että täti on varmaan syönyt vähän liikaa tai sitten täti on sairas. Että joka tapauksessa ei saa osoitella eikä kommentoida sitä, miltä kenenkään vartalo näyttää. En tiedä, mitä olisi pitänyt sanoa? Opetinko nyt, että läski on jotain, mistä ei saa puhua? Olemme sittemmin seuranneet aina välillä television Dieetit vaihtoon -ohjelmaa. Tyttäreni on vilpittömän onnellinen niiden sairaalloisen lihavien puolesta, jotka laihdutettuaan pystyvät liikkumaan.
Tällä hetkellä olen 167cm pitkä. Painan 72kg. Vyötärönympärykseni on 83cm. Olen suorittanut kokeilutriathlonin elokuussa alle 50 minuuttiin. Mahdun saman kokoisiin farkkuihin kuin yläasteikäisenä (rasva ei minussa kerry alavartaloon), mutta odotan edelleen sitä tunnetta, että voisin olla tyytyväinen itseeni. Olen kuitenkin jollain tavalla alistunut siihen, etten saavuta tuota tyytyväisyyden tilaa tässä elämässä. En syytä lapsuuden barbeja enkä mitään muutakaan ulkoa tullutta painetta. Voisin sanoa, että tekosyyni olla laihduttamatta on se, että rakastan ruokaa enkä halua nähdä nälkää. En tiedä, missä vaiheessa menin korvieni välistä kieroon ja kehonkuva alkoi hallita ajatusmaailmaani.
Tällä hetkellä tärkein syy olla laihduttamatta on se, että haluan koko perheen syövän samaa ruokaa. Jos se vaatii, että minulla on muutama ylikilo, se saa olla niin. Tyttärelleni en halua antaa mallia, että aikuiset syövät vain salaattia tai muuten eri ruokaa. Silti tulee niitä hetkiä, kun lasten nukkumaan menemisen jälkeen seison vessan peilin edessä ja nyhdän läskiä, venytän ja vääntelen vatsaani erilaisiin asentoihin ja toivon, ettei tyttäreni koskaan tee samaa.
Yritän ajatella, ettei urhea kehoni koskaan jättänyt minua pulaan: se kesti kaksi raskautta ja kaksi synnytystä. Enää pitäisi vain itse oppia kestämään sitä. Että minä en vastavuoroisesti jättäisi kehoani pulaan, vaan osaisin pitää siitä huolta.
Ratsastajan pitää hallita kehonsa ja hevosten takia liikakilojen laihduttaminen pitää tehdä ennen satulaan nousemista. Vaikka kehonhallinta on kertyneitä kiloja tärkeämpää, jonkun rajan minäkin olen valmis vetämään sille, kuinka paljon hevosen on kannettava ratsastajan kiloja. Hevosen rakenteesta riippuen monet pitävät rajana noin 15% hevosen painosta. 650kg painavan puoliverisen ratsastaja saisi näin ollen painaa enintään 97,5kg. Tämän ei oikeastaan pitäisi olla suomalaiselle lyhyenlännälle naiselle mitenkään liian pieni raja. Kilparatsastuksessa katsotaan, että paino ei saisi olla kuin 10% hevosen painosta. Kehonhallinta on joka tapauksessa kaiken a ja o. Hevonen kestää isommankin kuorman, jos kuorma on sille helppo kantaa.
On siis syytä muistaa, että esimerkiksi täykkäreillä ratsastavat kenttäratsastajamiehet painavat ihan varmasti enemmän kuin 10% hevostensa painoista. Verrattuna pitkiin miehiin (William Fox-Pitt:198cm/76kg tai Mark Todd: 190cm/82kg) minunkaltaiseni keskimittaisen pätkän olisi mahdollista ilman ongelmia saavuttaa tuo 10% raja. Sen kokoinen on Mary King: 170cm/65kg.
Toisaalta voidaan kysyä, kuinka paljon ihmisen täytyy tuijottaa ammattiurheilijoiden painoja ja mittoja? Terve sielu terveessä hyväkuntoisessa vartalossa on tärkeintä. Ja se, että jaksaa tehdä sen, mitä tekee eikä ratsastettavan hevosen selkä tule jumputuksesta kipeäksi.
