torstai 31. joulukuuta 2015

Urheiluvammoja ja asennevammoja

Ratsastus on urheilua. Sen sijaan jokaisen täytyy ymmärtää olla vertaamatta sitä sellaiseen kestävyysurheiluun kuin esimerkiksi juoksu. On totta, että sykkeet voivat satulassa nousta aika korkealle, mutta tunnin ratsastus ei takuulla ole samalla tavalla kuluttavaa kuin juokseminen. Sen todistaa sekin yksinkertainen asia, että läheskään kaikki päivittäin tuntitolkulla ratsastavat eivät pysty hölkkäämään yhtä kokonaista tuntia. Juoksu ja ratsastus eivät ole kestävyysurheilumielessä vertailukelpoisia lajeja.

Juttelimme tästä joskus tallilla pitkät tovit. Olimme yksimielisiä siitä, että nykyisin vain harva ratsastaja on itse urheilija sanan täydessä merkityksessä, vaikka hän itse mielellään pitää itseään sellaisena. Ratsastajat harrastavat kyllä kaikenlaista liikuntaa, mutta se ei välttämättä auta heitä kauheasti ymmärtämään sitä, että heidän pitäisi pystyä kehittämään hevostaan urheilijana. Jos ihmisellä itsellään onkin kausia, jolloin hän käy useammin salilla/spinningissä/aerobicissä, hänen ei pitäisi antaa itsensä kuvitella, että hevosta liikutetaan samoin. Hevoselle ei tee hyvää olla satunnainen liikkuja. Ei kyllä ihmisellekään, mutta hevonen ei voi valita, miten sitä liikutetaan. Se vain sitten menee rikki.

Tässä mielessä me sorrumme kaikki pitämään hevosia liikuntavälineinä. Me liikutamme niitä silloin, kun meille sopii, niin kauan kuin meille sopii. Jos itse jaksamme/ehdimme ratsastaa vain tunnin, päättelemme, että se on hevosellekin hyvä. Ja sitten kun päätämme alkaa tehdä täysillä, aloitamme aika hurjasti.

Urheilu on aina liikuntaa, mutta ei kaikki liikunta ole urheilua. Kaikenlainen ratsastaminen ei ole urheilua, vaikka siihen liittyisikin kilpaileminen. Ratsastaja voi kaikin mokomin olla pelkkä sunnuntailiikkuja ja -kilpailija, mutta hänen ei silloin pitäisi sunnuntaisin vaatia hevoseltaan urheilusuorituksia, jos hän ei pidä huolta hevosen urheilukunnosta muulloin. Hevonen on aina enemmän urheilija kuin ratsastajansa.

Olen lukenut nettikeskustelua, jossa tuntui vallitsevan yksimielisyys siitä, että hevosen kunto kohoaa parhaiten siten, että lähdetään laukkaamaan maastoon tai vaikka "ihan vain monta kierrosta kenttää ympäri". Hankilaukkaakin tarjottiin. Siis huonokuntoisen ja lihaksettoman hevosen kunnon parantamiseen! Maltillinen tapa kunnon kohottamiseen löytyy täältä.

No toisaalta, sillä tavoinhan moni aloittaa liikkumisen uudenvuodenlupauksena huomenna. Päätetään aloittaa uusi vuosi uusin kujein ja olla pelikunnossa kesäkuussa. Ostetaan salikortti ja koska on joskus 10 vuotta sitten juostu 10 km:n lenkkejä (= tää on hypännyt nuorena 120cm Saksassa), aloitetaan määrittämällä päivittäiseksi juoksutavoitteeksi 8km (= me hypätään nyt näin alkuun pieniä metrin ratoja). Sitten laaditaan hikinen kunto-ohjelma viikon jokaiselle päivälle, koska kunto kasvaa parhaiten paljon liikkumalla (= ei pidä lepäillä tai kunto laskee, hevonen on luotu liikkumaan). Samaan aikaan aloitetaan laihduttaminen ja pian ihmetellään, ettei oikein jakseta tehdä mitään. Ei edes huvita. No, otetaanko rautaa? Vitamiineja? Ruokaa nyt ei ainakaan syödä!

Helmikuun alussa penikkataudin kourissa ei sitten tehdä enää mitään ja unohdetaan kaikki ylevät uudenvuoden lupaukset. (= Perkeleen hevosvälittäjä ei kertonut kaikkia vaivoja tästä hevosesta!).Tärkeintä on nyt saada hoidettua vammat pois, jotta voi jatkaa siitä mihin jäi. "Eihän urheilija tervettä päivää näe, hihi."

On urheiluvammoja ja "urheiluvammoja". Jälkimmäisiä kutsutaan myös asennevammoiksi, ajatteluvirheiksi tai muuten vain päävammoiksi (=tyhmä).

Olin viime vuoden Terässiassa naisten sarjan kahdeksas. Ensi vuonna olen päättänyt treenata ihan oikeasti. Sekä juoksu- että uintiaika pitää saada paremmaksi. Oluenjuomisen osaan ennestään. On se triahlon vaan kiva laji. Tällaisena. Muuten olen kyllä edelleen sitä mieltä, että kuulun niihin, jotka musiikki on pelastanut urheilulta. Triathloniinkin lisään olutta...


Kiitos teille kaikille vuodesta 2015 ja onnea ja menestystä vuodelle 2016!
Blogia ei olisi olemassa ilman lukijoita ja vuorovaikutusta. Kiitos kommenteistanne, kiitos viesteistänne, kiitos kannustuksesta, vertaistuesta, ideoista ja kritiikistä. Kiitos tykkäyksistä Facebookissa ja Instagramissa. Etenkin niiden kautta tuntuu, että blogi saavuttaa koko ajan suurempaa ja suurempaa kohderyhmää. Kiitos, että haluatte jakaa ajatuksianne ja koette samastuvanne minun ajatuksiini.

En lähettänyt tänä vuonnakaan yhtään joulukorttia, mutta lahjoitin rahaa HelsinkiMissiolle. Siitä tuli hyvä mieli, kiitos siitäkin.




maanantai 28. joulukuuta 2015

Jouluherkkuja maneesissa


Vähän liian kauan paistunut lanttulaatikko. Anoppi siitä tykkää, mutta monelle nuorelle se tuottaa vaikeuksia. Uskalla heittäytyä ja kulauta iso lasi päälle!

Kun pääsee porkkanalaatikon yli, saa jouluhalkoa!


Hei, ihan tavallinen joulukahvi ja sokeripalat päälle!

Joulutähti. Voidaan nauttia lähes kaikista suunnista ja sehän maistuu kaikille: leveänä, kapeana, keskeltä, sivusta. Ei saa kieltäytyä. Monet jouluherkut sisältävät ainesosia, joiden tarkoitus on edistää vatsan toimintaa!

Ja joulun jälkeen otetaan kaapista tähteet ja pistetään kaikki samaan pataan! Ja hei, kaikki maistaa! Joulu on kerran vuodessa vaan!
Kiitos Elina A. yhdestä kuvasta ja jutunjuuresta.

maanantai 21. joulukuuta 2015

Miten kirjoitetaan joulu?

Tyttäreni haluaisi pupun. Emme ole hänelle sellaista luvanneet, mutta pupukuume kasvaa kasvamistaan. Viime viikolla lueskelimme netistä erilaisia pupusivustoja ja yritimme miettiä, olisimmeko valmiita kantamaan vastuuta pienestä eläimestä. On nimittäin niin, että vaikka lemmikin kautta on mahdollisuus opettaa lapselle vastuuta, kokonaisvastuu eläimen hoidosta on aina aikuisella. Lisäksi en usko, että on olemassa helppohoitoisia eläimiä. Sellaisiksi mainostetut tulevat ennemmin tai myöhemmin huonosti hoidetuiksi, koska kiusaus jättää ne pärjäämään yksikseen on pelottavan suuri.

Tiedän hyvin, ettei minusta ole koiranomistajaksi. En yksinkertaisesti näe itseäni kävelemässä räntäsateessa korttelia ympäri. Meillä oli lapsuudenkodissani koira. Tiedän valmiiksi olevani laiska koiranhoitaja. Hevonen on helppo, koska se ei ole kotona. Silti hevosenomistamiseen liittyy hirvittävän paljon asioita, joita ei osaa ottaa huomioon ennen kuin hevosen hankkii. Niistä suurin on vastuu, joka tulee mukana joka paikkaan. Joulu, juhannus ja uusivuosi eivät tee poikkeusta.

Minusta on monellakin tapaa harhaanjohtavaa, että puhumme hevosten täysihoidosta. Täysihoito ei nimittäin tarkoita sitä, miltä se kuulostaa. Se on lähes poikkeuksetta pelkkä karsinavuokrasopimus, johon kuuluu hevosen karsinan siivous, hevosen ruokinta ja tarhaus. Hevosta tarkkaillaan ja hoidetaan tallin puolesta vain näissä tilanteissa. Käytännössä hevosta ei hoida kukaan, vaan sen perustarpeista huolehditaan. Olen kuullut tapauksista, joissa hevosenomistajalle on tullut yllätyksenä, että kengitykset ja eläinlääkärikäynnit täytyy maksaa ja hoitaa itse. Omistajahan on tuonut hevosen täysihoitoon! Tämä kuulostaa pitkän linjan hevosihmisistä hullulta, mutta on ihan mahdollinen tilanne silloin, kun hevonen on ostettu lapselle ja lapsen hoidettavaksi eivätkä vanhemmat ole harrastukselle orientoituneita.

Aina pihalla eivät ole vain ei-hevosihmiset. Kengitysten valvominen, ylimääräiset lääkitykset, loimitukset ja hoitotoimenpiteet ovat kaikki lisätyötä tallinpitäjälle. Silti kaikkien mielestä näistä ei tarvitsisi maksaa ylimääräistä. Monen mielestä on pöyristyttävää, jos tallinpitäjä uskaltaa laittaa lisälaskun sairastuneen hevosen hoitamisesta tilanteessa, missä omistaja ei ole tullut paikalle sairasta hevosta hoitamaan, vaikka on soitettu. Kaikkien meistä on tietysti kurja keskeyttää jouluillallinen.

Hevonen valitettavasti sairastuu juurikin jouluna, juhannuksena tai muuten omistajansa lomamatkan aikana. Mikäli ajatus jouluähkystä tuntuu ikävältä, sitä voi ja kannattaa yrittää ehkäistä ainakin siten, että ei syötä hevoselle jouluherkkuja vaan syö ne itse. Treenatakin kannattaa mahdollisuuksien mukaan ihan normaalisti. Hevonen ei tiedä, että on joulu. Eikä sen tarvitsekaan tietää.

Hevosklinikoilla kuulemma tiedetään vallan hyvin, miten joulu kirjoitetaan. Joulu alkaa Ä:llä ja loppuu Y:hyn.

Hevosen joululeipä. Tarjoiltu jouluaattona treenien jälkeen. Se on tyhjäksi koverrettu leipä, jonka sisällä on porkkanaa ja omenaa. Nykyisin jättäisin kyllä tämänkin antamatta.



keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Vaikea ratsastaa

On olemassa vaikeita hevosia ratsastaa, mutta silti on mahdotonta määritellä yksiselitteisesti, millainen hevonen on vaikea. Se on nimittäin täysin riippuvainen ratsastajan taidoista.

