perjantai 28. marraskuuta 2014

Omistajan vastuusta ja vastuun kantamisesta

Jos minulla olisi kaikki maailman aika, hankkisin hevosen ja  ratsastaisin ja hoitaisin sen kokonaan yksin. Mutta eihän minulla ole. Ei nyt, eikä koskaan aikaisemminkaan. Hevosenomistajana olin aina pakotettu turvautumaan vuokraajien apuun.
Tintti oli tarhassa, tytär järjesteli harjoja

Eikä siinä mitään. Kyllä Tintistä riitti useammalle. Hevosen vuokralle antaminen vaati kuitenkin monenlaisia järjestelyjä. Kokeillaan, testataan, tutustutaan, tehdään kirjallinen sopimus ja luetaan se yhdessä, sovitaan hinnasta, sovitaan päivistä. Kun kaikki sujuu yhteisymmärryksessä, kaikki sujuu. Mutta koska elämä on inhimillistä, kaikki ei aina tietenkään suju.

" Mutta koska elämä on inhimillistä, kaikki ei aina tietenkään suju."


Joskus sain lyhyellä varoitusajalla viestin siitä, ettei vuokraaja pääsekään tallille. Sillä kyllä, ihmiset sairastuvat joskus äkisti. Mutta jos itsekin vielä olin jossain kauempana reissussa, en tietenkään päässyt itse tuuraamaan. Perheellisenä ex-tempore- ratsastamaan lähtemiset eivät aina onnistuneet nekään. No, hevonen ei vapaapäivään kuole, mutta kun se asui tallilla, missä oli aamupäivätarhaus, pidin tärkeänä, että se pääsisi jaloittelemaan vielä illalla. Lapsi kainaloon ja menoksi, jos ei muuta keksitty.

Taluttelulenkillä. Kaikki tarhat olivat varattuja.
Soittelukierros oli edessä silloinkin, jos itse sairastuin. Silloin toivoin, että olisin ollut vuokraaja, joka olisin voinut yhdellä puhelinsoitolla vapauttaa itsensä vastuusta koskien hevosta ja sen päivän liikuntaa. No, hevosenomistajalla on aina omat velvollisuutensa. Sellaista se on. Useamman kerran maastoilin kuumeisena. Eihän se nyt ole kuin raittiissa ilmassa istumista, selitin itselleni.

Mutta minkäs teet; jos äkisti tarvitsi hevoselleen hoitoapua, oli jotenkin luonnollisempaa pyytää apua joltakulta tallikaverilta, kuin pyytää jotakuta menemään tallille erikseen yhtä hevosta varten. Palveluksia on kuitenkin huono pyytää, jos ei voi tarjota vastapalveluksia takaisin. Pienten lasten vanhemmat eivät ole koskaan ensimmäisiä, joilta kehdataan apua pyytää ja siksipä apua tuskin tarjotaankaan kovin halukkaasti. Hankalia tilanteita.

Vuosia sitten sain huomata senkin, että olin huomaamattani kuormittanut tallikaveriani avunpyynnöilläni liikaa. Lopputuloksena oli juuri sellainen ikävä suukopu, mikä syntyy siitä, kun asiat sanotaan vasta, kun niitä ei todellakaan voi enää pitää sisällään. Ja ei, tarkoitukseni ei koskaan ollut hankkia hevosta siksi, että vain hoidattaisin sen muilla.

 "Vuosia sitten sain huomata senkin, että olin huomaamattani kuormittanut tallikaveriani avunpyynnöilläni liikaa."


Pikku apulainen jakaa porkkanoita.
Jossain vaiheessa jaoimme avunantoja puolin sellaisen tallikaverin kanssa, jolla oli itselläänkin pieni lapsi. Oli helpottavaa tietää, että kumpikin ymmärsi sen, ettei lapsikorttia käytetty turhaan eikä lasten taakse menty piiloon siten, että velvoitettaisiin lapsettomia tekemään ylimääräisiä hommia.

Lasten takia kuitenkin joutuu välillä tekemään järjestelyjä. Se on elämää. Mutta avunpyyntöjen kanssa siinä kyllä tuli varovaiseksi. Menin ennemmin sitten itse vaikka oma pää tai lapsi kainaloss tallille, kuin kuormitin muita. Tulipa ainakin hevonen hoidettua.

**************
Miten sinä hoidat tällaiset tilanteet? Millaisia kokemuksia sinulla on? Oletko itse vuokrannut vai oletko vuokrannut omaasi? Käytätkö ammattiratsastajia vai pyydätkö apuun tallikavereita? Kerro plussat ja miinukset.

torstai 27. marraskuuta 2014

Kenen harrastus?

Tyttäreni ikäisen lapsen vanhempi oli silminnähden ahdistunut, kun hänen lapsensa ei halunnut laittaa päätään veteen niin kuin muut. Välillä hän huusi lapselleen kannustushuutoja: juuri noin, tee niin kuin muutkin. Hienoa kulta, tosi hienoa. Olen ylpeä. Aina välillä vanhempi pyöritti päätään ja huokaili. Mikä se on, kun ei onnistu eikä lapsi uskalla!


Ja lapsi yritti. Neljävuotiaat usein yrittävät. Tai sitten eivät yritä. Kuka nyt mitenkin.