Olen joka tapauksessa päättänyt karistaa nuo muutamat liikakilot ja parantaa kuntoani. Ihan oman mielenrauhani takia sekä erityisesti siksi, että tyttärelläni on oikeus äitiin, joka on tyytyväinen itseensä, syö tervellisesti sekä tekee jotain niille asioille, jotka näkee epäkohdiksi sen sijaan, että vuosi vuoden jälkeen nykii vatsamakkaraa ja valittaa, että pitäisi laihduttaa.
Terve sielu vaatii kohdallani ilmeisesti terveemmän ruumiin.
12-vuotiaasta eteenpäin olen aina tiennyt kiusallisen hyvin, kuinka paljon painan. Jossain vaiheessa sitä oppi häpeämään painoaan. Muistatteko, miten ystäväkirjojen paino-osio kuului jättää tyhjäksi tai siihen piti kirjoittaa "liikaa". Kukahan meistä ala-asteikäisistä oikeasti painoi liikaa?
 |
| Elokuu 2014 |
"Kukahan meistä ala-asteikäisistä oikeasti painoi liikaa?"
Nyt haluan korostaa, etten ole koskaan ollut lihava. Se, millaiseksi itsensä tuntee on kuitenkin harvoin synkronissa sen kanssa, miten muut sinut näkevät. Minulla ainakin on ollut aina vääristynyt kuva siitä, miltä näytän.
Kun 13-vuotiaana lopetin ratsastamisen ja lähes saman pituinen kuin nyt: 167cm. Muistan, että painoni nousi joitain kiloja ensimmäisen talven aikana. Rippikouluikäisenä olin mielestäni hervoton tankki. Painoin 58kg. Olisin halunnut painaa 55kg. Painoin toisin sanoen 15 kg vähemmän kuin nyt, mutta tunsin itseni valtavan lihavaksi.
Kirjoitin tämän tekstin ensimmäisen luonnoksen jo joulukuussa hiukan ennen kilpajuoksija Noora Toivon postauksen "Väärän näköinen urheilijaksi" aiheuttamaan kohua. Ilta-Sanomat uutisoi tammikuun alussa Arto Bryggaren Noora Toivolle kohdistetuista kommenteista. Ottamatta tuohon asiaan sen enempää kantaa totean, että mielikuva urheilijan ulkonäöstä istuu tiukassa ja aiheuttaa paineita.
Esteratsastaja Mirella Laasonen sairastui anoreksiaan. Kyra Kyrklund kertoi ET-lehden haastattelussa aloittaneensa tupakanpolton, koska koulutuomari moitti häntä lihavaksi, minkä jälkeen hän halusi laihduttaa. Minäkin aloitin tupakanpolton tallin nurkalla enkä uskaltanut lopettaa vuosikausiin, koska pelkäsin lihomista. Kun viimein 27-vuotiaana päätin lopettaa, aloitin hurhan laihdutuksen ajattelemisen ja sain painoni pysymän kuosissa. Paino ei noussut ja tupakointi loppui.
Olenko koskaan varsinaisesti sairastunut syömisen takia? En. Olen sairastunut syömisen ajattelemisesta. Olen säälittävä ihmisvätys, jonka pitäisi aina tiputtaa kilo tai kaksi, ehkä viisi. Tai kymmenen, jotta mahtuisi pienimpiin farkkuihinsa. En ole koskaan kehdannut pitää bikineitä enkä halunnut esiintyä uimapuvussa. Kukaan ei ole koskaan varsinaisesti käskenyt minun laihduttaa ja nyt ei lasketa 90-luvulla tapatunutta yläasteen teiniprinssin kännispäissään heittämää kommenttia "laihduta, läski.". Täytyy sanoa, että kun näin tämän ex-prinssin elähtäneenä ja lihoneena kolmevitosena, tunsin valtavaa voitonriemua.
Kun tyttäreni syntyi, tajusin, että minulla on vastuu siitä, millaisen naisenmallin hänelle annan. Päätin, että minun on tehtävä itsestäni sen näköinen, ettei tyttäreni saa edes rivien välistä ajatusta siitä, että naisen tehtävä on olla tyytymätön itseensä. Suuri visioni ja pyhä ajatukseni koki kolauksen, kun työterveyshoitaja mittasi vyötärönympärykseni esikoiseni ollessa vuoden ikäinen ja käski laihduttaa. Pudotin painoani lähes 15kg. Toinen raskaus räjäytti kehon taas uuteen uskoon. Olisi hirvittävän ihanaa pystyä sanomaan, että se on vain tahdonvoimasta kiinni ja viljellä ärsyttäviä "what is your excuse?"- plakaatteja Facebookissa. Ei minulla ole tekosyitä olla kuntoilematta. Miksi keksisin sellaisia? Ruoka on hyvää ja sohvalla makaaminen mukavaa. Siinä minun oikeat syyni.