Kokeneet hevosihmiset sanovat aina samaa: tietyn ratsastustaidon saavutettuaan amatöörit ratsastavat mieluummin reippaita kuin laiskoja hevosia. Laiska hevonen nimittäin haastaa ratsastustaidon aivan toisella tavalla kuin reipas ja omalla moottorilla liikkuva. Mehän olemme siinä mielessä vähän lapsellisia, että uskomme olevamme parempia ratsastajia silloin, kun hevonen vie meitä ja me kestämme hurjassa kyydissä kuin silloin, jos hevonen pysähtelee allamme eikä meinaa nostaa edes laukkaa. Molemmissa tapauksissa tilanne on kuitenkin sama: hevonen ei kuuntele ratsastajaa, koska ratsastaja ei tee mitään kuulemisen arvoista.

Reippaan hevosen suussa yleensä roikutaan ilman pohjetuntumaa. Laiskaa hevosta paukutetaan pohkeella antamatta sille hetkeäkään rauhaa selviytyä omalla moottorilla. Esteratsastuksessa kaikki korostuu entisestään. Reipas hevonen lähtee esteelle kuin nato-ohjus, ratsastaja irrottaa pohkeet ja kiskoo pidätteitä. Lopputuloksena hevonen menee vielä lujempaa. Laiskan hevosen ratsastaja paukuttaa pohkeella ja vatkaa kädellä, jotta hevonen ei vain kieltäisi. Hevonen ei saa ratsastajalta rauhaa, joten sitä ei ehkä pian huvita hypätä. Eikä muuten hyppää pian se herkkäkään, jonka suussa roikutaan.

Jos ratsastaja ei ole täsmällinen apujensa kanssa, herkkä hevonen räjähtää kattoon ristiriitaisten ohjeiden keskellä. Laiska hevonen taas lakkaa taas kuuntelemasta, kun ei kuuöe järkevää sanottavaa.

Jos on tottunut ratsastamaan herkkiä hevosia, jykevämmät ja laiskemmat haastavat ratsastustaitoa pahemman kerran. Ihmiset yleensä haluavat näyttää ulkomaailmalle ja itselleenkin parastaan. Kun saa yhden hevosen kulkemaan vähällä vaivalla hyvin ja toisen kanssa ei meinaa edes laukka nousta, alkaa selittely. Aika moni sanoo, ettei halua ratsastaa laiskoja, vaan mieluummin niitä, jotka liikkuvat omalla moottorillaan ja ovat herkkiä.

Ihan kuin vika olisi vain hevosessa.

Tintti teki minusta rohkean, mutta häiritsevän ratsastajan. Se kesti kärsivällisesti kaikki virheeni, minkä takia se joutui sietämään huonoa ratsastusta enkä minä kehittynyt. Olen onnellinen, etten rynnännyt sen jälkeen suoraan hevoskaupoille, vaan...
... minut laitettiin tänne. Herkkis ei ole sietänyt mitään. Siksi se on opettanut minulta joitain pahoja tapoja pois.

Valkoinen ystävä on näyttänyt, että hevoselle pitää antaa suoritusrauha, vaikka se tuntuisi miten tahmealta. Silti sen kanssa on ollut helppo sortua samoihin juttuihin kuin Tintin kanssa.

Kari on ollut tähän astisista ratsuistani minulle kaikista vaikein. Se on hidas ja herkkä...
...kunnes se on yhtäkkiä kauhean nopea, kuten tässä kieltäessään vihreälle kavaletille.

tiistai 15. joulukuuta 2015

Uravanhemmuus

Jäin maanantai-iltana tuijottamaan hetkeksi Marja Hintikka Live -ohjelmaa. Katson aika vähän telkkaria, mutta juuri nyt villapaitaprojektini pakottaa ohjelmien pariin. Studiossa keskusteltiin uravanhemmuudesta. Laitoin kutimet jossain vaiheessa syrjään ja twiittasin ilmoille: Mikä on uran luomista? Olen opo ja käyn töissä. Olenko siis saanut luoda uraa? Ei kai kukaan puolisonsa työssäkäymistä estä? #yleMHL

Ali Jahangirikin siitä tykkäsi (ei muuten kukaan muu, olen sitä paitsi laiska twiittaaja). Kirjoitusvirheitä twiitissäni tietysti oli, mutta nyt on oikoluku päällä.

Minä en ole koskaan mielestäni luonut uraa. Olen tavallinen työssäkäyvä nainen. Koska olen naimisissa lasteni isän kanssa, olen kuitenkin voinut tehdä juttuja, jotka olisivat olleet paljon vaikeampia toteuttaa ilman parisuhteen turvaa. Näistä isoimpana se, että opiskelin opinto-ohjauksen monimuotokoulutuksessa Itä-Suomen yliopistossa. Opinnot alkoivat, kun tyttäreni oli reilun vuoden ikäinen ja veivät minut aina viikoksi kerrallaan Joensuuhun kerran kuukaudessa.

Minulta tietysti kyseltiin, tuntuuko pahalta jättää pieni lapsi ja lähteä toiseen kaupunkiin. Jos mieheni olisi ollut viikon kuukaudesta työmatkalla, hän tuskin olisi joutunut vastaamaan samoihin kysymyksiin. Minun jäämistäni yksin kotiin lapsen kanssa ei olisi voivotellut kukaan. Toisaalta mieheni ärsyyntyi kohtaamastaan voivottelusta. Kai nyt ihminen omat lapsensa hoitaa, oli sukupuoli mikä tahansa!

Kun puhutaan uravanhemmuudesta, jonka puolison tuki mahdollistaa, puhutaan johtotehtävissä toimimisesta. Jostain sellaisesta, missä ei tunneta työaikaa, mistä maksetaan hyvin ja mikä on yhteiskunnallisesti tai poliittisesti tärkeää ja näkyvää. Tuolla mittarilla mitattuna, minun työni on piiperrystä. Siksikään en ole koskaan halunnut osallistua kilpailuun työn raskaudesta, työn määrästä ja merkittävyydestä. Ne on toiset ihmiset, jotka jauhavat ruokapäydässä siitä, miten paljon sähköposteja selasivat vielä illalla kotona.

Silti me tasaamme kotiinjäämiset lasten sairaspäivinä, sillä kummallakaan meistä ei ole töissä sijaista ja tekemättömänt työt kasaantuvat. Olemme kumpikin olleet kotona lapsia hoitamassa niin yhteiskunnan kuin työnantajankin tuella, mutta myös omaan piikkiin. Minä olen palannut töihin tyttären ollessa 7 kuukauden ikäinen, koska minulle tarjottiin töitä. Lasten syntymän välissä olemme molemmat opiskelleet. Tietysti teen töitä edelleenkin iltaisin, jos en ole päivällä ehtinyt. Mutta ehkä se on asiantuntijatyön vaativuuden mittari: työ odottaa aina tekijäänsä ja työtä on aina niin paljon kuin vain ehtii tehdä. Siksi pitää priorisoida tai kaatuu taakan alle. Turha sillä on elvistellä, jos ei osaa.

Mutta että uravanhemmuus? Terminä se on jotenkin kummallinen. Annetaan ylimääräistä krediittiä siitä, että ihminen tekee töitä palkkansa eteen. Jotenkin luulisi, ettei työssäkäymisestä tarvitsisi laittaa sulkaa hattuun enää vuonna 2015. Millä rahalla se perhe sitten eläisi, jossa puoliso haluaisi toisen pysyvän kotona lapsia hoitamassa eikä näin ollen siis "tukisi" toisen työssäkäymistä?

Ainakin hevosharrastus joutuu silloin koetukselle. Minä en olisi hevosen ylöspitoa kustantanut kotihoidontuella. Ei olisi riittänyt naurettava sadan euron Espoo-lisäkään. Töihin oli mentävä. Ei ollut valinta olla menemättä, ilman hevostakaan.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Tallimummisuunnitelma

Jossain vaiheessa hankin taas hevosen. Sellaisen, jolla voin kilpailla kenttää aina sinne helppoon saakka. Luulen, etten tarvitse hevoselta kovin paljon enempää kapasiteettia, koska en varmaan itsekään uskalla enempää.

Saattaisin joutua viemään hevosen talliin, jossa on puolipäivätarhaus. Jos laumassa tarhaamiseen ei olisi mahdollisuutta, hevonen tuskin liikauttaisi  aitauksessa eväänsäkään ja silloin hevonen ei takuulla liiku terveyden kannalta vaadittavaa askelmäärää päivässä oma-aloitteisesti. Hevonen on tarkoitettu pysymään liikkeellä siitäkin huolimatta, että se itse mieluiten seisoo ja syö.

Tiedämme, että hevosen tulisi hyvinvointinsa takaamiseksi liikkua vähintään 10km päivässä. Hyvän rehunkäyttäjän pitää liikkua vielä enemmän, koska heinän määrästä ei voi eikä kannata koskaan tinkiä. 10km tulee täyteen yhden tavallisen ratsastustunnin aikana, kun liikutaan kaikissa askellajeissa. Tunnissa hevonen kävelee vähintään 6km. Tunti on päiväliikunnan minimivaade. Siis sen päälle, mitä hevonen ulkoilee (=seisoo) aitauksessa.

Olen ajatellut etsiä avuksemme eläkeläisen, tallimummin. En siis nuorta ja innokasta teinityttöä, arjen raatajaa tai työn sankaria, vaan eläikeläisen. Hänellä on nimittäin mahdollisuus käydä tallilla juuri silloin, kun koko muu maailma painii velvollisuuksiensa parissa, eli virka-aikaan.  Kuvitteellinen hevoseni pääsisi näin ollen liikkeelle kahdesti päivässä, mikä tekisi sille enemmän kuin hyvää. Jos ajatellaan päivärytmiä, niin hevonen liikkuisi ehkä aamupäivällä 9-10 välissä. Se ulkoilisi koko iltapäivän klo 17 saakka. Illalla tulisin itse ratsastamaan.

Tallimummini saisi tietysti ihan vapaasti päättää, kipuaisiko selkään vai liikuttaisiko maasta käsin. Eikä hän tietenkään kävisi tallilla joka päivä, eläkeläisethän ovat hirveän kiireisiä. Lisäksi heistä monen on vaikeaa löytää käyttöönsä hevonen, jota voisi ratsastaa ihan oikeasti, mutta silti tarvittaessa rennosti. Moni eläkeikään päässyt toteaa senkin, että vanhemmiten joutuu harrastamaan oman kroppansa ehdoilla. Silloin ei ehkä halua enää vastata yksin yhdenkään hevosen liikuttamisesta. Lisäksi eläkkeellä niin ikään palkan pieneneminen vaikuttaa luonnollisesti siihen, mitä voi ja miten pystyy harrastamaan.

Tallimummin avulla hevoseni pysyisi hyvässä kunnossa ja liikkeessä päivittäin ja luotettava aikuinen ihminen saisi rennon harrastuskaverin. Täydellisestä suunnitelmastani puuttuu enää täydellinen hevonen. Huominen palkkapäivä on kuitenkin ensimmäinen, josta lähtee siivu säästöön ihan hevosta varten jyvitettynä.

