perjantai 29. elokuuta 2014

Kiusataanko sinua?


Tyttäreni istui auton takapenkillä ja kysyi, mikä on kutipää. Päiväkodin pojat olivat nimitelleet häntä ja hänen tarhakaveriaan tällä nimellä. Otin asian esille päiväkodin tädin kanssa, joka sanoi, ettei hän tiedä, mikä on kutipää. Sanoin, että tyttärelläni ei ole s-vikaa, nimittelijällä sen sijaan on.

Meistä jokainen ymmärtää, milloin nimitellään, vaikka nimittelysana olisi vieras. Selitin tyttärelleni, että haukkumasanoja ei saa käyttää ja että sanojalla on s-vika. Tyttäreni totesi toiveikkaana, että pojat varmasti vielä oppivat sanomaan ässän.

Kun tyttäreni tulee vanhemmaksi, hän saa huomata, että nimittelijät ja kiusaajat eivät tule oppimaan samoja asioita kuin kaikki muut. Aika usein se, joka kiusaa ja nimittelee, yrittää ehtiä olemaan ensimmäinen edes jossain. Toisilla taas huumorintaju perustuu toisille ihmisille nauramiseen ja sen kautta huomion keräämiseen. Hekään eivät ehkä saa huomiota taidoillaan ja tiedoillaan, vaan keräävät sitä käyttäytymisellään.

Haukkuminen ja kiusaaminen ovat arkipäivää kaikkialla: kouluissa, työpaikoilla, talleilla. Kiusaaminen jättää ihmiseen elinikäisen haavan, joka vuotaa herkästi vielä vuosia kiusaamisen loppumisen jälkeen. Entinen koulukiusattu lapsi saattaa kokea aikuisenakin tulevansa kiusatuksi tilanteissa, joissa joku muu ei näkisi olevan kiusaamista. Jos on lapsena joutunut kestämään, ei aikuisena enää jaksa. Moni kysyy ihan syystäkin, eivätkö jotkut koskaan kasva aikuisiksi?

Sanoin lukioluokalle viime viikolla, että kiusaaminen vähentyisi, jos me kaikki oppisimme hiukan enemmän sietämään toisiamme. Jos joku ihminen alkaa tuntua meistä sietämättömältä, me alamme ärsyyntyä, ja ärsyyntyneenä meidän on helppo sanoa ja tehdä kaikenlaista ikävää. Jos me oikeasti sietäisimme erilaisuutta sen sijaan, että me vain puhumme erilaisuuden hyväksymisestä, asiat voisivat olla toisin. Me kaikki syyllistymme ärsyyntymiseen joka päivä.

Pahinta on joutua toteamaan, että asiat eivät muutu tulevaisuudessakaan, jos te ette itse muuta niitä nyt. Katja kirjoitti blogissaan pari päivää sitten, että ihmisiltä on helppo kestää monenlaista mystistä paskaa, mutta mikä on erityisen hankalaa, on tuon mystisen paskan selittäminen lapsille.

Minulla ei ole vastausta. Sanoin tyttärelleni, että me olemme kaikki erilaisia. Tytär on toiveikas myös sen suhteen, että nuo tarhakaverit oppivat vielä puhumaan nätisti.

En aio toistaiseksi riistää häneltä tuota viatonta lapsenuskoa. Minun kyynisyyteni ei saa estää häntä olemasta parempi ihminen.

**************************
Haastan kaikki tämän postauksen lukeneet mukaan Facebookissa/Instagramissa/Twitterissä leviävään #kutsumua -kampanjaan!

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Mummopuuma

Minulla on tapana verrata Tintin Cushingin tautia vaihdevuosiin. Olen ymmärtänyt, että hiki ja vetämättömyys ovat silloinkin arkipäivää. Omalle mummolleni sitä paitsi kasvoi vanhemmiten paksummat ja pidemmät viikset. Hän ei halunnut niistä huomautettavan eikä niitä leikattavan. Ei ollut mummoa karvoihin katsominen.

Syksy on kuulemma huonoa aikaa Cushingin taudin testaamiselle. Testien kanssa kannattaa odottaa esimerkiksi marraskuulle, sillä syksyisin kortisoliarvot ovat hevosilla luonnostaan korkeammalla tasolla. Juttelin eläinlääkärin kanssa ja Tintin verikoket päätettiin ottaa seuraavan kerran vasta alkutalvesta. Koska Tintti on ollut vetämätön ja hiukan laihtunutkin laidunkauden aikana, päätimme kuitenkin nostaa sen lääkityksen ponitasolta hevostasolle. Kahdessa vuodessa tauti on hyvinkin voinut saada aikaan sen, että Tintin olon tasaamiseksi vaaditaan jo kokonainen tabletti.