"Ei minulla ole tekosyitä olla kuntoilematta. Miksi keksisin sellaisia? Ruoka on hyvää ja sohvalla makaaminen mukavaa."
Tyttäreni kysyi minulta uimahallissa pari viikkoa sitten "miksi tolla tädillä on noin iso pylly". Vastasin, että täti on varmaan syönyt vähän liikaa tai sitten täti on sairas. Että joka tapauksessa ei saa osoitella eikä kommentoida sitä, miltä kenenkään vartalo näyttää. En tiedä, mitä olisi pitänyt sanoa? Opetinko nyt, että läski on jotain, mistä ei saa puhua? Olemme sittemmin seuranneet aina välillä television Dieetit vaihtoon -ohjelmaa. Tyttäreni on vilpittömän onnellinen niiden sairaalloisen lihavien puolesta, jotka laihdutettuaan pystyvät liikkumaan.
Tällä hetkellä olen 167cm pitkä. Painan 72kg. Vyötärönympärykseni on 83cm. Olen suorittanut kokeilutriathlonin elokuussa alle 50 minuuttiin. Mahdun saman kokoisiin farkkuihin kuin yläasteikäisenä (rasva ei minussa kerry alavartaloon), mutta odotan edelleen sitä tunnetta, että voisin olla tyytyväinen itseeni. Olen kuitenkin jollain tavalla alistunut siihen, etten saavuta tuota tyytyväisyyden tilaa tässä elämässä. En syytä lapsuuden barbeja enkä mitään muutakaan ulkoa tullutta painetta. Voisin sanoa, että tekosyyni olla laihduttamatta on se, että rakastan ruokaa enkä halua nähdä nälkää. En tiedä, missä vaiheessa menin korvieni välistä kieroon ja kehonkuva alkoi hallita ajatusmaailmaani.
Tällä hetkellä tärkein syy olla laihduttamatta on se, että haluan koko perheen syövän samaa ruokaa. Jos se vaatii, että minulla on muutama ylikilo, se saa olla niin. Tyttärelleni en halua antaa mallia, että aikuiset syövät vain salaattia tai muuten eri ruokaa. Silti tulee niitä hetkiä, kun lasten nukkumaan menemisen jälkeen seison vessan peilin edessä ja nyhdän läskiä, venytän ja vääntelen vatsaani erilaisiin asentoihin ja toivon, ettei tyttäreni koskaan tee samaa.
Yritän ajatella, ettei urhea kehoni koskaan jättänyt minua pulaan: se kesti kaksi raskautta ja kaksi synnytystä. Enää pitäisi vain itse oppia kestämään sitä. Että minä en vastavuoroisesti jättäisi kehoani pulaan, vaan osaisin pitää siitä huolta.
"Vartaloni kesti kaksi raskautta ja kaksi synnytystä. Enää pitäisi vain itse oppia kestämään sitä."
Ratsastajan pitää hallita kehonsa ja hevosten takia liikakilojen laihduttaminen pitää tehdä ennen satulaan nousemista. Vaikka kehonhallinta on kertyneitä kiloja tärkeämpää, jonkun rajan minäkin olen valmis vetämään sille, kuinka paljon hevosen on kannettava ratsastajan kiloja. Hevosen rakenteesta riippuen monet pitävät rajana noin 15% hevosen painosta. 650kg painavan puoliverisen ratsastaja saisi näin ollen painaa enintään 97,5kg. Tämän ei oikeastaan pitäisi olla suomalaiselle lyhyenlännälle naiselle mitenkään liian pieni raja. Kilparatsastuksessa katsotaan, että paino ei saisi olla kuin 10% hevosen painosta. Kehonhallinta on joka tapauksessa kaiken a ja o. Hevonen kestää isommankin kuorman, jos kuorma on sille helppo kantaa.