Viime vuonna penkkaripäivänä sain abeilta keppihevosen, koska olin juuri joutunut luopumaan hevosestani.


perjantai 11. joulukuuta 2015

Menneen maailman oppeja

On (ainakin) kaksi asiaa, joiden suhteen olen kääntänyt takkini. Ensimmäinen niistä oli ilman jalustimia ratsastaminen ja toinen paikallaan pysyvä ratsastajan käsi. Mutta kuten sanotaan, parempi jälkiviisaus kuin jälkityhmyys.

Brittilehdissä on monena vuotena ollut kuukausihaaste, jossa ratsastajia kehotetaan parantamaan istuntaansa ratsastamalla kuukauden ajan ilman jalustimia. Siis kuukausi ilman jalustimia. Minulle on oikeastaan ihan sama, kuinka paljon ihminen rääkkää itseään ja omia lihaksiaan, mutta hevosen selkää ei tarvitsisi jumputtaa jatkuvalla syötöllä ilman jalustimia. Eikä alas sopisi istua, ennenkuin hevosen selkä on saatu pyöreäksi. Tästä olen kirjoittanut aikasemmin.

Olen kyllä itsekin ratsastanut paljon ilman jalustimia ja ilman satulaa, varsinkin lapsena. Ratsut olivat ratsastuskoulun opetushevosia, joilta jatkuva ilman jalustimia ratsastavan ratsastajan opettaminen oli tappanut ravista vähäisenkin lennokkuuden. Ne olivat oppineet tarvittaessa tassuttelemaan sellaista mummoravia, missä lapset pysyvät kyydissä helposti. Lapsina emme kuitenkaan pelänneet putoamista, joten hölköttelimme siellä aika rentoina. Se oli hevosille hölskynnästä riippumatta varmasti mukavampaa kuin jäykkyys. Aikuiset ovat toinen juttu. Monet tarraavat hevoseen kuin hukkuva oljenkorteen, mutta tekevät silti, mitä opettaja käskee. Mutta miksi opettaja käskee, jos ratsastaja ei ole hommaan kykenevä?

Nykyisin mietin, että mikä helvetti siinä on, kun ihmisille harjoitusravissa alas istuminen ja ilman jalustimia jumputtaminen tuntuu olevan samanlainen pyhä kunnia-asia kuin kertotaulu ala-asteen opettajille. Vielä hullummaksi menee, kun leikitään 80-luvun ratsastusopetuksen "keventäkää ilman jalustimia" -leikkiä. Eli siis puristetaan jaloilla, ehkä jopa polvilla hevosta kuin thigh master -laitetta ja jännitetään koko kroppa hartioita myöten, että saadaan hanuri ylös satulasta. Ja otetaan ehkä vähän kädellä tukea ohjasta tai ainakin hevosen kaulasta? Miksei voisi mennä kuntosalille treenaamaan jalkakyykkyjä?

Kun joskus harmittelin sitä, että Tintin käynti oli passimaista, se johtui tietysti ihan täysin minusta. Minulle oli niin monta kertaa sanottu, että käden pitää pysyä paikallaan, että olin lukinnut sen estämään hevosen liikkeen kokonaan. Jos katsoo kävelevää hevosta, huomaa, että sen pää liikkuu koko ajan. Myös laukkaavan hevosen pää liikkuu ja ratsastajan tulee osata myödätä kädellä liikkeen mukaisesti heittämättä silti ohjaa pois. Ravi on monelle helpompaa, koska siinä kättä saa lukita enemmän.

Ohjasta myötääminen ei tietysti tarkoita ohjan heittämistä löysäksi. Sen on sama juttu, kun letität ahkerasti liikkuvan viisivuotiaan tukkaa aamiaispöydässä. Käden tulee seurata pyörivää päätä tai käsi tukistaa. Viisivuotias kertoo sen heti. Hevonen on usein paljon kiltimpi. Se vain liikkuu hitaammin. Saman se tekee, jos siihen takertuu polvilla ja jaloilla ja jäykällä kropalla kiinni, kun sen liikkeeseen ei osata mukautua.

Tyttären Y-letistä ei tullut muotovaliota, mutta enpä tukistanut sinä aamuna ihan kauheasti.



keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Mitä nivelvalmisteesi sisältää? - testissä Speedex FlexAbility

Yhteistyössä Speedex.fi

Kari on iso hevonen ja Karilla on ison hevosen vaivoja. Näistä perinteisimmät ovat alkavat kinnerpatit. Ison koon takia sen nivelet ja jänteet ovat muutenkin koetuksella. Karin omistaja Fanni oli näin ollen kiinnostunut kokeilemaan Karille uutta kotimaista nivelvalmistetta, Feedexin Speedex FlexAbilityä.

Ennen kuin Kari sai nähdäkään uutta voiteluainettaan, aloitin Fannin ja Karin puolesta vimmaisen laskemisen. Olin kauhuissani tuotteen hinnasta ja erityisesti siitä määrästä, kuinka paljon sitä tulee syöttää niinkin isolle hevoselle kuin Kari. Vertailu markkinoilla olevaan toiseen tuotteeseen pelkän hinnan ja nivelvalmisteen annoskoon perusteella nimittäin kertoi, että FlexAbility on kymmenen kertaa kalliimpi tuote kuin kohtalaisen paljon käytetty kilpailijansa.

Korostan nyt alkuun, että olen mielestäni tehnyt tässä sellaista vertailua, mihin jokaisen lisäravinteita hevoselleen syöttävän tulisi välillä tehdä. Valmistaja lupaa aina, että oma tuote on se paras tuote. Loppu jää omistajan harteille. Eläinlääkärit eivät yleensä lisäravinteisiin ota kantaa.

Tutustuminen FlexAbilityn tuoteselosteeseen alkoi sillä, että tein taulukon, johon laitoin vierekkäin FlexAbilityn sekä toisen samantyyppisen valmisteen tuotepitoisuudet sen mukaisesti, miten valmistaja ne tuoteselosteessa ilmoitti. Sitten yritin selvittää, kuinka paljon nivelten ja liikkuvuuden kannalta tärkeitä vaikuttavia aineita eli glukosamiinia, MSM:ää ja kondroitiinisulfaattia valmistajan suosittelemasta päiväannoksesta löytyy.

Olin siihen asti pitänyt FelxAbilityä ruokottoman kalliina, mutta kun selvisi, kuinka paljon vaikuttavia aineita olisi suotavaa hevoselle syöttää, FlexAbility peittosi näennäisen edullisen kilpailijansa mennen tullen. Tai itse asiassa niin, että aineet ovat todellisuudessa melko lailla saman hintaisia, mutta edullisempaa tuotetta kehotetaan syötettävän viisi kertaa vähemmän. FlexAbilityn annoskoko taas on lähempänä sitä suositusta, minkä esimerkiksi American Association for Equine Practitioners (AAEP) ilmoittaa, eli glukosamiinia tulisi syöttää 500-kiloiselle hevoselle 5,4-18g päivässä, kondroitiinisilfaattia 1,8-6g päivässä ja MSM:ää 9mg/kg, mutta nivelvaivoissa 10g päivässä. Suuremmat määrät tulevat kysymykseen silloin, kun hevosella on havaittavista selviä nivelvaivoja.

Tässä vertailu FlexAbilityn ja vertailukohteena olleen aineen välillä. Molemmissa tapauksissa annostus on laskettu pakkauksen ohjeen mukaisesti ison yli 750kg painavan hevosen mukaan. Lähteitteni suositusannokset ovat 500kg painavalle hevoselle, joten niihin tulee lisätä painonmukaista annostusta noin 50% (suluissa).
Hintaero suositellulle annokselle on siis huikea. Kuukauden perusannos FlexAbilityä Karin kokoiselle hevoselle maksaa neljä kertaa enemmän kuin toisen valmistajan. Silti päiväannoksen pitoisuuksia verratessa aloin miettiä, saako kilpailevasta purkista muuta hyötyä kuin hyvän mielen omistajalle? Onko ihmekään, jos hevosenomistajat sanovat sen olevan tehotonta? Jos hevosenomistaja ruokkii hevostaan ainoastaan rehunvalmistajan suositusten mukaisesti tarkistamatta annossuosituksia muualta, tuleeko oikeasti syötettyä yhtään mitään? Mieleen tuli  D-vitamiinikohu muutaman vuoden takaa. Silloinhan monista D-vitamiinivalmisteista ei löytynyt D-vitamiinia juuri nimeksikään. Silloin oli tosin kyse pitoisuuksista, ei suosituksista.

Kari aloitti FlexAbility-kuurinsa viime viikolla. Arviot aineen vaikuttavuudesta ja hyödyistä tulevat tänne kolmen seuraavan viikon jälkeen. Muutoksia luvataan näkyvän muutamassa viikossa. Se on sama aika, mikä ihmisille suositellaan nivelvalmisteiden tehoajaksi. Ihmisille myös sanotaan, että ellei siinä ajassa ala näkyä muutoksia, käyttö kannattaa lopettaa tehottomana.

Lähteet:
http://www.aaep.org/info/horse-health?publication=853
http://www.equisearch.com/article/joint-supplements-horses-18712
http://www.speedexshop.fi/

Edit! 9.12.2015 klo 10:11 korjattu virhe taulukossa.

tiistai 8. joulukuuta 2015

Hevosenomistajakerhon kirjoittamattomista säännöistä


Oletko koskaan miettinyt, miksi toiset saavat ratsastaa ilmaiseksi, mutta toiset eivät? Nyt raotetaan hiukan Suuren Salakerhon sääntöjä. Samalla tehdään hurja paljastus: oikeasti se on maksullista kaikille. Valitettavasti ne, jotka ovat jääneet kerhon ulkopuolelle, eivät aina ole tajunneet, että asiasta selviä rahalla. Tarvitsee siis vain kaivaa kuvetta, ja jäsenyys on siinä!


Hevosenomistajakerhon tarkoitus
Tukea jäsentensä pyrkimyksiä hoitaa omistamaansa hevosta parhaalla mahdollisella tavalla  ja uskotella, että on järkevää maksaa itsensä mahdollisimman kipeäksi siitä ilosta, että saa tehdä oman hevosensa kanssa mitä haluaa.
Hevosenomistajakerhon jäsenille ei ole annettu ohjeita siitä, miten he tätä tarkoitusta parhaiten edistävät. Useimmiten homma hoituu kuin itsekseen. 


Jäsenmaksu
Jäsenyys maksetaan kerralla hevoskauppojen yhteydessä ja sitä ylläpidetään kuukausittaisella summalla, joka yleensä kuitenkin on vähemmän kuin hevosenomistajan nettotulot kuukaudessa. Joskus se ei ole. Muut kerholaiset auttavat henkisesti tämän kestämisessä.

Varsinainen jäsen
Varsinainen jäsen on henkilö joka omistaa tai on joskus omistanut hevosen tai useampia hevosia. Hän maksaa kaikesta hevoseen liittyvästä aktiviteetista (sekä sen puutteesta), ei pelkästä ratsastamisesta.
  

Ulkojäsen
Ulkojäsen on henkilö, joka maksaa kertaluonteista tai satunnaista jäsenmaksua jollekin hevosenomistajalle ja toimii hevosen kanssa silloin kuin olisi hevosenomistaja. Hän ei kuitenkaan omista hevosta tai useampia hevosia ja hän maksaa vain siitä, että hän ratsastaa. Osuuksia ravihevosista ei lasketa.