Tyttäreni innostui sukeltamisesta puoli vuotta sitten. Hänen elämäänsä oli tullut parin vuoden uimahalliton tauko  oman vauvauinnin ja pikkuveljen vauvauinnin välissä. Tyttö ei vauvauinnissakaan ollut kovin innokas sukeltaja, joten emme pakottaneet häntä sukeltelemaan. Pikkumies on häneen verrattuna täysin vesipeto. Ja tyttökin on nyt.

Yhdessä.
 Joskus toisten vanhempien seuraaminen laittaa miettimään omaa käytöstä. Mitä enemmän lapsensa sukellustaidottomuudesta ahdistuvaa vanhempaa ja hänen ylpeyskehujaan kuuntelin, sitä enemmän minulle tuli tarvetta ajatella, että onneksi tyttärelläni on altaassa kivaa. Sanoin itselleni, että turpa kiinni ja katsele vain. Kunhan kaikki uimiseen liittyvä vain olisi hänestä kivaa ja hän kuuntelee opettajan ohjeita. Tyttö ei koko uimakerhon aikana kaivannut minua eikä edes katsekontaktia minuun.

En itse asiassa haluaisi tyttäreni ajattelevan, että hänen täytyy sukeltaa ja uida, jotta hän voisi tehdä minut ylpeäksi. Ei hänen tarvitse tehdä minua ylpeäksi. Silti sanon usein, että olen hänestä ylpeä. En tiedä, pitäisikö keksiä jotain muuta sanottavaa.

"En haluaisi tyttäreni ajattelevan, että hänen täytyy sukeltaa ja uida, jotta hän voisi tehdä minut ylpeäksi. Ei hänen tarvitse tehdä minua ylpeäksi."


Minun ei ole koskaan ollut pakko harrastaa. Jos halusin lopettaa jonkun harrastuksen, lopetin. Vanhempieni ylpeys tai rakkaus minuun ei ollut riippuvainen suorituksistani. En ollut kympin tyttö ja koin, ettei minun tarvitsekaan olla. Jos halusin olla jossain hyvä, halusin sitä itseni takia. Kokeilin aika monia lajeja ja kyllästyin nopeasti.

Eräs ratsastuksenopettaja kertoi hevosperheestä, jossa lapset oksensivat verryttelyalueella ennen radalle menoa valmentajaisän karjumista kuunnellessaan. Ei lapsen menestymiseen tarvita tiikeri- tai leijonavanhempia, vaan kannustusta omassa tahdissa etenemiseen. Aika paljon mahtuu sen välille, harrastetaanko vanhempien vuoksi vai dumpataanko lapsi harrastamaan jotain, joka on vanhemmille ihan sama. Ja miksi ylipäänsä kenestäkään pitäisi tarkoituksella kasvattaa menestyjää? Onko harrastuksissa aina pakko menestyä?

"Aika paljon mahtuu sen välille, harrastetaanko vanhempien vuoksi vai dumpataanko lapsi harrastamaan jotain, joka on vanhemmille ihan sama."


Askeleet ovat pienelle pieniä. Vanhempina meidän pitäisi muistaa, kenen takia siellä harrastuksessa käydään. Joskus kun on itse kauhean innostunut, se on vaikea muistaa.

Meillä olisi mahdollisuus päästä ratsastamaan shetlanninponia ihan milloin vain. Päätin, että menemme, kunhan tyttäreni keksii kaivata ratsastamista. Kohta on kulunut kaksi kuukautta siitä, kun hän on viimeeksi ratsastanut, eikä hän ole vieläkään kaivannut.

******************
Lue lisää:

Lapsi hyötyy harrastuksista http://www.hs.fi/elama/a1305896147253
Lapsikin voi uupua liian tekemisen taakasta  http://www.hs.fi/kotimaa/a1416629033787
Ruuhkavuosiratsastaja - tyttöurheilua  http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/2013/02/tyttourheilua.html
Ruuhkavuosiratsastaja - Ei pelkkää ratsastamista http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/2012/02/ei-pelkkaa-ratsastamista.html



tiistai 25. marraskuuta 2014

Ensimmäinen post-Tintum -estetunti ja kipeä häntäluu

Täytyy myöntää, että rataa rakentaessamme minulla kostui silmäkulma. Tuumasin siinä, että nyt on ikävä. Että tässä konkretisoituu se, että olen hevoseton.

Onneksi sain alleni kuusivuotiaan, joka oli tuttu myös sileän tunneilta, niin ei tarvinnut ihan alusta aloittaa tutustumista. Ja kyllä se kuulkaa vaan oli helppoa hypätä nuorella hevosella, joka osaa nostaa jalkojaan eikä hyppää sellaisella helvetillisellä ilmavaralla, millä Tintti viime vuosina hyppäsi. Tämän kanssa hypyt eivät tuntuneet miltään; Tintin kanssa pienikin este tuntui isolta hypättävältä.

Olihan tässä sankarissa sellainen pieni tuttuus, että se on Tintin siskonpoika. Ellu oli kuvaamassa alkuverkkaa, joten lopputunnista ei ole kuvia. Olen kuitenkin nyt todistetusti jatkanut harrastustani enkä jäänyt kotiin itkemään.