On siis syytä muistaa, että esimerkiksi täykkäreillä ratsastavat kenttäratsastajamiehet painavat ihan varmasti enemmän kuin 10% hevostensa painoista. Verrattuna pitkiin miehiin (William Fox-Pitt:198cm/76kg tai Mark Todd: 190cm/82kg) minunkaltaiseni keskimittaisen pätkän olisi mahdollista ilman ongelmia saavuttaa tuo 10% raja. Sen kokoinen on Mary King: 170cm/65kg.
Toisaalta voidaan kysyä, kuinka paljon ihmisen täytyy tuijottaa ammattiurheilijoiden painoja ja mittoja? Terve sielu terveessä hyväkuntoisessa vartalossa on tärkeintä. Ja se, että jaksaa tehdä sen, mitä tekee eikä ratsastettavan hevosen selkä tule jumputuksesta kipeäksi.
Olen joka tapauksessa päättänyt karistaa nuo muutamat liikakilot ja parantaa kuntoani. Ihan oman mielenrauhani takia sekä erityisesti siksi, että tyttärelläni on oikeus äitiin, joka on tyytyväinen itseensä, syö tervellisesti sekä tekee jotain niille asioille, jotka näkee epäkohdiksi sen sijaan, että vuosi vuoden jälkeen nykii vatsamakkaraa ja valittaa, että pitäisi laihduttaa.
Terve sielu vaatii kohdallani ilmeisesti terveemmän ruumiin.
Ihana teksti! Terve sielu vaatii usein myös sitä hyvää ruokaa ;)
VastaaPoistaNiinpä. Minä olen jotenkin huonosti tolkun ihminen, että jossain vaiheessa huomasi "saa herkutella viikonloppuna yhtänä päivänä" tarkoittavan sitä, että se yksi päivä alkoi perjantaina ja päättyi sunnuntaina...
PoistaTykkäsin. Nykyään on todella vaikeaa tasapainoilla erilaisten vaatimusten välissä. Itselläni perustason krooninen sairaus vaikuttaa siten että kilot elää välillä ihan omaa elämäänsä yritti sitten mitä vaan - 5 kg saattaa helposti tulla tai mennä noin suurinpiirtein parin kuukauden sisällä ilman että teen mitään erikoista asian eteen kumpaankaan suuntaan. Koitan ajatella omaa painonpudotusyrittelyäni myös terveellisyyden kannalta, sekä helppouden - kuinka paljon helpompaa liikunta onkaan silloin, kun sitä ylimääräistä, tahdottomana lilluvaa rasvaa ei ole. Lihas on tahdonalainen, rasvakudos ei. Itse etsin sitä hyvän olon ja sopivan painon kauhun tasapainoa - en jaksa stressata asioista, mutta koitan syödä järkevästi. Ihan jo siksi, että kun ei syö pelkkää hiilihydraatti, rasvaa (rasvojen tarpeellisuutta toki unohtamatta!) ja sokeria, on myös paljon energisempi ja pirteämpi olo.
VastaaPoistaRatsastajan painoon lisään (ha!) sen verran kyllä vielä, että ihan aina ei kannata tuijottaa kiloja. Hyvin ratsastava ja kehonsa hallitseva painava ratsastaja voi hevosen kannalta olla kivempi juttu kuin kevyempi mutta ihan tahdotta heiluva ratsastaja.
Nimenomaan. Tästä puhuttiin taannoin tallillakin ja oli esillä nimenomaan tämä asia, että painavampi ja kehonsa hallitseva on hevoselle miellyttävämpi kuin höskyvä kukkakeppi. Toisaalta tämä puhuu tavallaan sen puolesta, että perusratsastustaito ja oikeastaan se istumisen taito olisi hyvä kerryttää lapsena, jolloin ollaan joustavia, kevyitä ja mukautuvia. Aikuisille aloittelijoille taas pitää löytää hevosia, joiden askel tekee tämän harjoittelemisen helpoksi, sillä aikuiset eivät ole enää kovin kevyitä.
PoistaHyvä postaus monelle naiselle kiusallisen tutusta aiheesta. Minäkään en oikein koskaan ole ollut tyytyväinen kroppaani, mutta sen verran tyytyväinen itseeni, etten ole niitä ekstrakiloja saanut häivytettyä. Olen tyynesti hokenut (ja uskotellut) itselleni, että viis kiloista, kunhan voin tehdä ja liikkua niin kuin haluan turhan nopeasti väsymättä, eli terveys ensin ulkonäkö sitten.