Kunniajäsen
Kunniajäsen on henkilö, joka ei omista hevosta, mutta joka on omalla omalla työllään ja taidoillaan erityisen suuresti ansioitunut hevosenomistajien silmissä siten, että hänet voidaan katsoa oikeutetuksi kunniajäsenyyteen. Kunniajäsen ei maksa jäsenmaksua. Hän osallistuu kaikkeen lähinnä kutsuttuna. Kunniajäseniä on todella vähän. Useimmat heistä ovat ns. kummijäseniä (ks. alla)

Vapaajäsen
Kerhossa ei ole vapaajäseniä. Kaikkien on maksettava jäsenmaksua, lukuunottamatta satunnaisia kävijöitä. Joissain tapauksissa saattaa olla niin, että jäsenellä on sponsoreita, jotka maksavat jäsenmaksun jäsenen puolesta. Jos jäsenmaksu koituu kynnyskysymykseksi hevosenomistajakerhoon haluavalle, kannattaa kääntyä viipymättä Ratsastuskoulukerhon puoleen. Tosin sielläkin kerätään jäsenmaksua, joka on verrattavissa Hevosenomistajakerhon ulkojäsenyyteen. 
Kummijäseniä ei saa erehtyä luulemaan vapaajäseniksi. Kummijäsenet ovat henkilöitä, jotka syytävät rehuja, palveluita ja varusteita hevoseen, jota eivät omista, jonka ylläpitokuluja eivät maksa, mutta jolla ratsastavat. Useimmat kunniajäsenet ovat jollain tapaa kummijäseniä ja jäsenyyden kesto on riippuvainen varsinaisesta jäsenestä.

Ammattilaisjäsen 
Ammattilaisjäsen kutsutaan paikalle korjaamaan tilanteita tai ylläpitämään vaadittua tasoa. Hänelle maksetaan osallistumisesta. Hän kuitenkin on mitä todennäköisemmin myös varsinainen jäsen.

Jäseneksi ottaminen ja jäsenyyden päättäminen
Ulkojäsenten, kunniajäsenten ja ammattilaisjäsenten valitsemisesta päättävät aina varsinaiset jäsenet niillä kriteereillä, joita heillä kulloinkin on käytössään. He myös erottavat ulko-, kunnia- ja ammattilaisjäsenet, joskus täysin mielivaltaisesti ja asianosaisia kuulematta, vaikka se ei periaatteessa ole hyväksyttyä.

Jäsenedut
Varsinaiset jäsenet eivät yleensä maksa ylimääräistä jäsenmaksua vieraiden hevosten satulaan nousemisesta. Ulkojäsenet ovat aina suhteessa sen hevosen omistajaan, jonka satulaan ovat nousemassa ja maksavat kertaluonteisen maksun.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Tuntematon hipsteri

Viime viikolla Studia -messuilla sain puolustusvoimien standilta termosmukin. Jotenkin lattemukiin ei kuitenkaan tuntunut kiteytyvän Sillanpään marssilaulun sanat: Sama kaiku on askelten, kyllä vaistomme tuntee sen, kuinka kumpujen kätköstä mullasta maan isät katsovat poikiaan.

Tuli mieleen Tuntematon hipsteri (2015)

"Kuule vänskä! Mis sie tarviit oikei hyvää termosmukii? Täs siul on sellane. (Rokka)


"Se on raakaa peliä ku espressokonetta pestään. Siinä tanner jyskää ja aitaa kaatuu." (Lehto)

"Mää ihmettelen tätä kauhiast. Kui helvetin taval ihminen on voinu pikakahvi juara?" (Hietanen)

"Minä kai joukosta tiedän parhaiten mitä te teitte, koska minä tiedän eniten tilanteesta. Ensin kiitoksia. Ensi jaossa tulee ekstraespresso, ja baristanarvoa varten pannaan paperisota viipymättä käyntiin. (Sarastie Hietaselle)

"Yks hyvä latte vastaa kymmentä peruskahvii. Khihi." (Vanhala)

"Koskela ei sanonut mitään. Hän istui kalliolla pitäen kasvojaan aurinkoon päin. Jos hän jotain olisi sanonut, niin sanat olisivat kuuluneet: Lämmittää mukavasti."

"Tattis. No kyl mää täl pärjän pual vuat. Kiitoksi vaan kauhian pal!" (Hietanen Mäkilälle espressosta)

"Katson oikeudekseni huomauttaa miehillenne, etteivät he nauti kahvista sopivalla tavalla." (Lammio)

"Koskela Suomesta. Juo lattea ja pitää huolta suolistotasapainostaan." (Koskela)

"Ylen Sankia Priha, tuuhan kahville sieltä!" (Hauhia päästäessään Vanhalan vartiosta)

"Ai hitto. Nyt hyö sit kuulvat. Älä kuule huuva niin kovast, hyö kuuloot ja tulovat kahaville ko saavat tietää jot meil o lattee!" (Rokka Asumaniemelle tämän kaivettua montun ja kyseltyään rehvakkaasti kahvinsa perään)

"Saatana! Minä menen vaikka maailman läpeen, kun minä vain pääsen sun kahavistas eroon. Minä menen vaikka helvettiin, kunnei mun vaan tarvitte lattea juara!" (Korpela Lammiolle)

"Aika velikultia." (Väinö Linna)




perjantai 4. joulukuuta 2015

Ole ystävälle äiti

"Minä tulin teille tänne äidiksi. Minulla kamera, heppanameja ja pillimehuja", ilmoitin maneesin katsomosta vanhoille tallikavereille. Idea oli tullut vain hetkeä aikaisemmin ruokakaupassa, jossa kävin oman ratsastustuntini jälkeen.

On nimittäin niin, että ainakaan meidän perheessä kotiin ei ole asiaa klo 20-21. Silloin lapsia laitetaan nukkumaan eikä iltarutiineja sovi mennä hämmentämään. Ainakin meillä se vanhempi, joka on iltatoimet lasten kanssa aloittanut, saa homman helpoiten loppuun yksin ilman, että toinen tulee siiden kesken kaiken säätämään. Lapsilla on tapana hypätä sängystä ylös kertomaan kaikenlaisia kuulumisia, jos eivät ole vielä ehtineet nukahtaa.

Niinpä siis päädyin katsomaan tallikavereiden valmennusta. Kamera minulla oli mukana siksi, että olimme hetkeä aikaisemmin ottaneet viimeisiä Munaa ratsastaa -kuvia ja siksi päätin käyttää sitä hyväkseni. On nimittäin niin, että toisin kuin nuorilla, aikuisilla on aika vähän tilaisuuksia saada valokuvia omasta ratsastuksestaan. Aikuisratsastajan ympärillä olevat ihmiset ratsastavat omia hevosiaan, joten kenelläkään ei ole aikaa hytistä maneesissa kameran kanssa katsomassa muiden ratsastusta. Ja tosiaan, yritäpä saada sinne eläkkeellä oleva oma äiti. Ei tule enää tapahtumaan.

Tallikavereita nauratti. Eivät meinanneet uskoa, että minulla oli oikeasti pillimehut. Kuviakin tuli otettua lähes sata kappaletta. Tuli hyvä mieli, sekä itselle että kavereille, jotka ratsastivat hienosti hymy huulillaan.

Kokeile samaa. Ole ystävälle äiti maneesissa. Se vie vain tunnin elämästä.



torstai 3. joulukuuta 2015

Herra Isoherran kanssa

Päädyin tällä viikolla tuuraamaan Karin omistajaa ja samalla saimme aloitettua Karille lisäravinnekuurin, jota saimme yhteistyötarjouksena testattavaksi. Kyse on nivelten hyvinvointiin sekä liikkuvuuden lisäämiseen tarkoitetusta, MSM:ää, glukosamiinia ja kondroitiinisulfaattia sisältävästä valmisteesta nimeltään Speedex FlexAbility. FlexAbility on tuoksultaan hiukan (testiryhmämme hajuaistin mukaan pilaantuneen) vaniljan hajuista ainetta, mikä kuitenkin maistui hevoselle ihan hyvin, kunhan se ymmärsi, että ruoka nyt tuoksuu jatkossa tältä. Toisin sanoen se kävi useampaan kertaan haistelemassa kuppiaan ja tuli sen jälkeen kärkkymään karsinan ovelle, että hei oikeesti, mitä laitoit tuonne.

Kari nyt ei varsinaisesti ole kovassa treenissä, mutta se on iso hevonen, jolla on painoa kannettavanaan ja kaikenlaisia isolle hevoselle tyypillisiä muutoksia kintuissaan. Jospa tällainen ravintolisä yhdistettynä hevosen pitämiseen jatkuvassa liikkeessä auttaisi ylläpitämään normaalia liikkuvuutta. Se on selvää, että millään ravinnelisällä, linimentillä tai tökötillä ei voida korvata liikettä. Liike pitää hevosen kunnossa. Toki sen päälle voi sitten kokeilla kaikenlaista, mihin lompakko antaa myöten.

Kari on niitä hevosia, joita on tarkoituksenmukaista työstää notkeaksi käynnissä. Sitä mina olen sen kanssa tällä viikolla tehnyt. Sekä Karin omistaja että sen toinen ratsastaja ratsastavat Maiju Lemisen valmentamana edelleen, ja systemaattinen työ hevosen rakenteen ehdoilla on avainsana siihen, että hevonen on ihan toinen kuin kesän alussa. Ei se mikään notkea puuma ole edelleenkään, mutta se on rento lähtiessään työhön.

Tosin pakko myöntää, että olihan se parin kuukauden tauon jälkeen jännä istua Karin selkään, kun olen viime aikoina ratsastanut lähinnä Herkkiksellä. Jokaisen hevosen notkeutta pitää kuitenkin aina pyrkiä arvioimaan hevosen omalla mittarilla. En minäkään haluaisi tulla arvioiduksi missikriteereillä, kun en kerran rakenteeltani sellainen ole.

Kari ja lähes oikeaoppinen hevosen duckface (kuten opiskelukaveri ilmeen tulkitsi)

FlexAbility näyttää tältä.


tiistai 1. joulukuuta 2015

Hyvä rehunkäyttäjä

Minä olen hyvä rehunkäyttäjä. Se tarkoittaa hevosilla ja ihmisillä ihan samaa: yksilö saa hyvinkin vähäisestä määrästä rehua mainiosti talteen kaiken tarpeellisen. Liika varastoituu keskivartaloon nälkävuosien ja sota-ajan varuiksi. Sekä minä että suomenhevonen tarvitsemme kipeästi jonkun, joka rajoittaa annoskokoamme, tarjoaa jatkuvasti salaattia ja suorittaa liikekannallepanon mieluiten pari kertaa päivässä.

Minulta ja suomenhevoselta pitäisi kieltää sokeri sekä ehdottomasti kaikki myslimäiset rehut ja papanat, joihin on piilotettu makeutta. Meille pitää antaa puhdasta ruokaa. Kivennäisiä ja vitamiineja me tietysti tarvitsemme eikä porkkanatkaan varmaan ole pahasta. Pystymme silti lihomaan niilläkin, joten lisäaktiviteetit eivät useinkaan ole meille pahitteeksi.

Me olemme sillä tavalla viisaasti laiskoja, että emme me nyt ihan ylimääräisiä viitsi tehdä muiden vaatimana. Omaehtoisesti toimimme kyllä moitteettomasti. Siinä me seisomme yhdessä taistelukentälla ja olemme vakuuttuneita osallisuudestamme suurempaankin taisteluun, vaikka yhtään ei ole huvittanut muuta kuin seisoa. Sitten löntystelemme kotiin syömään lisää, kun ollaan kerta liikuttukin.