Herra SaaksLähteeKuOnValmis joutuu nyt vähän asettumaan, vaikka onkin estetunti.Ratsastajan nyrkkien välissä taitaa sallitun 5 cm:n sijaan olla 50cm.

Hihihi, kevyttä kenttälaukkaa! Onpa se soma!

Verrytelynä innareita ympyrällä alkuverkaksi. Liikaa asetusta.
Olen pieni poika vain...
Mutta sitten se häntäluu. Ei sillä ollut mitään tekemistä ratsastamisen kanssa. Minulla oli niin kepeä askel kävellessäni autolle tunnin jälkeen, että liukastuin kevyeeseen lumeen ja rä-täm: siinä minä makasin pitkin pituuttani. Kyllä kirpaisi!

Kuvat: Erica Lilja

maanantai 24. marraskuuta 2014

Hevoskauppoja

Ensihevonen on hevonen, jonka kanssa tehdään paljon virheitä. Lastenkasvatuksessa asia menee jossain määrin toisinpäin: esikoinen uskalletaan juuri ja juuri viedä vauvauintiin kun taas viides lapsi todennäköisesti heitetään suoraan altaaseen.Tietysti silläkin on väliä, minkä ikäisenä se ensimmäinen hankitaan. Nuoret ovat rohkeampia kuin vanhemmat.

Olen lueskellut jonkin verran hevosenmyynti-ilmoituksia. En tositarkoituksella vaan huvikseni, niin kuin olen aina tehnyt. Silmään pisti, että perhehevonen on vähän samanlainen kirosana kuin tätiratsastaja. Yhdessä ilmoituksessa oli hevonen, joka myytäisiin tavoitteelliseen treeniin, mutta ei täti- eikä perhehevoseksi, eikä todellakaan ensihevoseksi. Ei ratsastuskouluun. Ei sitä. Ei tätä. Yksityisillä hevosenmyyjillä tuntuu olevan ajatus, että ulkopuolisen kosketus pilaa hevosen.

Kesällä 2014. Seuraavan hevosen kanssa en voi tehdä kaikkia samoja virheitä, koska ratsastajana osaan itse enemmän.
Tietysti sen ymmärtää, jos kyseessä on oma rakas hevonen eikä siihen urhattua aikaa haluaisi heittää harakoille, vaikka hevosesta joutuu luopumaan. Silti hevosemyyjällä on aika vähän mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, mitä hevoselle kauppojen jälkeen tapahtuu. Lain silmissä hevonen on omaisuutta siinä missä vene tai astianpesukone. Tähän liittyvästä problematiikasta uutisoi Länsiväylä 18.11.2014.

Yllävän moni hevosenmyyjä korostaa ilmoituksessaan, että myynnillä ei ole kiire tai että hevonen myydään vain sopivan ostajan löytyessä. Se on tietysti hyvä asia, jos se vain on taloudellisesti mahdollista. Moni kuitenkin luopuu hevosestaan pala kurkussa, mielessään Nummelan ponitallikirjojen ja lapsuuden hevossarjakuvien tarinat siitä, miten luotettavalle ihmiselle myyty maailman rakkain hoitohevonen, jota kukaan muu ei pystynyt käsittelemään, löytyy lopulta jostain hylätyltä maatilalta huonossa kunnossa. Sitten käydään kiivasta tappelua häikäilemättömän pahan ja lihavan omistajamiehen kanssa, mutta lopulta oikeus voittaa ja ihana hevonen muuttaa takaisin kotiin.

Ja äiti ja iskä vihdoin ymmärtävät, että sinulle se hevonen piti alunperinkin ostaa.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Kokataan chiasta ihmisille ja hevosille

Minulle jäi Tintiltä paljon chia-siemeniä, joten otin ne omaan käyttöön. Periaatteessahan ne ovat hevosrehua eivätkä sovi ihmisten ruoaksi, mutta koska ne nyt käytännössä ovat aivan puhdasta tavaraa ja minulla on aina ollut tapana syödä hevoseni leipiä ja porkkanoita talliolosuhteissa, en ole nähnyt tässä merkittävää hygieniariskiä.

Muokkasin erään siemennäkkärireseptin** pohjalta chiaa sisältävän reseptin. Chia turpoaa ja limaantuu niin paljon enemmän kuin pellava, joten taikinasta tulee koostumukseltaan erilaista kuin ilman sitä. Jos et käytä chiaa, käytä hiukan enemmän pellavaa. Alkuperäisessä ohjeessa siemeniä sitova aines on nimenomaan pellava.

Chiaa ei kannata käyttää enemmän kuin mitä tässä reseptissä on, koska ainakin minulla chia joskus takertuu hampaisiin kiinni. Pellava ei sitä tee.

Nämä maistuvat sekä omistajalle että hevoselle. Meillä näitä syödään näkkärinä, mutta nämä sopivat vaikkapa dippaamiseen avokadodipin tai hummuksen kanssa. Tai tallievääksi ihan sellaisenaan.