Kun lääkitys aloitettiin, Tintti sai kokonaisesta tabletista ataksiaoireita, jotka katosivat lääkkeen puolittamisen myötä. Lääke joka tapauksessa piristi sitä valtavasti. Nyt toivon, että sama homma jatkuu, kun lääkettä lisätään.

Ihmisille pergolid kehitettiin aikoinaan Parkinsonin taudin hoitoa varten. Luin joku aika sitten, että ennen kuin pergolidin käytöstä kyseisen taudin hoidossa luovuttiin, sitä käyttäneet ihmiset raportoivat sivuoireina peli- ja seksiriippuvuutta (Lähde: Horse Nation). Mietin, että jospa säästäisin Tintiltä joskus ylijäävät lääkkeet siihen, kun minusta itsestäni tulee joskus äreä hikoileva vanhus, joka haluaa kasvattaa viiksiä.

Näen jo itseni pokerikortit käsissä; minä Kasinon sheivattu mummopuuma!

Pieniä sin… eikun vaaleanpunaisia tabletteja.

28.8.2014 EDIT! Horse&Riderin seuraavassa numerossa olisi luvassa juttu Cushingin taudista http://www.horseandrideruk.com/article.php?id=4057

tiistai 26. elokuuta 2014

Chia de Gracia -kesäkuvakilpailu

Tämä postaus on toteutettu yhteistyössä Chia de Gracian kanssa.

Varsat ovat ihania. Kukapa ei haluaisi omaa! Chia de Gracian jengi kasvoi kesäkuussa, kun Gracia varsoi pienen orivarsan Gracianon. Syksyiset vesisateet eivät ehkä vielä ole tulleet jäädäkseen, joten nyt olisi hyvä aika muistella kesää sekä parhaita kesähetkiä ja -elämyksiä katselemalla kesäkuvia.

Jaa omat hulvattomimmat kesäkuvasi kanssamme ja postaa ne Chia de Gracian Facebook-sivuille www.facebook.com/chiadegracia 14.9 mennessä. Liitä kuvaan hashtag #chiadegraciakesakuvakisa

Eniten tykkäyksiä kerännyt kuva palkitaan CdG-palkinnoin (chian siemenet 2 kg). Lue lisää siemenistä Chia de Gracian sivuilta tai http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/2014/03/chiaa-koneeseen.html

Nämä tähtihetket kävi ikuistamassa valokuvaaja Miia Närkki.


sunnuntai 24. elokuuta 2014

Alashyppäämisen vaikeus

Kaikista maastoestetyypeistä minua jännittää eniten alashypyt. Tintti hyppää nykyisin oikeastaan kaiken eteen laitetun, mutta ei mitään ilman ratsastusta. Eilen aloitimme treeneissä hyppäämisen kuulemma ihan tarkoituksella esteillä, joille täytyy ratsastaa hiukan enemmän. Käytännössä tämä tarkoitti alashyppyjä.

Ensimmäisiä alashyppyjä ikinä. Syksy 2012. Kuva: Muusa Siljama

Alashypyissä pitää muistaa hyppätä jalat edellä eikä satulaan saa tömähtää, kun hevonen laskeutuu. Jos jalkasi jäävät painopisteesi taakse, menetät alastulossa helposti tasapainosi. Jälkimmäinen taas on hankalaa, koska alashypyssä on nojattava taaksepäin eikä taaksepäin nojatessaan pääse niin paljon irti satulasta kuin seisoessaan jalustimilla suoraan hevosen yläpuolella. Mikäli kantapäitä ei taas muista painaa kohti hyppysuuntaa, käy hypyssä köpelösti, jos hevonen yhtään epäröi. Ja Tintti epäröi paljon.