Me olemme niitä, joiden ei liikkumaan ryhtyessään pitäisi katsoa kelloon. Me emme halua kiertää kehää, vaan meidät täytyy huijata treenaamaan niin, että se on meille hauskaa. Hauskaa me osaamme kyllä pitää, vaikka sitä huumoria eivät kaikki aina ymmärrä.

Meidän kohdallamme ratkaisu ei ole kuvitella, että ulkona seisomisessa nautittaisiin muuta kuin raitista ilmaa ja hyvän mieltä. Ei. Me olemme mukavuudenhaluisia, mutta tarpeen tullen menemme vaikka läpi harmaan kiven ja ainakin vastaamme ruokahalultamme kymmentä puoliveristä. Yhdestoistakin menee.

Suomalainen korpisotilas on sellainen: siskokulta, velikulta, jota hyväntahtoinen aurinko katselee.

Rakas joulupukki. Tämä.


perjantai 27. marraskuuta 2015

Nipo napoo

"Ai siis miten", tallikaveri kysyi hämillään ja minäkin nolostuin. En silti voinut lopettaa puhumista. "Siitä pelkästä nahkalenksusta. Älä navo niitä solkia kiinni. Se on seuraavalle kurjaa, kun joutuu niitä availemaan kaksin käsin."

Ja samalla toivoin, että olisin ymmärtänyt ollut hiljaa. Tunsin itseni idiootiksi nipottavaksi persenaamaksi, joka oli alkanut puhua asiasta, joka ei itselle edes kuulunut. Me hoisimme hevosia valmiiksi estetunnin jäljiltä ja olin vain puolihuolimattomasti kiinnittänyt huomiota siihen, miten tallikaveri napoi ratsunsa suitsia pakettiin. Ja samalla sitten onnistunut aloittamaan aiheesta luennon. Selittelyni vain pahensi asiaa.

"Anteeksi hei oikeesti. Eihän sillä oo merkitystä. Tai siis tavallaan ei ole. Minulla oli kerran vuokraaja, joka napoi kaikki suojat aina tarroineen kiinni pakettiin ja jokaikinen suitsien lenkki oli kiinni ja soljet rei´issä ja sitten jouduin niitä aukomaan ja se oli tosi raskasta kun oli tottunut, että menee omille jäljilleen ja saa suitset yhdellä nykäisyllä auki", selitin ja siinä me olimme todellisen first world probleeman äärellä. "Jätätkö siis suitset kokonaan auki", tallikaveri kysyi. "Eieieieie, kun siis pitää ne paketissa olla, mutta vain noissa nahkalenkeissä. Tai siis minun mielestä. Ei välttämättä muiden. Jokainen tietysti tekee omalla tavallaan."

Tallikaveri oli ystävällinen ihana itsensä. "Varmaan kun joskus ratsastuskoulussa on näin opetettu, niin sitten minä näin olen laittanut. En ole oikeastaan ajatellut asiaa ikinä," hän mietti. Taaskaan en voinut olla hiljaa. "Eikä kun nyt anteeksi, tämä on ihan dorkaa, hittoako tämä minulle kuuluu", jankutin ja melkein pakotin tallikaverin lohduttamaan itseäni. Samaan aikaan kuulostin yhtä tyhmältä kuin olinkin.

Tajusin nimittäin, että tällainen asia oli minulle oikeasti ihan helvetin tärkeä. Hullu minä olen ja juuri nyt on vaikeaa.

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Jumppasarja

En todennäköisesti ole niin paska ratsastaja, millaisena itseäni pidän. Osaan kyllä säännöllisesti iloita edistymisestäni, mutta koska en tavallaan tee ratsastamisen eteen mitään tavoitteellista (=tähtää kilpailuihin), asiat alkavat välillä maistua vähän puulta ja sitten haukun itseäni paskaksi.

Olen jotenkin jymähtänyt näin aikuisiällä ratsastamaan hevosia, jotka täytyy nostaa esteen yli. Eikä siinä mitään, olen siinä hommassa ihan kelvollinen. Pääsin kuitenkin viime viikonloppuna pois tältä ominaisalueeltani sellaisen hevosen kyytiin, jolla on yleensä enemmän intoa kuin malttia. Näin tälläkin kertaa.

Tolkku tuli kyllä ilokseni tämänkin nuoren neitokaisen menoon, sillä treenasimme maneesin pitkän sivun mittaista jumppasarjaa. Sellainen tehtävä toisaalta innostaa laiskiaista, mutta pakottaa tättähäärän keskittymään. Täytyy tunnustaa, että ratsuni rauhoittui loppua kohden enemmän kuin mitä minä pystyin rentoutumaan. On ihan käsittämätöntä, miten puihin aikuinen ihminen voi mennä siitä, että saa yhtäkkiä alleen uuden hevosen. Ja miten vaikea on päästä eroon munamaisesta turva-asennosta!

Jumppasarjalla hakemassa rytmiä ja malttia. Kuva: Erica Lilja

Kisaaminen tuntuisi kyllä niin mukavalta: olisi tähtäin ja tavoite, mistä olen paljon kirjoittanutkin. Työterveyslääkäri sen sijaan kysyi minulta, miksen voi harrastaa vain mielenvirkistykseksi ilman, että minun tarvitse mitata, kilpailla ja arvioida. Sanoin, että rakastan mittaamista ja annoin esimerkin kellottamisesta. "Mihin sinä tarvitset tietoa siitä, mikä vauhtisi hevosella on?", hän kysyi. "No kyllä sitä tietoa kenttäratsastaja tarvitsee, koska radalla on ihannenopeus. Tosin minä en tarvitse, koska en kilpaile. Haluaisin silti tarvita. Ja siinä se ongelma on."

Lääkäri kurtisti kulmiaan eikä sanonut mitään. Tuntui, ettei hän edes halunnut ymmärtää eikä minua oikeastaan edes kiinnostanut jatkaa aiheesta. Homman jujun joko ymmärtää tai ei ymmärrä. Vuosia sitten työterveyshoitaja ei meinannut millään ymmärtää, että ratsastus olisi liikuntamuoto. Se saa edelleen ajattelemaan, miten tällaisten terveysalan ammattilaisten kanssa olisi ylipäätään mahdollista puhua mielekkäiden harrastusten merkityksestä työssä jaksamiselle?

Kelpaisikohan heille, jos jumppaisin yksikseni sitä kavalettisarjaa?

maanantai 23. marraskuuta 2015

Ratsuväki Vermossa

Miehelläni olisi ollut valtavasti mahdollisuuksia vuosien aikana loimittaa omaa hevosta ja kukittaa omaa vaimoa, mutta ei. Tänä syksynä hän on pariin otteeseen käynyt Vermossa kukittamassa vieraita hevosia ja vieraita miehiä. Viime viikonloppuna lähdimme koko perhe mukaan.

Paukkasimme Vermoon alkuillasta suihkun- ja saunanraikkaina suoraan uimahallista. Meno paikan päällä oli paljon rauhallisempaa, mitä olin ajatellut. En tiedä, miksi olin kuvitellut lauantai-illan Vermossa olevan jonkunlainen karnevaalitapahtuma, missä kaksivuotias taapero ei olisi ainut satunnainen konttaaja.

Hevonen saatiin loimitettua, ohjastaja kukitettua, ruoka oli hyvää ja jäätelöannokset isoja. Suosittelen muillekin. Edelleenkään en ymmärrä raveista mitään, mutta tunnelma oli hyvä! Kaksivuotias ihasteli lähtöautoja ja oli iloinen, kun autot menivät hevosia lujempaa.

Siinä tuli pariinkin kertaan mieleen, josko pitäisi ostaa osuus ravihevosesta. Olisi joku, jota kannustaa. Se kuulosti kivalta, kun viereisessä pöydässä omaa hevostaaan kannustivat.

"Run, Forrest, run!"

Perheselfie


Lohta, avokadokastiketta ja ranskalaisia. Tämä annos saatiin puolitettua lapsille.

Riisiä ja appelsiini-chili-broileria

Limettikakkua

Automiehen ravijätski oli riittävän suuri.

perjantai 20. marraskuuta 2015

VIP-ihmiset

Osalla ihmisistä nousee raha päähän, vaikka heillä ei olisi sitä penniäkään. Se tarkoittaa sitä, että sen kerran kun he kaivavat kuvetta maksaakseen jotain ihan samalla tavalla kuin muutkin, heillä on mielestään keisarilliset oikeudet saada A-luokan palvelua koko rahalla ja vähän vielä ekstraa päälle. Tälle ihmistyypille mikään ei oikeastaan riitä. Saavutetuista eduista pidetään kiinni, mutta maksuista mielellään tingittäisiin koko ajan. Oikeastaan kaikkea pitäisi saada VIP-kohtelulla ja mielellään ilmaiseksi. Miksikö? No koska siksi ja mielellään punaista mattoa pitkin!

Jos tällaisen ihmisen saa asiakkaakseen, saa varmaan tottua kuulemaan, että tämä ihminen on maksava asiakas ja hänelle on oikeuksia. Se, että tällainen henkilö joutuu maksamaan omia menojaan ihan tavallisen kuolevaisen tapaan, ottaa häntä todella kovin itsetunnolle. VIP-ihminen kokee aivan käsittämättömänä sen, ettei hän saa alennusta etenkin, jos uskollinen asiakkuus on jatkunut vuosia. Velvollisuuksia tällaisella ihmisellä ei maksukyvyn lisäksi mielestään ole. Jos hän maksaa, hänen ei tarvitse muuta.

VIP-ihminen muistaa, että on joskus kerran tehnyt jotain pyyteettömästi. Hän päätti olla tekemättä toiste, koska vastapalvelusta ei kuulunut välittömästi. VIP- ihmisten takia muuten laaditaan tarkkoja sopimuksia siitä, mitä mihinkin palveluun sisältyy, sillä he eivät saa palvelusta koskaan kyllikseen.

Vipit ovat aika painajaismaisia talliasiakkaina. He kun ovat maksavia asiakkaita. He eivät ole valmiiita tekemään  mitään, minkä he katsovat työksi, koska raha. He eivät tee palveluksia muille tai vaivaudu talkoisiin, koska muut vain hyväksikäyttävät heitä. Oman työnsä arvon he yleensä mittaavat aika paljon suureellisemmin kuin muiden. Esimerkiksi niin, että jos tallinpitäjä putsaa neljä karsinaa tunnissa ja nettoaa siitä ehkä 8 euroa, VIP-ihmisen kuuluu saada ratsastaa yhden karsinan putsauksen hinnalla vähintään viisi ratsastustuntia tai saada hyvitystä tallivuokrasta.

Jos tämän ihmistyypin annetaan ratsastaa ilmaiseksi, heille ei riitä sekään. He alkavat pian vaatia parempia hevosia, parempia varusteita, parempia puitteita. Hehän kuitenkin vaivautuvat tallille sitä hevosta liikuttamaan.