Pellava-chiasiemennäkkäri (2 pellillistä)

3dl kokonaisia pellavansiemeniä
1dl chiaa
0,5dl seesaminsiemeniä
1dl kurpitsansiemeniä
0,75dl auringonkukansiemeniä
0,75tl suolaa
4,5dl vettä

Kuumenna uuni 70 asteeseen. Mittaa kaikki ainekset kulhoon ja anna turvota noin 20 minuuttia. Jaa kakkaroiksi leivinpaperin päälle ja paista uunissa 10h (toisin sanoen yön yli)

Voit paistaa kaksi pellillistä kerralla, vaikka sinulla ei olisi kiertoilmauunia.
Taikina ei leviä eikä turpoa paistettaessa, joten muotoile juuri sen paksuisia ja kokoisia kakkaroita, mitä aiot syödä.



**Siemennäkkäriresepti ilman chiaa löytyy teoksesta Ola Lauritzson ja Ulrika Davidsson: Herkuttele huoletta - GI-ruokaa juhlahetkiin. WSOY, Helsinki 2011

torstai 20. marraskuuta 2014

Tintti telkkarissa

Viime keväänä kävimme kuvaamassa Ylen Puoli Seitsemän - ohjelmaan inserttiä kännykän lisääntyvästä käytöstä ja kännykkäniskan vaikutuksista ryhtiin. Tintillä oli tehtävänä näytellä hevosta, jonka ratsastaja näplää kännykkää. Jakso tuli ulos 19.11.2014 ja se on katsottavissa Yle Areenassa vielä kuukauden ajan. http://areena.yle.fi/tv/2291794/#/play

Ryhtiasioita käsittelevä insertti alkaa kohdasta 3:50 ja Tintti vilahtaa kohdassa 5:40. Lopuksi Päivikki näyttää, miten ryhtiä voisi yksinkertaisilla liikkeillä parantaa. Tämän harjoituksen minulle opetti aikoinaan Huttusen Tarja Alavudelta. En ole muistanut sitä treenata. Nyt aloitan taas. Päätetyötä minäkin teen, onneksi satulatuolin ja säädettävän pöydän kanssa.

Sitten mennään! Tintti oli epäluuloinen eikä maistanut Päivikin näkkileipiä.

Kamera käy! Mikä luonnenäyttelijä!
Pienen houkuttelun jälkeen saatiin kuvaajakin satulaan!


Lue myös tämä teksti: Hoida selkäkivun syy niin ei tarvitse hoitaa seurauksia.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Viimeinen hevonen?

Hevostavaroiden läpikäyminen on osa surutyötä. Se on tehtävä mahdollisimman pian. Jokaiselle varusteelle minulla kuitenkin on tarina.

Violetin satulahuovan ostin Tintille ollessani vielä sen vuokraaja. Se on ostettu Leppävaaran Sellon Prismasta. 24 euroa. Ihana ohut kesähuopa. Saat sen vitosella, sanoin ystävälleni. Ei, en halua säilyttää sitä. Olen päättänyt, ettei näillä saa olla tunnearvoa.

Tai no, tuota vaaleanpunaista ponihuopaa en anna pois. Se on tyttäreni lemppari. Ja minunkin tavallaan.

2010
Kaikki loimet pois. Mihin ihmeeseen yksi hevonen on tarvinnut viisi fleece-loimea? No, yhdessä on kaulakappale, toisessa kaulakappale ja vatsavyöt. Kolmas on ihan tavallinen ilman vatsavöitä ja neljännessä ne taas ovat. Viides on kuivattava ja sileäpintainen. Sen voi jättää yöksi hevosen päälle. Se on Joensuusta. Opiskelin siellä täydennysopintoja. Tuo ruudullinen on eka ostamani ja tuo kaulakappalleellinen on lahjakortilla Lappeenrannasta.

Suojat eteen, taakse, sivulle ja viereen. Miten minä olen tällaiset unohtanut? Ihan hyvät ovat, hitto vie. Vitosella lähtee. Näihin ompelin heijastimet.

Tämän talvitoppiksen pukisin päälleni itsekin, se on niin pehmeä. Ja ei, en halua säästää näitä seuraavalle hevoselle. En tiedä, milloin se tulee, mutta se voi olla eri kokoinen ja ulkovarastoon tarvitaan tilaa.

Sanotaan, että jokaiselta naiselta jää viimeinen lapsi saamatta. Hevostavaroita läpikäydessä minulla oli sama tunne kuin luopuessani kuopuksen vauvanvaatteita: tässä tämä nyt oli. Ei enää ikinä.

Sitten sydämen valtasi toivonpilkahdus. Hevoskauppoja eivät hedelmälliset vuodet rajoita.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Rakastatko enemmän hevosia vai minua?

Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä, että kun synnyttää lapsen, synnyttää samalla säkillisen syyllisyyttä. Niiden kanssa sitten kotiudutaan laitokselta ja opetellaan elämään, kukin kykyjemme mukaan.

Kesä 2013
Syyllisyys syntyy siitä, että jokaisen lapsen mukana syntyy rakkautta. Ilman rakkautta on vaikea tuntea huonoa omatuntoa.

Minulla oli joskus tapana sanoa, että odotan kauhulla sitä hetkeä, kun tyttäreni ensimmäisen kerran tiuskaisee, että äiti tykkää vain hevosista eikä halua olla kotona. Minähän tunnetusti nautin tallilla olemisesta yli kaiken. Myönnän avoimesti, etten ole leikkipuistotyyppiä. Istun hiekkalaatikollakin miettimässä hiekan laatua tai jotain muuta asiaa, lähinnä hevosten kannalta.