VastaaPoistaYllättävästi tämä toimii myös toisinpäin; menetä terveys ja menetä kilot.. Lopputuloksena aika kivan sutjakka varsi, jossa todellakin viihtyisin pidempäänkin! Sääli vaan, että kun elimistö löytää taas tasapainon ja alkaa toimia "normaalisti" se ruokakin taas tarttuu kehoon. Silti, näitä vaihtoehtoja punnitessani mielummin terve ja voimissaan vaikka tanakampanakin kuin sairaana, heikkona ja huonokuntoisena mutta peilistä hoikempana.
VArmasti ihan totta. Minulla ei ole kokemusta kovin hoikkana olemisesta. Muistan kyllä, että lukioaikana terveydenhoitaja oli hetken huolissaan painonpudotuksestani. Itse en ollut. Mielestäni minulla oli sen painoisena kivemmat tissit... ;-)
PoistaValtavan hyvä kirjoitus, valtavan tärkeästä asiasta.
VastaaPoistaIhana lukea että jossain vielä istutaan lasten kanssa ruokapöytään ja syödään yhdessä, perheenä.
Jossain vaiheessa teki mieli hakata päätä seinään kun trendi tuntui olevan mahdollisimman hienojen ja kalliiden keittiöremonttien teettäminen -ja sitten ajettiin mäkkiin syömään ;)
Ruoka on niin ihana asia että siitä kannattaa nauttia, ja opettaa lapsetkin nauttimaan, sillä kun lapsista tulee teinejä, niille tulee kuitenkin oma vinksahdushetkensä suhteessa ruokaan ja omaan kroppaan. Jos pohjatyö on tehty hyvin on teineillä kuitenkin joku terve malli johon palata, jos sen ovat kotoa lapsena saaneet oppia.
Pelkällä ruualla laihduttaminen ja sen puutteella kropan kurittaminen on myös melko turhaa, liikunta tekee lihakset ja saa aikaan terveen hyvänolontunteen, nälkäkuuri ei. Olenkin pyhästi luvannut itselleni että sitten kun terveys antaa mahdollisuuden,tämä massakausi päättyy reippaisiin lenkkeihin. On hyvin virheellistä tietoa väittää lihavaa leppoisaksi ;)
Mitä tulee tuohon kirjoitukseesi omakuvastasi on pakko kertoa että toissa vuoden hihsin ruuhkaisilla käytävillä bongasin kauniin, hymyilevän, pitkän ja hoikan naisen. Ruuhkavuosiratsastajahan se siinä oli! Että sellaisena ulkopuolinen ihminen sinut näkee :)
Alkuun heti, kiitos noista sanoistasi! Ihan liikutun täällä!
PoistaOmasta lapsuudestani muistan aina sen, että meillä syötiin yhdessä klo 16.30, kun vanhemmat olivat tulleet töistä. Ja viikonloppuna syötiin aina yhdessä. Mummolassa syötiin. Minun ja mieheni perheet ovat olleet tämän kulttuurin osalta ihan samanlaiset, joten lapsuudenkodin tavat on ollut helppo siirtää omaan kotiin.
Opiskeliajoilta jäi lisäksi vahvasti illalliskulttuuri ja on ihanaa, miten nykyisin lapsetkin odottavat illanistujaisia kattauksineen, kun kutsutaan ystäviä kylään. JOulun alla ystäväperhe oli meillä kylässä ja lapset saivat nukahtaa olkkarin lattialle siskonpetiin, kun aikuiset vielä juttelivat. Muistan omasta lapsuudesta, että se oli aina ihanaa: juhlat, vanhemmat hyvällä tuulella ja aikuisten puheensorinaan nukahtaminen.