Kai nyt matkat ainakin pitäisi maksaa? Vipille pitää aina vipata. Ilmaiseksi.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Irtosuhteet vailla merkitystä

Mikä hevosen askellajeista on oikeaa ratsastusta? Kysymys ei koskaan pälkähtänyt mieleeni silloin, kun omistin hevosen. Onnistuneimmat ratsastustunnit saattoivat olla käynnin työstämistä. Estetunneista parhaiten muisti oppineensa pienillä esteillä tehdyistä teknisistä harjoitteista. Ja kuinka vaikea olikaan pelkillä puomeilla teetetty harjoitus, jossa puomien väliin piti sovittaa ensin neljä, sitten viisi ja lopulta kuusi laukka-askelta. Ei silloin tullut mieleenkään miettiä, että tuntia ei olisi saanut kutsua estetunniksi. Kun kaikki eteni ongelmitta ja tasaisesti, sitä ajatteli, että olemme kehittyneet ratsukkona. Sitä oli tyytyväinen ongelmattomasta elämästä.

Silti ratsastuskouluharrastajana saattaa huomata omaankin mieleen putkahtavan, että estetunnilla pitäisi oikeasti hypätä korkealta, kääntää, laukata ja kaahata. Kävelymaasto ei voi olla oikea maasto. Ja jos ratsastustunnilla ei tapahdu jotain kamalaa tai ennakoimatonta, hurjaa tai erikoista, mitään ei ole tapahtunut. Hyvin mennyt tunti ei ole onnistunut tunti. Hyvin mennyt tunti on jotain sellaista, mikä tapahtuu masentavasti mukavuusrajojen sisäpuolella. Silloin on saanut alleen pomminvarman suorittajan, jolla onnistuu muka omista taidoistaan huolimatta. Kaikki on vain minua. Minun ratsastamiseni, minun kehittymiseni, minun laukanvaihtoni, minun ratani ja ennen kaikkea minun rahani. Ei ole olemassa ratsukkoa, vakituista suhdetta. On vain lukematon määrä irtosuhteita, jotka ovat täynnä itsekkyyttä ja vailla merkitystä. Vailla tulevaisuutta.

Miten kummassa minäkin ajatuduin tähän? Minullahan on sentään ollut hevonen! Minä tiedän, mitä on olla hevossuhteessa! Ajattelenko minäkin opetushevosia salaa piirun verran enemmän urheiluvälineinä kuin jos ratsastaisin omaa hevostani? Sillehän kävelypäivä, jumppasarja, puomiharjoite ja muu kevyt työskentely aika ajoin tekisi vain hyvää. Omalla hevosella suoritettu käyntimaasto ei sitä paitsi koskaan tunnu yhtä kalliilta kuin jonkun muun omistamalla suoritettu käyntimaasto.

Oman hevosen kaikki askellajit ovat oikeaa ratsastusta. Tuntuu hirvittävän nololta saada itsensä kiinni itsekkyydestä. Siitä ei olisi kovin pitkä matka välinpitämättömyyteen.


Ensimmäinen Tintin kanssa hypätty hauta teki minusta maailman onnellisimman hevosenomistajan.


Maunomiehen kanssa hautatreenissä viime keväänä. No, yksi hauta muiden joukossa. Mauno eteni kuin tankki.



perjantai 13. marraskuuta 2015

Kestotilaajan etu

Joulu on tulossa. Koti on taas täynnä kultasepänliikkeiden mainoksia. En ole kovasti korujen perään, vaan käytän lähinnä vain kihla- ja vihkisormusta. Tintin jouhista tehdyn rannekorun laitan kyllä useana aamuna ranteeseen, mutta yhtä usein sen myös unohtuu piirongin päälle iloisen koristelampaan kaulaan. Eniten kaltaiseni laiskan tulee käytettyä koruja, joita ei tarvitse koskaan riisua.

Timattikuvaston äärellä pohdin eräänä iltana ääneen, että mikä siinä on, että esimerkiksi sormus ostetaan avioliiton alkaessa, mutta sen jälkeen vajotaan kestotilausmoodiin eikä mitään kimaltavaa enää tule. Jokainen nimittäin tietää, että aina kun tilaa uuden naistenlehden, saa tilaajalahjana jotain tosi upeaa rihkamaa tai melkein aitoa timattikorua. Sen sijaan uskollisia kestotilaajia muistetaan masentavalla täyden hinnan laskulla kerran vuodessa. Pitkä parisuhde on joskus verrattavissa unohtuneeseen kestotilaukseen. Valkokultaisen vihkisormuksen rodinointi katoaa ja kaikki muuttuu mattapintaiseksi ja kolhiutuneeksi. Kukaan ei enää muista, mitä sormus aikanaan maksoi ja mistä se ostettiin. Siinä se on. Ihan niin kuin Suomen Kuvalehti joka perjantai. Pari numeroa voi helposti jäädä lukematta.

Mieheni kurkkasi olkani takaa kuvastoon. "Kuule tiedätkö, mitä sinä sanoisit, jos kuskaisin sinulle joululahjaksi tuollaisen viiden tonnin timanttisormuksen?", hän kysyi ja jatkoi samaan syssyyn "Sinä sanoisit, että sillä rahalla voisi saada hevosen!"

Sen jälkeen vertaaminen latteaan ja unohdettuun lehtitilaukseen tuntui typerältä. Eihän minun tässä nyt tarvitse odotella sen paremmin sormusta kuin hevostakaan, mutta onnelliseksi tekee sen tietäminen, että oikealla hetkellä puoliso olisi valmis menemään oikeaan paikkaan ostoksille.


keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Kävelymaasto

Hevoset oppivat, kun toivottua käytöstä vahvistetaan. Se voidaan tehdä porkkanalla tai makupaloilla, mutta se täytyy tehdä oikeaan aikaan. Andrew McLean puhui kolmen sekunnin aikaikkunasta. Siitä  tuli mieleen, että aika moni meistä kiittää hevosta hyvin menneestä maastoretkestä pysäyttäessään hevosen maaston jälkeen tallinpihaan. Mistä kiitos hevosen mielestä tuli? Talli on toki hevoselle se paikka, mistä saa ruokaa. Jos ratsastaja tippuu satulasta maastossa, aika moni hevonen jättää ratsastajansa maastoon ja juoksee yksin kotiin.

Sellaista maastoa kutsutaan meillä päin kävelymaastoksi. Kerran yksi ratsastusporukastamme joutui uittopaikalla jalkamieheksi, kun eräs hevosista keksi ei-niin-lajityypillisesti lähteä pois lauman luota sen jälkeen, kun oli heittänyt ratsastajansa alas. Onneksi porukassa oli myös ratsukko, joka oli lähtenyt retkelle ilman satulaa. Ei tarvinnut kenenkään kantaa ylimääräistä satulaa mukanaan.

Hevonenkin löytyi ennen tallinpihaa. Odotteli meitä polulla muutaman kilometrin päässä uittopaikasta. Satuloitiin se ja jatkettiin ratsain kotiin.

Tintin kanssa uimassa kesäkuussa 2013. En ollut käynyt vielä uimassa, koska imetin kaksikuista vauvaa ja pelkäsin rintatulehdusta. Uittoreissulla unohdin koko imetysasian. Onnekseni vältin tulehduksen. Talviturkkikin tuli heitettyä.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Hyväksikäytetyt bloggaajat

Kunnolla käsikirjoitetut ja ammattinäyttelijöillä miehitetyt tv-sarjat on viime aikoina korvattu tosi-tv:llä. On imettäjiä, rekkakuskeja jäällä, äitejä, iholle meneviä minielämäkertoja. Sitten on tietysti erikseen viidakontähtöset, paratiisihotellit ja BB-talot. Ne täyttyvät ihmisillä, jotka haluavat olla esillä ja saada äänensä kuuluviin. Televisiossa saamansa kokemuksen ja julkisuuden turvin he tähtäävät "oikeisiin töihin" eli juontajiksi. Osa on valmis tekemään tavoitteensa eteen mitä tahansa.

Tajusin aamuruuhkassa, että oma suunnitelmani blogin saralta ei ole ollut sen kummempi. Olen toivonut, että blogin myötä saisin lisää oikeita kirjoitustöitä. Toimittajan töitä tehneenä olen nimittäin tottunut siihen, että kirjoittamisesta voidaan maksaa ja se voi olla ihan oikea työ. Olen kuusi vuotta kirjoittanut tätä blogia 2-3 tekstiä viikossa. Olen tehnyt sitä säännöllisesti, aamuruuhkassa ja hevosen selässä ideoiden sekä lastenhoidon lomassa kirjoittaen. Olen tehnyt sitä, koska nautin siitä. Silti minuunkin on suhtauduttu, kuin tuo kaikki olisi tullut ilmaiseksi ja että sitä voisi hyödyntääkin ilmaiseksi tai satulasaippualla. Teen kyllä mielelläni hyväntekeväisyyttä, mutta silloin kohde ei ole voittoa tavoitteleva yritys.

Printtimediassa asenne on selvä: blogit ovat ilmaista kulutustavaraa. Tästä aiheesta loistavan satiirin kirjoitti Kasper Strömman Kasper Diem -blogissa. Bloggaajan on toden totta pidettävä puoliaan, muuten hän saa pelkät leffaliput, jos niitäkään. Lehtitaloilla on kiusaus korvata irtisanottujen toimittajien työpanos bloggaajilla, jotka tuottavat sisältöä ilmaiseksi. Kätevää. Ilmankos blogit ovat ammattitoimittajille kirosana.

Bloggaajan urakaari voi silti pelottavasti luisua samanlaiseksi kuin tosi-tv-tahdellä: koko elämä on kaupan, jotta joku päivä tulisi palkkapäivä. Siinä ei tietysti ole mitään pahaa, jos niin haluaa tehdä. Bloggaaja voi kuitenkin yhtä helposti joutua hyväksikäytetyksi kuin tosi-tv-tähtikin. Satulasaippuan hinnalla.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Diginatiivit hevosenhoitajina

Diginatiivit eivät ole tarpeeksi kriittisiä netistä löytyvän tiedon suhteen, sanoo Helsingin yliopiston psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen. Hän kirjoitti aiheesta kolumnin Lääkäri-lehteen 37/15. Tekstiä lainasi ja Keltikangas-Järvistä haastatteli aiheesta Savon Sanomat viime viikolla.

"Tutkimussarjat tällaisista oppijoista ovat kuitenkin alakuloista luettavaa. He eivät ole kriittisiä ongelmanratkaisijoita, vaan luottavat ensimmäiseen löytyvään tietoon. He ovat passiivisia informaation kuluttajia, eivät uuden tuottajia. He eivät osaa valikoida, arvioida ja prosessoida tietoa. Kyseiset valmiudet vaativat vahvan perusosaamisen, ja sen saavuttaminen vankan ohjauksen. Liian vähillä pohjatiedoilla tapahtuva minimaalisesti ohjattu oppiminen jää kuormittamaan työmuistia johtamatta muutoksiin pitkäkestoisessa muistissa, mitä oppiminen puolestaan edellyttää."