Silti se yllätti, kun tytär viime viikonloppuna sohvalla kainalooni käpertyessään kysyi, että tykkäänkö minä enemmän hepoista vai hänestä.
- Sinusta, vastasin ja tunsin palan kurkussani. Nytkö se alkaa?

Sen jälkeen tytär halusi tietää, pidänkö enemmän hänestä vai hänen veljestään. Selitin, että molempien mukana syntyi säkillinen rakkautta, joten molempien syntymän jälkeen olin varustettu uudella määrällä rakkautta. Mitään ei ole tarvinnut jakaa. Tämän ääneen sanomisella tunsin itsekin helpotusta.

Tajusin, että tyttäreni kysymyksillä ei nimittäin ole kuin yksi syy eikä sillä ole mitään tekemistä hevosten, pikkuveljen tai sen kanssa, ettei äiti muka rakastaisi ja välittäisi. Tytär yksinkertaisesti haluaa kuulla, että häntä rakastetaan.

Sitä ei voi hänelle liian usein kertoa.


maanantai 17. marraskuuta 2014

Rakas joulupukki, minulla on yhdeksän sormuksetonta sormea

Tämä postaus on teutettu yhteistyössä nannasalmi.com´in kanssa

Ennen kuin näin Nannan hevosenjouhikorut, luulin, että kaikki jouhikorut ovat vain jonkunlaisia karvatupsuja. Oli väärässä, tosin tällaisia kudottuja ei kyllä tee kukaan muu kuin Nanna. Materiaalit ovat hopeaa, kultaa ja valkokultaa. Kivet ovat aitoja ja jouhet oman hevosen jouhista. Mitä muuta tyttö voisi toivoa?

Rakastuin viime kesänä Nannan rannerenkaisiin ja sainkin omani alkusyksystä. En silloin osannut arvata, että menettäisin hevoseni vain muutamaa viikkoa myöhemmin. Olen kuitenkin onnellinen, että minulla on tuo rannerengas. Varmuuden vuoksi leikkasin vielä lisää jouhia Tintin hännästä ennen kuin oli aika sanoa hyvästit. Ehkä niistä tehdään vielä jotain, esimerkiksi sormus.



Kivellisiä sormuksia saa nimittäin nyt myös hopeisina. Itselläni ei ole varaa ostaa valkokultaa, mutta hopea sointuisi kauniisti vihkisormuksiini, jotka ovat ainoat käyttökoruni ja valkokultaa. Hopeasormuksissa käytetään korkealaatuisia syntettisiä kiviä. Hinnatkin pysyvät edullisina siihen nähden, että sormukset ovat kustomoitua käsityötä, alk. 370€. Kiviä saa kirkkaina, pinkkeinä ja vaaleansinisinä.

Vuoden loppuun asti on lisäksi voimassa seuraava tarjous: Jos tilaat minkä tahansa sormuksen, saat ostaa toisena sormuksena hopeisen Amaten tai Tuumin 100 €:lla (ks. kuvat alla). Sormuksissa käytetään samaa nauhaa, joten ekstrasormuksen malli määräytyy tilaamasi sormuksen nauhan leveyden perusteella. (Amate 3mm leveä nauha ja Tuum 6mm leveä nauha) Jos tilauksesi ylittää 1000€, saat kyseisen hopeasormuksen kaupan päälle.



Näissä koruissa on taikaa! Muista, että voit toivoa joulupukilta myös lahjakorttia, sillä nyt on käsillä viimeiset hetket saada koru valmiina joulukuusen alle. Toimitusajat koruilla on noin 6 viikkoa.

Käy ihastelemassa koruja osoitteessa www.nannasalmi.com tai Facebook-sivulla https://www.facebook.com/nannasalmi.design 

Hinnastot löydät nettisivuilta kunkin korun yhteydestä sekä yhteenvetona tästä linkistä.

Korupostauksen rannekorustani löydät täältä.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Vielä olisi tarjolla yksi muki

Tällä hetkellä Äiti ratsastaa nyt -paitoja on reilusti yli sadalla äiskällä ympäri Suomen ja ainakin yksi Suomen ulkopuolella. Alla olevat kuvat olen saanut Heliltä ja Tiinalta. Jos sinulla on Äiti ratsastaa nyt- paita, ota itsestäsi ja ratsustasi kuva ja lähetä se minulle osoitteeseen ruuhkavuosiratsastaja (at) gmail.com. Julkaisemme kuvan Facebook- kansiossamme ja täällä blogissa. Voit myös itse lisätä tuon kuvan Facebook- seinällemme tai instagramiin hashtagilla #äitiratsastaanyt.

Marraskuun loppuun mennessä (30.11.2014 klo 21.00) kuvansa ladanneiden/lähettäneiden kesken arvotaan vielä yksi muki. Tule mukaan kumoamaan kuvitelmaa siitä, että äidit vain hoitavat ja kuskaavat! Kyllä äidit myös ratsastavat!