Tunnustan, minä olen, valitettavasti vielä toistaiseksi, ylipainoinen ratsastaja. Kynnys mennä ratsastamaan pitkän tauon jälkeen oli tosi korkea, koska tauon aikana tuntui netti täyttyneen keskusteluista kuinka läskit ei saisi ratsastaa. Olen siis aiemmin ratsastanut 10vuotta ja pelannut jääkiekkoa yms, mutta nyt taukoa takana. Olen nyt myös toipunut juuri vuosikausia jatkuneesta syömishäiriöstä, terapia mutta etenkin hevoset ovat auttaneet hyvin paljon toipumisessani ja nyt vointi on hyvä ja paino putoaa. Menen tuon 15% ns. painoraja normiin kuitenkin, koska en ratsasta pienillä hepoilla, mutta silti tulee välillä olo että saisinko edes ratsastaa koska olen lihava vielä. Tottakai ajattelen hevosia ja niiden parasta, mutta painoraja ei pauku kohdallani vaan sen sijaan tuntuu että yleinen ilmapiiri ratsastajien kesken tuntuu olevan ainakin netissä negatiivinen siihen että kaltaiseni läski-hirviö tallille uskaltautuu..Olen kiitollinen niistä ratsastajista ja tallin omistajista ja hevosten omistajista jotka ovat suhtautuneet minuun hyvin ja ihan silleen ihmisenä ja olen päässyt rakastamani lajin pariin takaisin :)
VastaaPoistaKuulostaa ihanalta! Tsemppiä toipumiseen ja vanhan harrastuksen pariin palaamiseen. Hevosilla on tunnetusti valtava parantava voima.
PoistaJa kuten kirjoitat, ei se ole niin mustavalkoista. Iso ongelma painon kanssa painimisessa ainakin itselläni on se, että kun itse ajattelen sitä paljon, luulen muidenkin ajattelevan sitä koko ajan. Vaikka suurinta osaa ihmisistä se ei oikeasti kiinnosta tippaakaan.
Todella hyvin pohdittu. Lapsille antama esimerkki varmasti painaa mieltä, mutta pitää ehkä muistaa sekin että se ikä missä nuo kehonkuva-asiat alkavat nousta pintaan, on myös paljolti sitä aikaa kun lapsi/nuori alkaa hakea sosiaalista piiriä kodin ulkopuolelta. Kaikkea taakkaa ei siis kannata harteilleen nostaa, jottei lytisty jos huomaakin lapsensa tempovan itsetuntokriisissä.
VastaaPoistaJos sitä nyt ongelmaksi voi tässä yhteydessä kutsua, niin kärsiä voi myös päinvastaisesta ongelmasta. Itselläni -myöskin perustaudin takia- paino saattaa notkahtaa viikossa viisikin kiloa ja olo on sen mukainen... Mikään ei imeydy, mitään ei jaksa tehdä ja peilistä katsoo syöpäpotilaan näköinen kuvatus. :/ Ei siinä paljon hevosen selässä kehoa hallita.
Näinhän se menee. Vielä toistaiseksi tytär sanoo peilin edessä, että "äiti, kylläpä me ollaan kauniita tyttöjä". <3
PoistaPaino-ongelmia voi tosiaan olla moneen suuntaan. Yleensä se unohtuu kun puhutaan vain lihavuudesta.
Samoja mietteita itsellanikin. Olen 170 /70 talla hetkella ja tavoitteena on 65-66. Viela olisi jonkin verran matkaa mutta eikohan tama kesaan mennessa. Painon pudotus ei ole niin helppoa kuin luulisi. Tsemppia sinne ja paaasia on se etta itse viihtyy omassa kehossaan.
VastaaPoistaLuulen, että se se laihduttamisen häpeällisyys - jos nyt näin voi sanoa - johtuu omalla kohdallani sjuuri siitä, että periaatteessa se ON helppoa. Mutta kun sitä ei vain saa aikaiseksi...
PoistaKiitos hyvästä kirjoituksesta! Ja etenkin siitä, että puhut kiloista kiloina. Mielestäni liian harvoin mistään löytyy ihan oikeita kilolukuja siitä, mitä aikuiset naiset painavat. Tulee vääristymä, että kaikki aikuiset painavat 55-60 kg. Ja että jos joku painaa 70 kg, niin on auttamatta lihava. Kuulun siihen sakkiin, joiden vaa'assa näkyvät kilot ovat enemmän kuin mitä ehkä ulkoinen ruoto antaa ymmärtää, ja tunnen siitä välillä häpeää kun vertaan painoani muihin suht samalta näyttäviin naisiin. Ja koska kehuin sinua siitä että sanoit kilot kiloina, on laitettava myös omat luvut esiin: 165 cm ja 66 kg, ulkoisen habituksen voi tarkistaa blogin kuvista. 62-kiloisena ennen raskautta tunsin olevani liian laiha, vaatteet riippui päällä ja luut paistoi, ja ruokaa piti ihan toden teolla syödä jotta paino pysyi. Nyt koen että ihannepainooni on matkaa ehkä kilo tai kaksi. Marginaali on siis pieni.