Jos Tintti päättää pysähtyä banketin reunalle tilaneessa, jossa jalkani ovat yhtään irti tai painopisteeni takana, minä tulen banketilta tietysti alas ilman hevosta. Tintin kaltaisilla epäröivillä hevosilla tulee helposti kiusaus alkaa "paukuttaa pohkeella", mikä irrottaa pohkeen kyljestä kokonaan. Se taas tekee pohkeestä epätasaisen. Parasta olisi saada hyppyyn hyvä tahti ja vauhti heti alkuunsa. Olen kuitenkin siinä mielessä arka ja typerä, etten yleensä uskalla lähestyä alashyppyjä reippaasti, vaan kuvittelen antavani hevoselle aikaa katsoa, mitä edessä tulee olemaan. Emme siis oikeastaan hyppää alas vaan laskeudumme alas, eli tulemme tällä tavalla varovasti kuin seuraavassa videossa. Tämä on treenien ihan ensimmäinen tehtävä ja minulla on taas kilometrin pituiset ohjat.



Jos pitäisi valita joku estetyyppi, mikä on Tintille tätäkin jännempi, se on hauta. Kun hauta vielä laitetaan alamäkeen, on se tietysti tuplasti hankalampi. Vuosi sitten jätimme alamäkihaudat suosiolla väliin, koska minä en hallinnut samaan aikaan alamäkeen ratsastamista, eteenpäinratsastamista ja Tintin tahmeaa menoa ilman, että olisin menettänyt tasapainoni. Nyt nämä onnistuvat, vaikka meno ei edelleenkään meinaa pysyä tahdikkaana. Olemme jollain tapaa lähentyneet tilaa, jonka Cajus pukee sanoiksi seuraavaksi: hevosen täytyy kuunnella enemmän ratsastajaansa kuin pelätä edessä olevaa estettä. Videossa etualalla näkyy yksi suorittamistamme tehtävistä: autonrengaseste alamäkeen, alamäen alla kaksi hautaa sarjana, joiden jälkeen toinen autonrengaseste ylämäkeen.

"Hevosen täytyy kuunnella enemmän ratsastajaansa kuin pelätä edessä olevaa estettä."


Nykyisin teemme alashyppyjä kuitenkin aika säästeliäästi. Turha rasittaa vanhenevan hevosen etujalkoja enempää. Pienet tehtävät voivat kuitenkin olla haastavia nekin ja pitävät hevosen mielen virkeänä. Eilen se tuntui taas saavan ihan uutta imua, mihin minun olisi taas pitänyt osata reagoida ratsastamalla sitä terävemmäksi.

Tintti on kaikesta huolematta ollut aina ja on edelleen kuin kortinttolaiskirje; "Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii." (1 Kor. 13:7)

torstai 21. elokuuta 2014

Hevosen kunnon kohentaminen

Tämän tekstin hevososuus perustuu Horse&Rider Magazinen artikkeliin (June 2013).

Molempien raskauksieni aikana sekä oma että hevoseni kunto ovat romahtaneet. Hevosen kohdalla näin ei ole ollut tarkoitus tapahtua, mutta valitettavasti molempien raskauksieni loppumetrit ovat osuneet kevättalveen. Ensimmäisen raskauteni loppuvaiheessa Tintti asui maneesittomalla tallilla ja toisen raskauden loppuvaiheessa tallimme maneesi asetettiin romahdusvaaran takia käyttökieltoon.

Kun esikoisen syntymän jälkeen aloin parantaa Tintin kuntoa, lueskelin ensi hätään joitain nettikeskusteluja. Niissä annetut ohjeet tuntuivat kuitenkin vähintäänkin arveluttavilta, jopa hulluilta. Olen siinä mielessä auktoriteettiuskoinen, etten luota mihin tahansa lähteisiin. Paras oli kysyä valmentajan mietteitä.

Raskauden jälkeen on siinä mielessä helppo alkaa kohottaa hevosen kuntoa, ettei itsekään ole kummoisessa kunnossa. Pikku hiljaa eteneminen koskee myös itseä, sillä kukapa haluaisi laskea alleen satulassa istuessaan. Lantionpohjan lihakset joutuvat synnytyksessä niin koville, että ellei niitä tosissaan ala treenata heti synnytyksen jälkeen, pikainen satulaan palaaminen jää pelkäksi haaveeksi. Ja treenaamisesta huolimatta vessassa kannattaa käydä ennen satulaan nousua ihan varmuuden vuoksi vielä hyvän aikaa.

"Raskauden jälkeen on siinä mielessä helppo kohottaa hevosen kuntoa, ettei itsekään ole kummoisessa kunnossa."