Heli ja Masa**
Tiina ja Polo **
**Kuva julkaistu kuvissa esiintyvän henkilön luvalla.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Arvotaan lauantai-illan mukivoittaja...

Kahvia parhaassa seurassa. Kuva: Erica Lilja

Koska tämän viikon mukiarvontaan osallistui uskomattoman 329 henkilöä, heittäydyimme hövelille tuulelle ja arvoimme kaksi mukia. Onnea Sanna ja Leea, jotka ovat saaneet sähköpostia voitostaan.

Eilen perjantaina varmistui sekin, että erä mukeja saapuu myyntiin Chia de Gracian verkkokauppaan ensi viikon lauantaina. Samasta paikasta voit chia-siementen ja muiden hevosten lisäravinteiden lisäksi ostaa myös Äiti ratsastaa nyt - t-paitoja. Klikkaa itsesi osoitteeseen http://www.chiadegracia.fi
Hätäisimmät voivat jopa tehdä mukivarauksen, Chia de Gracialta luvataan!

Kiitokset kaikille osallistuneille ja onnea illan lottoarvontaan. Toivottavasti joku teistä voittaa! Etuovi.comissa on kivoja hevostiloja myynnissä.

P.S. Kesäisiä Äiti ratsastaa nyt -t-paitoja on myynnissä myös Ridmerissa ja tarjolla on koot S, M ja L. Jos olet vailla tuota paitaa, kannattaa piipahtaa ostoksilla joko Espoon keskuksessa tai osoitteessa http://www.ridmer.fi




keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Ihanat ratsastustunnit

Missä vaiheessa vainajista saa alkaa puhua pahaa? On nimittäin paljon asioita, mistä nautin tämän hetkisessä hevostilanteessani.

Kolme pääasiaa: Tahti, muoto, tie.
Aloin syksyllä käydä ratsastustunneilla. Tallikaverit olivat sitä ennen joutuneet kuuntelemaan loputonta pohdiskeluani siitä, miten en koskaan voisi laittaa hevostani pois ainoastaan siksi, että se on vanha, mutta kun harrastukselta toivoisi saavan enemmn. Olisin halunnut kuulla jonkun sanovan, että laita Tintti pois, mutta ei kukaan sellaista uskalla sanoa. Enkä minä sellaista keneltäkään olisi oikeasti halunnut kuullakaan. Kerjäsin jonkunlaista synninpäästöä. Lopulta asia ratkesi, noh, vähän itsestään.

Mikä Tintissä sitten oli vikana? Ei mikään muu kuin se, että me olimme vähän samankaltaisia. Cajuksen sanoin tarvitsimme molemmat vähän tulta persiille, jotta aloimme suorittaa. Tintti oli monella tapaa täysin vastakohta sille, millaisen hevosen hankkisin nyt tai millaista etsin silloin, kun Tintin vuokrahevosekseni löysin. Lopulta se vanheni, vaikka minä aloin päästä vauhtiin. Mutta taas Cajuksen sanoin: harvalla meistä on mahdollisuus ratsastaa täydellistä hevosta. Siksi meidän on opeteltava ratsastamaan niitä, mitä meillä on.

"Cajuksen sanoin: harvalla meistä on mahdollisuus ratsastaa täydellistä hevosta. Siksi meidän on opeteltava ratsastamaan niitä, mitä meillä on."


Olen ratsastanut viime aikoina nuorilla hevosilla. On ollut hauskaa, miten 6-vuotias reagoi pyyntöihin täysin eri tavalla kuin iäkäs hevonen: ympyrä ei ole ympyrä automaattisesti eikä mikään muukaan tapahdu ajatuksen voimalla. Täytyy rat-sas-taa. Siinä on ollut opettelemista, mutta se on ollut ja on koko ajan todella opettavaista. Meillä oli Tintin kanssa jo vähän vanha väsynyt kavioliitto. Kaiken se kesti, kunnes kuolema meidät erotti. Nuoret hevoset ovat Tinttiin verrattuna suorastaan raikasta sutinaseuraa. Ratsastus tuntuu urheilulta. Se ehkä kertoo siitä, millä tarmolla viimeinen vuosi tuli ratsastettua.

Juuri nyt kaipaan hevosta, joka opettaisi minut hyppäämään sutjakkaasti. Tintti täytyi aina ratsastaa niin vahvasti esteiden yli, että siinä puuhassa minusta katosi rentous. Lopulta jäykkyys jäi päälle, vaikka hevonen hyppäsikin.

Kunhan nyt ensin rohkaistuisin sinne estetunnille. Hevosikävää joka tapauksessa helpottaa saada ratsastaa kahdella tunnilla viikossa.

Tiedättekö, se on halvempaa kuin hevosenpito!

maanantai 10. marraskuuta 2014

Mieluummin olisin tallilla


Se on maanantai taas, mutta vastedes aloitan sen julistamalla sitä, minkä kaikki minut tuntevat tietävät. Työ on kivaa, mutta jokaisella meistä on oma mansikkapaikkansa.

Jos olet kanssani samaa mieltä, osallistu arvontaan ja voita oma muki. Arvontalomake on avoinna lauantai-iltaan 15.11.2014 asti. Voittajan nimi julkistetaan täällä blogissa ja blogin Facebook-sivulla. Voittajalle ilmoitetaan myös henkilökohtaisesti.








sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Videomuistoja perhehevosesta

Iso hali.