KVG. Jos googletan, että hevonen ontuu, saan osumaksi blogin. Jos laitan "hevosen sopiva kengitysväli", osumat ovat niinikään blogeja, vaihtoehtoisia kavionhoitajia ja kengittäjiä. Arvaatte, että nyt mietityttää, miten nämä diginatiivit opiskelevat ja valitsevat oikeaa tietoa hevosista? Onko eniten osumia saanut automaattisesti luotettavin lähde? Tänä päivänä harva lukiolainen löytää tiensä kirjastoon ja 10 vuotta sitten täysin naurettavalta kuulostanut yliopistofukseille suunnattu kirjastonkäyttökurssi on nykyisin todellakin tarpeellinen. Talleilla taas tapaa teinejä, joilla luonnollisesti on vahva osaaminen ja ainakin kymmenen vuoden ja kahden hevosen kokemus hevosista ja jotka tietävät tällä perusteella hevosista kaiken. Netti kertoo loput. Ja ainahan voi tulla ht.nettiin kysymään, vaikuttaako hevosen tila ähkyltä sen sijaan, että soitettaisiin eläinlääkärille, joka laskuttaa turhasta ja käskee kuitenkin kävelyttää.

"Uusi tieto on parempaa kuin vanha", sanoi vuosia sitten eräs teini, jonka mielestä kokeneen eläinlääkärin diagnoosi oli väärä ja miten tutulta ell-opiskelijalta löytyisi parempi ja uudempi ja ennen kaikkea varmempi tieto. Vanha eläinlääkäri on voinut vaikka unohtaa kaikenlaista hevosen kannalta tärkeää varsinkin kun antoi ymmärtää, että tarvitaan lisätutkimuksia ja että diagnoosi ei ole sillä sekunnilla selvä ja aukoton. Nuori opiskelija taas pystyi heti sanomaan, missä mättää. Niinpä niin.

Usein hymähtelen nuoruuden naiiviudelle, mutta tällaiset asiat saavat puistelemaan päätä. En minä fiksuista nuorista ole huolissani vaan niistä,  joiden kautta koululaitos ja oppimiskäsitysten (tahaton) muuttuminen saavat tuhoa aikaan.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Haastattelu, jollaista ei koskaan tehdä

- Sinulla on työ, perhe, hevosia ja oma yritys. Olet aktiivinen harrastaja, kilpaurheilija ja monessa mukana. Miten selviät tästä kaikesta? Mistä löydät aikaa?
- Kyse on priorisoinnista. En juurikaan näe lapsiani. Ansiotyöni hoidan huonosti. Lisäksi teen hirveän paljon omia juttuja ansiotyöajalla. Käytän kaiken aikani ja intoni hevosiin. Saan niistä voimaa selvitä muista velvollisuuksista, jotka jätän lopulta tekemättä.

- Miten pystyt jättämään perheesi päivittäin ja lähtemään tallille?
- Ihan helposti. Yleensä lapset itkevät perään ja mies motkottaa, mutta kun oveen laittaa kiinni, äänet vaimenevat.

- Miten pidät huolta kasvattajan velvollisuuksista?
- Olen hoitanut varsoilleni ammattilaisia ympärille ja käyn niitä aina välillä itse katsomassa ja käsittelemässä.
- ...tarkoitan lapsiasi?
- Ihan samalla tavalla.

- Onko sinulla erityisiä kasvatusperiaatteita tai -filosofiaa?
- Kummasta sinä nyt kysyt?
- Lapsista kyselen...
- Uskon vapaaseen kasvatukseen ja siihen, että on ihan itse kasvettava itsenäisyyteen. Ei äiti voi koko ajan olla lasten luona. Ei edes joskus. Äiti tarvitsee omaa aikaa.

- Millaisena näet tulevaisuutesi, tyyliin 20 vuoden kuluttua?
- Uskon, että lapset vihaavat vanhempiaan joka tapauksessa, tekivät vanhemmat mitä tahansa, joten päätin olla murehtimatta siitä. 20 vuoden päästä elämä on helppoa. On vain minä ja hevoset, vapaus ja rauha harrastaa ja tehdä.
- Mies?
- Joku mies joo. Tai sitten ei.





tiistai 3. marraskuuta 2015

Mies ratsailla sata lasissa

Olli-Pekka "Pette" Rosberg ja Angie III eli Anni. Kuva: Niina Kuronen
Olli-Pekka "Pette" Rosberg, 60, nousi hevosen selkään ensimmäisen kerran neljä vuotta sitten. Yhdeksän kuukautta myöhemmin hän osallistui estekurssille. Nykyisin hän on täysin hurahtanut uuteen harrastukseensa.

"Olen harrastanut ison osan elämästäni moottoriurheilua. Lasten syntymän jälkeen elämäni täytti taitoluistelu, johon intouduin tyttären harrastuksen myötä. Ratsastus tuli kuvioon taitoluistelun jälkeen", Pette kertoo. Tarina ei kuitenkaan ollut se, että Pette olisi viimein antanut periksi vaimon harrastukselle. Itse asiassa vaimo ei juurikaan piittaa hevosista. "Työkaveri sanoi, että lähdetkö kokeilemaan ratsastusta. Olin kertaalleen kyllä kokeillut issikkavaellusta, mutta ei se käveleminen ollut niin kiehtovaa. Lähdin alkeiskurssille Etelä-Vantaan Ratsastuskoululle ja tajusin, että tämä on minun juttuni."

Jos aikuinen aloittaa täysin uutena lajina ratsastamisen, hän törmää väistämättä siihen, että tasapaino ja fyysinen kestävyys eivät ehkä enää ole optimaaliset. Petellä oli kuitenkin niin vahva tausta vartalonhallintaa ja tasapainoa vaativista lajeista, että hevosen selkään hyppääminen oli ehkä helpompaa. Tieto siitä, että tasapaino pysyy, estää tarpeettoman himmailemisen ja hissuttelun. Petteä tosin ei ole pidätellyt sen paremmin tippumisen pelko kuin mikään muukaan. "Olen varmaan tippunut niin monta kertaa, että se sata on pian täynnä", Pette nauraa.

Pette vahvistaa omalta osaltaan sen, että monet miehet kaipaavat urheilulajiltaan kilpailua, vauhtia ja kehittymistä. Toisaalta, kuka edes uskoisi, jos moottoriurheilua harrastanut mies sanoisi, että rauhallinen köpsöttely maastossa on kivaa. Tällä hetkellä Pette ratsastaa 1-2 kertaa viikossa, joista toinen on yleensä estetunti

"Ehkä minä en nyt niin hirveästi kilpailemisesta enää haaveile", Pette pohtii, vaikkei varmasti usko asiaa itsekään.

Koulutunnilla, ratsuna Paletto. Kuva: Niina Kuronen

Marko Björsin valmennuksessa. Ratsuna Paletto. Kuva: Pette Rosbergin kotialbumi

Tapasimme Peten kanssa HIHSissä. Hän oli mukana ideoimassa Munaa ratsastaa -tuotteita ja sai päälleen ihan ensimmäisen hupparin.


sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Ala naurattaa

Yläasteen äidinkielenopettajalla oli tapana kehua kirjoituksiani sekä kannustaa kirjoittamaan yhä enemmän. Ja minä kirjoitin. Opettaja pyöräytti aineitteni loppuun yleensä yhdeksikköjä tai kymppejä. En ollut oikeastaan koskaan ajatellut olevani missään kovin hyvä, mutta Armilan yläasteen Anneli sai minut pitämään itseäni kelpo kirjoittajana ja yrittämään vielä enemmän.

Kirjoitin pari vuotta sitten hetken mielijohteesta kirjeen brittilehti Horse&Rideriin. Se julkaistiin ja sain kiitokseksi nahkasaappaat!

Kirjoitustaidostani hurmioituneena keksin sitten kerran kokeilla kepillä jäätä. Kirjoitin omasta mielestäni todella hauskan tekstin. Opettaja palautti sen seiskan tai kasin arvoisena ja sanoi, että "Anniina, pakina on vaativa tekstilaji." Häpesin, vaikka Anneli oli omaan tapaansa kannustava ja ystävällinen. Sen jälkeen kirjoitin vain ahdistavaa draamaa tai asiatekstejä ja kriittisiä arvioita. Kun pääsin kymppiluokalla maakuntalehden avustajaksi, pääsin toteuttamaan tätä puolta itsestäni. Minähän siis päädyin peruskoulun jälkeen tosiaan kymppiluokalle, koska muut kouluaineet kuin kirjoittaminen, kotitalous, käsityöt ja musiikki eivät olleet minusta niin kiinnostavia, että olisin jaksanut paneutua niihin. Kymppiluokan aikana maakuntalehden toimituksessa työskenennellessäni huomasin, että yleissivistyksen kerryttäminen reaaliaineiden kautta olisi tarpeen. Tuo vuosi oli varmaan monella tapaa minun pelastukseni. Jatkoin siitä lukioon ja myöhemmin yliopistoon.

Kun vuosikymmeniä myöhemmin sain ensimmäisen kerran kuulla olevani hauska kirjoittaja, menin hiukan paniikkiin. Ajattelin, etten voi antaa ihmisten kuvitella, että kirjoitan hauskoja tekstejä. En ole koomikko. Hauskuus ei synny käskemällä. En edelleenkään lähde tietoisesti synnyttämään mitään hauskaa, sillä "Anniina, pakina on aika vaativa tekstilaji." Suosikkiohjelmamme Naurun tasapainon koomikoiden puserrukset tuntuvat järjettömiltä toteuttaa: viikko aikaa repiä huumoria uudesta aiheesta lavalla esitettäväksi!

Tällä viikolla olen lukenut jopa kaksi täysin hulvatonta blogitekstiä! Ne ovat naurattaneet minua niin mahdottomasti, että olen entistä vakuuttuneempi siitä, miten hauskuutta ei voi repiä, vaan sen pitää antaa tulla, jos se on tullakseen. Kaikki eivät voi onnistua joka kerta, mutta Reipin Pehtoori ja Katja Ståhl kynäilivät tällä viikolla jotain sellaista, että tavan kirjoittaja ymmärtää jäävänsä jälkeen. Sen seurauksena voi sitten ahdistua ja repiä hauskuutta sitten siitä ahdistuksesta.

Kateus ja ihailu. Ne niin kuuluvat yhteen kuin tissi ja tummeli.

P.S. Terkkuja Annelille!

Lue nämä:
http://blogit.apu.fi/kavioliitossa30v/taysin-hullumainen-paiva-tallilla-greisi/
http://hevosurheilu.fi/blogit/reipin-pehtoorin-ploki/hevosnaisten-anonyymit-uhrit-ry/

Blogiexpo2015:n yhteydessä joulukuussa järjestettävän blogigaalan ehdokasasettelu on alkanut tänään. Käy äänestämässä suosikkiasi eri kategorioihin. http://blogit.playsson.net/blogiexpo2015-ehdota-omaa-suosikkiasi/

perjantai 30. lokakuuta 2015

Geisha

Toisin kuin hevosia, ihmiset palkitsevat itseään ruoalla sen jälkeen, kun ovat tehneet jotain todella vastenmielistä tai muuten vain tylsää tai raskasta. Jumppa on tylsää, mutta jumpan jälkeen voi syödä hyvällä omatunnolla jätskin. Muussa tapauksessa jäätelön syöminen on saatanasta, ja oikeasti kaikki tykkäävät pelkästä salaatista.