Ihmiset ovat siinä mielessä hulluja, että he saattavat aloittaa itsekin lenkkeilyn niin, että juoksevat itsensä maitohapoille ja toteavat sitten, että juokseminen ei ole kivaa. Kun tämä ihmistyyppi alkaa kuntouttaa huonokuntoista tai sairauslomalla ollutta hevosta takaisin kuntoon, lähdetään helposti ihan yhtä hölmösti liikenteeseen.

Brittilehti Horse&Rider´issa (June 2013) oli hyvä artikkeli ja selkeät ohjeet toipilashevosen kunnon kohottamiseksi. Lehti ilmestyi hyvään aikaan toukokuussa 2013, sillä olin huhtikuussa synnyttänyt. Toki olin ilokseni juuri tuolloin päässyt muuttamaan Tintin Nuuksioon ja saanut ammattilaisohjeet sen kunnon parantamiseksi. Lehden mukaan hevosen kunnonkohotukseen on syytä varata vähintään kaksi kuukautta, mikäli hevonen on ennen lepoa tottunut tekemään työtä 5-6 päivää viikossa. Kuntoutumisaikaan tietysti vaikuttaa se, minkätyyppisessä levossa hevonen on ollut ja missä kunnossa se on ollut ennen lepoa.

 "Hevosen kunnonkohotukseen on syytä varata vähintään kaksi kuukautta."



Kuten arvata saattaa, hevosen kunnon kohottamiseksi ei ole mitään syytä lähteä revittelemään. Kävely riittää. Koska oma hevoseni ei raskausaikanani ole missään välissä ollut pois kävelytreenistä, sen kunnon kohottaminen on ollut toisenlaista kuin sellaisen hevosen, joka on seisonut pari kuukautta esimerkiksi jalkavamman tai muun vaivan takia. Tintin kunto kohosi mäkiä käveltäessä. Koska kävelytin sitä paljon maasta käsin, myös oma kuntoni kohosi.

Lehden mukaan hevosia treenatessa on syytä pitää mielessä lisäksi seuraavat perusasiat:

Nuorilta hevosilta ei saa vaatia liikaa, koska lihaksiston kehittyminen vie enemmän aikaa. Älä treenaa enempää kuin 3-4 päivää viikossa, 30-45 minuuttia kerrallaan. (toim. huom. olen kuullut sanottavan, että maksimissaan yhtä monta työskentelypäivää viikossa kuin mitä hevosella on ikävuosia)

Vanhat hevoset tarvitsevat enemmän aikaa, koska ne eivät ole fyysisesti yhtä vahvoja kuin nuoret.

Hevoset, jotka eivät ole koskaan olleet kunnossa, vaativat enemmän aikaa. Horse&Rider -lehden mukaan syynä on se, että jänteillä ja nivelillä on muisti. Jos hevosta ei ole koskaan treenattu, nivelet ja jänteet eivät ole vahvistuneet ja siksi vahvistumiseen on varattava aikaa.

Raskasrakenteiset hevoset (kylmäveriset, cobit jne.) vaativat enemmän aikaa kuin puoliveriset ja täysveriset. Raskasrakenteisilla hevosilla on painavammat lihakset ja lyhyemmät jalat, joten ne joutuvat tekemään paljon enemmän työtä kuin kevytrakenteiset hevoset suorittaessaan samaa matkaa.

Sairauslomalta palaavan hevosen kanssa on syytä olla erityisen varovainen. Kuuntele eläinlääkäriä äläkä kiirehdi kuntoutusprosessia, vaikka kuinka tekisi mieli takaisin satulaan. Muitakin hevosia voi ratsastaa.

Onko sinulla kokemusta onnistuneesta tai pieleen menneestä hevosen kunto-ohjelmasta?

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Pian niitä paitoja saa!


Tiina oli yksi kesän T-paita-arvonnan voittajista. Hän ja 17-vuotias Polo- ruuna ovat painelleet menemään Äiti ratsastaa nyt -paidassa pahimpien helteiden yli. Ilman viilenevät, mutta tekninen t-paita lähellä ihoa on jatkossakin hyvä ratkaisu.