Tintin poismenosta on tänään kuukausi ja se on tuntunut pitkältä kuukaudelta. Ihanaa perhehevostamme on ikävä. Kuopus ei päässyt kokeilemaan Tintillä ratsastamista, mutta esikoisen kanssa - joka on siis hänkin vasta 4,5-vuotias - ehdimme tehdä kaikenlaista yhdessä.

Tämä video on viime keväältä, kun tuolloin hiukan alle nelivuotias tyttäreni pääsi ensimmäistä kertaa laukkaamaan. Hänelle oli luvattu, että kunhan maneesissa ei ole muita ja mukana on ainakin yksi aikuinen, voimme laukata. Tämän jälleen tyttäreni sai kokeilla laukkaamista myös liinassa.


Tässä videossa tyttäreni on hiukan päälle kolmevuotias ja "minä itse" -vaiheeseen kuului myös ratsastaminen yksin, millaiseksi liinassa ratsastaminen laskettiin. Koska Tintillä oli todella tasaiset liikkeet, uskalsimme tuolloin kokeilla tätäkin.


Tämä video on kuvattu lokakuun alussa. Tällaisena haluan Tintin muistaa: iloisena, virkeänä ja Golden Delicioius -omenille ikuisesti persona.



perjantai 7. marraskuuta 2014

Kahvia ja pullaa

Tallikaverini on kanssani samanikäinen, mutta elämäntilanteemme ovat erilaiset. Tallikaverilla ei ole lapsia, mistä syystä hänellä on ainakin minua enemmän aikaa harrastaa. Tekeekö se hänestä kuitenkaan virkeämpää kuin minusta? Todennäköisesti ei.

Perkasimme Tintin tavaroita ja juttelimme niitä näitä, vaikka lapset tuntuivat keskeyttävän koko ajan. Kaikesta kasvatustyöstäni huolimatta en ole onnistunut kasvattamaan lapsiani hiljaisiksi kullannupuiksi, jotka istuisivat nurkassa hiljaa ILMAN tablettitietokonetta sillä välin kun aikuiset juovat sivistyneesti kahvia. Minun lapseni osallistuvat keskusteluihin ja varsinkin esikoisella on vieraille joskus montakin juttua kerrottavana.


Koska meidän perheessä annetiin pirulle pikkusormi ja ostettiin noin kuukausi sitten tablettitietokone, saimme puhuttua kaverin kanssa asiaakin. Keskustelu pysyi silti aika lailla sen ympärillä, kuinka paljon hevosenpito vie aikaa, rahaa ja energiaa. Kaikilla meillä on vuorokaudessa 24 tuntia. Sen täytyy riittää työssäkäymiseen, nukkumiseen, perheeseen, harrastamiseen ja sosiaaliseen elämään.

Kehotin kaveriani ottamaan aina välillä lomaa hevosista, vaikka siihen ei olisi mitään kummempaa saati pakottavaa syytä. Perustelin asiaa sillä, että lapsettomien on ruokottoman helppoa polttaa itsensä loppuun, koska heillä ei ole käytettävissään vanhemmuuskorttia, jonka turvin voi luistaa asiasta kuin asiasta.

"Lapsettomien on ruokottoman helppoa polttaa itsensä loppuun, koska heillä ei ole käytettävissään vanhemmuuskorttia. "


Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Miksi jäädä kotiin makaamaan, jos voi mennä ratsastamaan? Hevonen joka tapauksessa maksaa ihan saman verran, ratsastaa sitä itse tai ei. Lisäksi hevonen on hankittu harrastamista varten ja koska ratsastaminen on lähtökohtaisesti aina kivaa, sitä tekee mieli tehdä koko ajan. Miksi sitä ei sitten tekisi koko ajan?

Kysymyksenasettelu on samaan aikaan sekä järjetön että järkevä. Mitä muuta ihmisen sitten pitää tehdä kuin ratsastaa ja käydä töissä? Eipä paljon muuta, mutta kun meistä harva jaksaa paahtaa ikuisesti. Aikuisen hevosenomistajan mielessä on monta sellaista huolta, joita ei parikymppisenä osannut pitää huolina laisinkaan. Oikeastaan osaa niitä ei pitäisi vieläkään pitää huolina, mutta kun murheet kasvavat ikävuosien myötä. Velkataakka painaa harteilla ja työuran repaleisuus ahdistaa. Huolet väsyttävät ja uuvuttavat.

Olen asunut omillani 17-vuotiaasta asti, joten en ole ehtinut olla kovin huoleton parikymppinen. En uskaltanut lähteä opiskeluaikana vaihtoon ulkomaille, koska halusin säilyttää työpaikkani ja asuntoni. Sen lisäksi monet muut syyt pitivät minua kiinni kotimaassa ja opinnoissa. Minulla ei ollut onneksi hevosta, joka olisi tehnyt elämästä vielä sidotumpaa. Eräs tuttava totesikin, että oli hänellä opiskeluaikana varaa pitää hevosta, mutta lopulta hän tajusi, ettei hänellä ole töiden takia aikaa ratsastaa. Ja niin hän myi hevosensa pois.

