Entä jos se ei muutu paremmaksi?

Tiedättekö ne päivät, jolloin mitään merkittävää ei ole tapahtunut, mutta jotenkin sitä vain herää sen fiiliksen vallassa, että kaikki on turhaa. Sitä katsoo itseään peilistä ja arvelee, että varmasti jotain ikäväätapahtuu matkalla jääkaapilla: kompastut tai jotain. Ajatus aamupalasta inhottaa ja innostaa samanaikaisesti.

Ehkä ette tiedä. Saatan olla ainoa ihminen maailmassa, joka on ylipainoinen, ohuthiuksinen, kaksoisleukainen ja jonka vartalon kuvitteellinen nuoruuden kimmoisuus on kahden lapsen jälkeen entistä suurempaa kuvitelmaa. Vaaka allani heilahtaa suurempiin lukemiin ihan jo kalakeittoa ajattelemalla.

Sitten saatat mennä estetunnille, ihan niin kuin ennenkin. Ja se on tietysti tosi kivaa. Kaikki menee treenissäkin mukavasti, mutta jotenkin päässäsi vain tänään pyörii, että treenaaminen on turhaa. Että se ei johda mihinkään. Havahdut jossain vaiheessa ajatukseen, että entä jos lakipisteesi on tässä? Että se ei muutu tämän paremmaksi? Joku ehkä muistaa Jack Nicholsonin roolihahmon kysymyksen "What if this is as good as it gets" vastaavan nimisessä elokuvassa vuonna 1997.

Ei, tilanne ei ole ehkä niin dramaattinen, mutta kysymys on oikeastaan siitä, että saatko kiinni tunteesta, kun ymmärrät, ettet ehkä pystykään tekemään niitä suuria tekoja, mistä haaveilit? Että olet osa tavismassaa, jonka tehtävä on jäädä kiertämään uraa, keventää väärin ja siirtyä sieltä jossain vaiheessa kuskaamaan lapsia harrastuksiin.

Semmoisia ajatuksia minulla oli tänään. Mitenkäs siellä?

Tintti ainoaksi jääneiden kenttäkisojemme jälkeen 2012 kaikkensa antaneena.