Olen nyt tilaamassa ensimmäistä erää näitä paitoja. Voit varmistaa itsellesi paidan tekemällä ennakkotilauksen tämän viikon loppuun (su 24.8.) mennessä. Etukäteen tilaamalla saat paidan postikuluineen hintaan 12,90 euroa.




maanantai 18. elokuuta 2014

Jos ei kenttäkisoja, niin sitten triathlonia

Maalissa! Ensi vuonna uudelleen!
Suoritin elämäni ensimmäisen triathlonin eli Terässika- kisan lauantaina 16.8. ajassa 55:22. Pohdin vatsatautitoipilaana aivan viimeiseen asti, osallistunko ollenkaan. Edellisviikonloppuna ja aluviikosta sairastettu vatsatauti piti minut nimittäin neljä päivää ja kolme yötä vessan lattialla ja pudotti nesteitä kolme kiloa. Se olisi varmasti ollut syy olla osallistumatta,  mutta perjantai-iltana kilpailuvietti vei voiton.

Uinti tuntui paljon vaikeammalta, kuin mitä olin osannut odottaa, sillä avovesiuinti isossa ryhmässä aiheutti tunteen siitä, että koko ajan joku ottaa kiinni varpaista (ja tappajahain musiikki alkaa soida korvissa...) Kenkien vaihtoon sain myös tuhlattua aikaa eikä askel varsinaisesti ollut kevyt vaihdettaessa pyöräilystä juoksuun. Pohkeet eivät onneksi krampanneet alun jälkeen ja maaliin päästiin jopa omaa ennakko-odotusta nopeammin.

Uinti 250m 0:06:14 
Pyöräily 10 km 0:25:19 (kok 0:31:33)
Juoksu 3,5km  0:18:23 (kok. 0:49:56)
Olut 1l 0:05:26

kokonaisaika 0:55:22



perjantai 15. elokuuta 2014

Takaisin ratsastuskouluun - eli tuntiratsastajaksi!

Aloitin viikko sitten uudelleen tuntiratsastajan urani. Seitsemän vuotta Tintin selässä ovat kehittäneet, mutta ratsastajana kehittyy oikeastaan vain ratsastamalla erilaisia hevosia. Ja omaansakin oppii ymmärtämään paremmin käymällä hiukan kavioliiton ulkopuolella.**

Tai hetkinen, ei se nyt niinkään mene. Ratsastamaan oppii, kun saa mahdollisuuden rauhassa kehittää taitojaan sellaisten hevosten kanssa, jotka ruokkivat itseluottamusta ja osaamista, ja joiden kanssa pystyy harjoittelemaan ilman, että on välittömässä hengenvaarassa. Tällaisia ratsuja kutsutaan opetusmestareiksi. Minun Tinttini on sellainen.

Nousin ensimmäisellä tunnillani Tintin pikkusiskon selkään. Mikä ihana energia ja herkkyys siellä olikaan vastassa! Yhteistä Tinturalle ja pikkusiskolle on äärimmäinen kiltteys, vaikka pikkusisko punkikin avuilta pois heti, kun istunta levähti löysäksi; Tintti taas jää helposti makaamaan kuolaimelle. Mutta se tunne, kun saa hevosen rauhoittumaan, rentoutumaan, myötäämään ja kuuntelemaan! Mitä sitten, etten meinannut ensi yrittämällä saada laukkaa nousemaan!

Kun sitten pääsin kokeilemaan hevosten Ferraria, en meinannut saada seuraavana yönä unta. Olin niin ylpeä itsestäni - suorastaan lapsellisen ylpeä - että miehenikin jo nauroi sen "hiukan" näkyvän.

"Kun sitten pääsin kokeilemaan hevosten Ferraria, en meinannut saada seuraavana yönä unta."


Lainakavioissa. Hymy.
Ei se ollut tietenkään mikään mallisuoritus. Olen vain ollut niin nöyränä ja jännityksissäni uusien hevosten ratsastamisesta, että olen asettanut itselleni riman siihen, että jos minulla on allani uusi hevonen, minulla olisi lopputunnista avuilla kulkeva rento hevonen. Jos pääsen tähän tavoitteeseen, olen tyytyväinen. Ratsastuksessani oli sen verran hyviäkin vaiheita, että alkutunnin sähellys laukkaa hevosella, joka ponkaisi laukannoston jälkeen täysin pois avuilta, oli jälkikäteen helppo sivuttaa nauramalla.

Sain alkutunnista humoristisen uhkauksen, että jos en ratsasta kultakimpaletta kelvollisesti, kimppuuni käydään pahempana kuin edellisviikonlopun nelipäiväinen vatsatautini oli ollut. Ei tarvinnut käydä. Luojan kiitos!