VastaaPoistaJoskus minäkin kyseenalaistan tuota iänikuista painoindeksiin tuijottamista. En tiedä montakaan alle 60-kiloista ikätoveriani, ja vaikka suurin osa heistä on lyhyitä, eivät he ole lihavia missään muodossa vaan täysin uimarantakelpoisia ulkonäöltään, vaikka BMI varmasti kolkuttelee ylärajoilla ja pelkästääns iihen tuijottamalla heitä voitaisiin sanoa ylipainoiksi.
PoistaNo, toisaalta sitä joskus miettii, että mikä hemmetin marginaali itselläkin on se kilo tai kaksi. Mutta kun tietää, että "ikkunaverhot" selässä ovat juurikin se pari kiloa. Ja t-paita näyttää paremmalta, kun mitään ei tursu housuista. Ja sitten sitä ajattelee olevansa ihan älyttömän turhamainen.
Jos on lihaksikas, totta kai lihas painaa enemman kuin laski. Itsellani sama homma se muutama kilo on jotenkin henkinen probleema.
PoistaJep. Minä ainakin olen aina ollut aika vahva nainen. :)
PoistaHyvä postaus, kuten niin moni aiemmistasikin! Uskaltaisin kuitenkin väittää, että lapsen kannalta on terveempi malli hiukan vaikka pyöreä, ratsastava äiti kuin fitnekseen täysillä hurahtanut mami, joka mittaa ruokansa vaa'an kera grammalleen... Tää on ehkä mielipideasia, josta ei voi kuin kiistellä :) Lajia tärkeämpää varmasti kuitenkin on, miten sitä omaa kroppaansa kohtelee, siitä puhuu ja sitä katselee lapsen läsnäollessa.
VastaaPoistaItsellä kävi niin hassusti, että paino tippui lastensaannin myötä, ja nyt kuulunen tän hetkien trendien mukaan halveksittuun luokkaan "laiha läski". Lihakseton kroppa ei hevosen selässä oo kehittynyt kuin ehkä vatsojen kohdalta, mutta muulle lihastyölle ei tunnu löytyvän aikaa - tai oikeastaan itselle mieluista lajia :)
Ihan varmasti. JOskus olen kyllä jotain punninnut ja sitten tytärkin on halunnut punnita samalla, kun se nyt vain jotenkin on hauskaa.
PoistaOlen ajatellut, että kyse on oikeastaan myös asenteesta ja miten syömiseen ylipäänsä suhtautuu. Jos ruokailu on pelkkää ahdistavaa punnitsemista ja närppimistä, niin sitten on jotain pielessä. Meillä on onneksi aika moniruokaiset lapset. Ja aikuiset.
Eilen lapset söivät puoliksi broilerinkoipeni nahan, koska isä oli maustanut sen niin herkulliseksi. Olipa kerrankin helppo luopua moisesta herkusta!
Hei. Hyvä ja ajatuksia herättävä kirjoitus niinkuin sinulla usein on. Ajattelin vinkata tutustumaan paleoon (http://www.helsinkipaleo.com/aloita-tasta/) kun mietit että laihduttamisessa kyse on ruoasta luopumisesta ja lasten kanssa et haluaisi syödä erilaisia aterioita. Mikäli paleo ei ole tuttu juttu niin siitä saattaa saada hyviä vinkkejä. Minä en ole mikään paleofanaatikko, mutta olen sitä kautta etsinyt uusia hyviä reseptejä ja ideoita. Perusperiaatteena hyvän ja terveellisen syömisen, energisen ja jaksavan olon kanssa sekä ylimääräisten jenkkakahvojen kadotuksessa olen pitänyt seuraavaa: Monipuolisesti aitoja makuja ja hyviä rasvoja, riittävän usein ja tarpeeksi. Sillä minä ja monet muut ollaan päästy pitkälle, selkeää prosessoimatonta ruokaa tarpeeksi niin ei tee mieli mitään turhaa. Ja aina siemeniä ja pähkinöitä pussissa pöydällä äkilliseen napostelutarpeeseen. Tsemppiä projektiin ja hyvää jatkoa muutenkin! Käyn aina välillä lueskelemassa kirjoituksiasi.
VastaaPoista