Ruokapalkinto. Tajusin taannoin, että vaikka hevosen kanssa olen ollut mielestäni aika tarkka, lasten kanssa olen ihan kuutamolla. Koska perheemme kaikkiin juhlatilanteisiin liittyy aina ruoka, lapsemme ovat luonnollisesti kasvaneet osaksi tätä ruoalla palkitsemisen kulttuuria. Alkaa loma - ostetaan sipsiä ja karkkia. Alkaa viikonloppu - ostetaan jotain hyvää. Mennään uimaan - onhan pillimehut mukana? Matkustetaan junalla - ostetaanko ravintolavaunusta jätskit? Isäpäivä tulee - onhan meillä äiti sitten jotain hyvää äiti onhan äiti?

Lupasin itselleni pari vuotta sitten, etten enää harrasta paskoja asioita. Päätin, ettei minun tarvitse tehdä mitään näyttääkseni joltain vaan jotta se tuntuisi joltain. Minulla on niin vähän vapaa-aikaa, ettei sitä ole varaa tuhlata lajeihin, jotka lisäävät vain fyysistä hyvinvointia. Parasta on harrastaa jotain, minkä harrastaminen itsessään on palkinto.

Sitten voi syödä Geishaa iloon.
Mielenterveyden edistämiseksi.
Lääkkeeksi.
Ihansamaminkätakia.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Pojilla on munaa ratsastaa!

Eilen Helsingin ratsupoliisin sivuilla luki seuraavasti:

"Ratsastaminenko on vaaleanpunaista tyttöjen hommaa? Ei meidän mielestämme!
Ratsupoliisiin kantautui ikävä tieto että ratsastusta harrastavaa poikaa kiusataan koulussa hevosharrastuksen takia? Ratsastaminen on monen muun pilkkalauseen lisäksi "vaaleanpunaista tyttöjen hommaa". Me ratsupoliisissa olemme erimieltä. Ratsastaminen on miesten, naisten sekä lasten hommaa ja kiusaaminen on tyhmää!

Ratsupoliisi kannustaa kaikkia toimimaan kaikkea kiusaamista vastaan. Olkaa rohkeita ja kertokaa kiusaamisesta opettajalle ja vanhemmille. Olkaa rohkeita ja asettukaa kiusatun puolelle. Olkaa rohkeita ja ottakaa kiusattu omaan porukkaanne. Jos kiusaamiseen ei heti puututa, se yleensä vain pahenee!" 

Alkuperäinen viesti täällä.

Ratsastaminen on kaikkien hommaa. Jos sinulla kuitenkin on lähipiirissäsi ratsastava poika, jonka uskot saavan lisäboostia ratsastamiseensa "Munaa ratsastaa" -piposta, hän saa minulta sellaisen.

Laita minulle sähköpostia osoitteeseen ruuhkavuosiratsastaja at gmail.com. Pipoja jaetaan niin kauan kuin niitä riittää.

EDIT! Jaettavat pipot ovat loppuneet! Kiitos kaikille niistä kiinnostuneille!





tiistai 27. lokakuuta 2015

Elämää korvatulpat korvissa

Bussi. Ratsastuskilpailuiden katsomo. Tenttisali. Elokuvateatteri tai teatteri. Hiljaisuus. Ihana hiljaisuus, jonka rikkoo ainoastaan jostain kanssaihmisestä lähtevä ääni.

Purukumi. Rouskutus. Maiskutus. Näppäinäänet. Kuulakärkikynän napsutus. Naputus. Koputus. Epävireisyys. Kamalammakasi se muuttuu, jos se ei tule rytmissä. Sanoinhan jo purukumi ja maiskutus? Ne ovat pahimmat. Tunnen itseni välillä mielipuoliseksi. Äänet voi onneksi joskus vaimentaa omalla puheella, mutta aina ei ole mahdollista tehdä niin.

Banaanin syömisestä lähtee kamala ääni. Hiljaisuudessa sitä ei pääse pakoon.
Kamalaa on myös joutua kuuntelemaan ihmisiä, jotka eivät ymmärrä olevansa ainoita, jotka puhuvat ääneen hiljaa istuvien ihmisten keskellä. Olo on kuin salakuuntelijalla, mutta sillä erotuksella, että en halua kuulla muiden juttuja. Kuiskikaa, jos on pakko puhua muiden ollessa hiljaa! Tai odottakaa meluisaa hetkeä. Tärkeiltä kuulostavat työpuhelut bussissa suoritettuna ovat kiusallisia. Vasta viime viikolla kuuntelin 30 minuuttia sitä, miten keski-ikäinen nainen yritti saada työkaverinsa ymmärtämään, että tämän täytyy hoitaa projektinsa ihan itse. Soittaa pitopalvelut ja varata tarjoilut asiakkaille. Ja kyllä, ne maksavat ja ne kannattaa kilpailuttaa. Perään hän soitti jollekin toiselle ja purki tälle edellisen keskustelun.

Jostain syystä monien ihmisten on pakko koko ajan joko laittaa jotain suuhunsa tai päästää jotain sieltä ulos, vaikka tilanne edellyttäisi hiljaisuutta. Luonnollisesti ymmärrän, etten voi vaatia ympäröivää maailmaa olemaan hiljaa vain minun takiani. Siksi välttelen paikkoja, joissa äänikontrastit voisivat olla mahdollisia. Purukumia syövien ihmisten puheeseen on lähes mahdoton keskittyä. Oppilaita yleensä pyydän ottamaan purukumin suustaan, sillä työni onnistuminen riippuu aika lailla siitä, miten pystyn heitä kuuntelemaan. Töissä en voi käyttää korvatulppia.

Ymmärrätte varmaan, että hiljaisen katsomon ratsastuskilpailut sisätiloissa ovat minun mielestäni kuin venäläistä rulettia. Koskaan ei voi tietää, millaista porukkaa ympärillä istuu ja siksi olen tottunut istumaan korvatulpat tai sormet korvissa. En ole vielä kehdannut laittaa päähäni kuulosuojaimia. Tämän kirjoitettuani ehkä kehtaan, mutta aika mukavasti tapahtumia voi välillä katsoa kotisohvaltakin.

Onko vähän mielipuolista? Hevosesta lähteviä syömisääniä minä nimittäin voin vallan hyvin kuunnella.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

HIHS-kävijäkortti #3: Juniori



Nimi ja ikä: Erica, 16
Kotipaikka: Espoo
Ammatti: lukiolainen
Hevoshistoria: ensimmäistä kertaa hevosen selässä taaperona, kotipihassa tällä hetkellä pari hevosta.
HIHS-historia: kolmas kerta
Mielenkiinnon kohde: kenttäratsastus

"En ole aikaisemmin ollut HIHSissä koko viikonloppua. Tapahtuma on vastannut odotuksia tosi hyvin. Oma lajini on kenttäratsastus ja sitä tietysti seuraan kaikista mieluiten. Sen jälkeen kouluratsastus kiinnostaa minua oikeastaan enemmän kuin esteratsastus. Seurasin tänään erityisesti Ruotsin Jeanna HögbergiäHänellä on mielestäni todella kaunis istunta. Olisin mielelläni katsonut kouluratsastusta enemmänkin kuin mitä lauantaina ja sunnuntaina oli tarjolla.

Esteratsastuksessa seuraan hevosia ja niiden tapaa hypätä, mutta toki aika paljon myös ratsastajia. Toivon saavani ammattiratsastajien seuraamisesta enemmän vinkkejä omaankin ratsastukseeni. Tällä tasolla ratsastus on lähes poikkeuksetta hyvää ja sitä on mielenkiintoista seurata. Kiinnitän huomiota ratsastajiin, jotka mukautuvat hevosiin vähän kilpikonnamaisesti; ovat hypyissä lähellä hevosta.

Minulla ei ole varsinaisia ratsastajasuosikkeja, joita voisin nimetä. Kisaa seuratessa sitä aina kuitenkin alkaa toivoa voittoa jollekin tietylle ratsastajalle. Iso-Britannian Jessica Mendoza oli tällä kertaa sellainen. Hän on tosi nuori, 19-vuotias, joten hänellä on varmasti vielä tosi paljon voittoja edessä.

Koska kenttäratsastus on lajini, toivoisin, että myös se olisi jonain vuonna esillä HIHSissä. Nythän täällä on ollut monia lajeja, kuten valjakkoajoa ja vikellystä. Miksei voisi olla kenttäratsastusnäytöstä? Sitä olisi kiva seurata joskus sisätiloissakin eikä aina kaatosateessa."

Katso kaikki kävijäkortit
#1: Mies
#2: Perhe
#3: Juniori

lauantai 24. lokakuuta 2015

HIHS- kävijäkortti #2: Perhe



Perhe: Äiti 36, isä 37, lapset 2,5 ja 5
Kotipaikka: Espoo
Harrastukset:  pyöräily (isä), ratsastus (äiti),legoleikit ja SalamaMcQueen (2,5-vuotias), uimakoulu (5-vuotias),
HIHS-historia: matineassa ensimmäistä kertaa

"Lapset saatiin lauantaiaamuna herätettyä, kun heille luvattiin popcornia ja limpparia. Se hetki kesti lasten mielestä ikuisuuden, mikä piti odottaa katsomossa isää, joka lähti jonottamaan odotettuja popcorneja. Onneksi lavalla alkoi tapahtua.

Juontaja oli hauska ja osasi ottaa yleisönsä. Lapset huusivat innoissaan sheriffiksi pukeutunutta miestä saadakseen hänet huutamaan "jii-haa". Lasten riemusta on helppo tulla hyvälle tuulelle.

2,5-vuotias kysyi monta kertaa, missä on poliisiheppa. Poliisiauton tuloon asti tärkeintä oli popcorn ja areenan laidalle parkkeerattu Porche. Poniagilityssä näkyi upeita autonrenkaita. Ne olivat viime kesän Korkeasaaren-retkelläkin parasta. Silloin poikaa ei haitannut yhtään, että leijonahäkistä ei löytynyt leijonaa; puusta kuitenkin roikkui hieno autonrengas.

Tyttären mielestä parasta olivat keijut ja peikot. Lapset seurasvat kiinnostuneina mönkijöillä ja poneilla toteutettua viestikisaa. Isä ihmetteli, miten äitiä alkoi yhtäkkiä kiinnostaa pallopeli, mutta polocrosse on siitä erikoinen laji, että siinä on hevosia. Silloin äidille käy pallotkin.

Poliisihevoset olivat rohkeita ja siedätettyjä. Niille annetaan ehdottomasti koko HIHSin "Rennoin esiintyjä" -palkinto. Äiti saattoi kehaista ratsastaneensa poliisin Poke-hevosella silloin, kun se oli vielä ratsastuskouluhommissa Alavuden ratsastuskoululla. 2,5-vuotias ihasteli silti vain poliisiautoa. Isälle tuli paha olo popcornista.

Matinean jälkeen tytär yllätti kenttäratsastusta rakastavan äidin sanomalla, että haluaa katsoa kouluratsastusta. "Se on niin kaunista ja on kaunista musiikkia."

Omenat putoavat joskus vähän matkan päähän puusta."


"Hevosissa on valot", ilahtui 2,5-vuotias. "Tuolla on keijuja", ihasteli 5-vuotias.



Upeat vikeltäjät

Sheriffi seuraa polocrossea silmä tarkkana.

Poliisihevonen ei hätkähdä mellakan ja metelin edessä.

Äidin suosikki Poke pressun alla.
Poliisihevonen mellakkavarustuksessa.
Katso kaikki kävijäkortit
#1: Mies
#2: Perhe
#3: Juniori


Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...