"Eräs tuttava totesikin, että oli hänellä opiskeluaikana varaa ratsastaa ja pitää hevosta, mutta lopulta hän tajusi, ettei hänellä ole töiden takia aikaa ratsastaa."


Hevosenomistajat ovat pääsääntöisesti vastuuntuntoisia. JOpa niin vastuuntuntoisia, että he välillä unohtavat iloita hevosistaan. Kun tyttäreni kahvipöytäkeskustelun lomassa kertoi, mistä kaikeasta ratsastamisesta hän pitää ja sai lopulta kuulla, että pääsisi jossain vaiheessa ratsastamaan omakokoisellaan ponilla, hän nosti spontaanisti käedt ylös ja huusi "JIPPII!"

Sillä sekunnilla päätimme kaverin kanssa, että vastedes aloitamme treenit samalla innolla. Tuota lapsenintoahan me kaikki tavoittelemme, kun kiipeämme satulaan. Uskotteko,  että näin tuntiratsastajan näkökulmasta se on paljon helpompi muistaa?





maanantai 3. marraskuuta 2014

Hevosettoman huolia

Kohtuus ei oo mun vahvuus, minulla on tapana luonnehtia itseäni. En silti ole mikään yllytyshullu vaan aika varovainenkin. Olen joka tapauksessa aina ollut äkisti innostuva, nopeasti kiihtyvä, helposti hyytyvä ja sen myötä kiinnostuksensa menettävä. Ainoa mielenkiinnon kohde, mikä elämässä on pystynyt vakiona, on ollut kiinnostus hevosiin. Hevosten parissa mikään ei ole riittänyt ja mitään muuta en ole oikeasti halunnut tehdä. Taudinkuva lienee monelle tuttu.

Niskassani on ns. keskittymiskeno; pääni kääntyy vasemmalle. (Kuva Erica Lilja)
Lopetin 13-vuotiaana ratsastamisen, koska en saanut omaa hevosta eikä enempään kuin yhteen ratsastustuntiin viikossa ollut varaa. Kun aloitin 26-vuotiaana ratsastamisen uudelleen, minulla kesti puoli vuotta hermot sitä, että ratsastukseni ei mennyt eteenpäin kerran viikossa ratsastamalla. Sitten löytyi vuokrahevonen Tintti.

Viimeiset vuodet Tintin kanssa olivat tietenkin matalalentoa. Paljon kehitettävää totta kai oli ja koko ajan oppi lisää, mutta 80cm:n tasolla vanhan hevosen kanssa loputtomiin treenaaminen ei vienyt enää minnekään. En ole perfektionisti siinä mielessä, että minun pitäisi olla kaikessa hyvä. En vain kestä sitä, että mitään ei tapahdu ja asiat junnaavat paikallaan. Miksi hakata päätä seinään ja olla itse oman kehityksensä tiellä? Siksi aloitinkin syksyllä ratsastustunnit ratsastuskoulun hevosilla.


Ainoa paikka, missä osaan olla paikallani, on hevosen selässä. Päämäärätön samoileminen metsässä kävellen ilman hevosta olisi ihan toivoton asia toteuttaa. Juokseminen on kivaa niin kauan, kun siinä voi parantaa suoritustaan, mikä on toki aina mahdollista, mutta siihenkin kyllästyy. En osaa istua sohvalle. En osaa pysähtyä puhtaan olemisen sietämättömyyden äärelle. Valehtelisin, jos väittäisin, että nautin hiekkalaatikon laidalla istumisesta tai legoilla rakentamisesta.

Olen kokeillut lapsesta asti kaikkia mahdollisia harrastuksia: kuvataidekoulua, partiota, telinevoimistelua, balettia, oboen-, pianon- ja kitaransoittoa, ninjutsua, aikidoa, pilatesta, aerobicia, uintia, kuntosalilla käymistä, kuntonyrkkeilyä... Pari talvea sitten lainasin saksofonin ja opettelin sen soittamista aikani kuluksi. Mutta jos en saa ratsastaa, alan helposti ajatella, etten halua tehdä mitään muutakaan.

Olen ollut nyt hevoseton reilut kolme viikkoa ja HIHSin myötä se jysähti päälle toden teolla: hypistelin suitsia, jotka piti Tintille tänä syksynä ostaa sen jälkeen, kun olisin vaihtanut satulan. Piti ostaa se hauska puinen nimikyltti, jollaisia olin vuosikaudet katsellut.

Lopulta en halunnut edes katsoa hevostavaroita. Itselle tuntui typerältä ostaa mitään, koska mitä näin vähän ratsastava muka tarvitsee? Ei mitään.

Minulla on muistot, muttei mitään muuta. Se sattuu. Juuri nyt tekisi mieli toimia niin kuin 13-vuotias Anniina teki: lopettaa kokonaan. Ei elämäntapakäyttäjästä ole viihdekäyttäjäksi. Eikä tissuttelu ja hissuttelu taida olla edelleenkään minun juttuni.

Joku ehkä muistaa viime talvelta rakkaudentunnustukseni Tintin tarhakaveriin (vas.). Ratsastin sillä viime viikolla. Ihana. http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/2013/12/vahan-vieraissa.html

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...