Iloani varjostaa vain se, että jokainen kerta toisen hevosen selässä tuntuu vanhentavan omaa hevostani.Toisaalta herkän ja hiukan jäykemmän hevosen ratsastaminen eroaa toisistaan vain aika vähän. Osaako joku päätellä, mihin tämä väitteeni perustuu?

** (Ohje, joka ei ole sovellettavissa avioliittoihin)

tiistai 12. elokuuta 2014

Vain ne voittavat, jotka osaavat hävitä

Sama laulu lauletaan aina arvokisojen jälkeen: suomalaiset huippu-urheilijat eivät menesty, koska he eivät sitten kestäneetkään odotuksista tulleita paineita. Olympialaisissa tehdään kauden huonoimmat tulokset, kun on niin vaikeaa olla mitalitoivo. Paitsi että se menestyy, jolla ei ole paineita. Musta hevonen laukkaa  helposti voittoon.

Urheilijan ja huippu-urheilijan ero on paineensietokyvyssä. Kahdesta samantasoisesta se voittaa, kumman pää kestää. Voitto menee sille, joka psyyke kestää häviämisen mahdollisuuden tuomaa ahdistusta. Jostain syystä meillä on tapana sanoa, että lähdetään hakemaan parasta suoritusta ja katsotaan mihin se riittää. Ei siis edes tavoitella voittoa!

Uuden- Seelannin Mark Todd ja Charisma voittivat kenttäratsastuksen olympiakullan kaksi kertaa peräkkäin: 1984 ja 1988. On vain yksi Sir Mark. Hän kesti paineet. Kuva sivustolta http://www.marktoddeventing.com/heroes.htm
En tietenkään sano, ettei omaksi ilokseen saisi kilpailla. Totta kai saa. Mutta jos kilpaileminen alkaa olla millään tasolla aikaa- tai rahaavievää, sitä pitää tehdä tosissaan. Puhumattakaan, jos sitä tekee ammatikseen. Ammattiylpeyttä pitää jokaisella olla: halua olla paras.

Voittaminen on helppoa. Se ei tarvitse suurtakaan paineensietokykyä. Häviäminen - tai epäonnistuminen yleensä - sen sijaan ei ole. Jotta pystyy taistelemaan voitosta, täytyy hyväksyä se, että voi myös epäonnistua. Se ei tarkoita riskillä pelaamista ja sinne tänne hutilointia, vaan tarkkaa laskelmointia. Luulen, että pokeriammattilaisilla voisi olla paljon annettavaa urheilijoille.

"Pokeriammattilaisilla voisi olla paljon annettavaa urheilijoille."


Kun suorituksesi ja tuloksesi on kiinni tulevista sekunneista, mitä mietit silloin? Sinun on pystyttävä etukäteen laskelmoimaan, mitä näden sekuntien aikana tulee tapahtumaan. Et voi läiskiä menemään miten sattuu etkä toisaalta ajatella, että voitolla ei ole mitään väliä. Joka sanoo, ettei voitto merkitse, valehtelee tai ei ole ikinä päässyt nauttimaan voittamisen tuomasta tunteesta. Voit saada vain sen, mitä olet valmis tavoittelemaan

Voittoa tavoiteltaessa tärkeää on käydä läpi sitä, miten suhtautuu tappioihin ja mitä niistä voi oppia. Ne auttavat tiellä kohti voittoa.  Jokaisella tulee omat rajat vastaan jossain, mutta mahdollisuuksien mukaan on syytä käydä katsomassa, missä ne rajat ovat.

Huippu-urheilussa on on aina kyse voitontavoittelusta. Kaikista ei ole huippu-urheilijoiksi, mutta useimmat meistä voivat kehittää itseään sillä tasolla, millä urheilevat. Ratsastuksessa menestykseen vaikuttavat huipputasolla myös se, millaisia hevosia on käytettävissä. Hyvälläkään hevosella ratsastaja ei silti pääse voittosijoille ilman vahvaa psyykettä.

Mitä tulee siihen, ettei suomalaisten huippu-urheilijoiden päät muka kestä paineita, voidaan kysyä vain yhtä asiaa: miksei paineensietokyvyn vahvistamisen hyväksi tehdä enemmän? Edelleen monen mielestä psyykkinen valmennus on turhaa.

*********
Suosittelen luettavaksi elämäkerrat
Mark Todd: The Second Chance
William Fox-Pitt: What Will Be
Mary King: The Autobiography

Edit 18.12.2015: 
Tähän aikaan vuodesta käyn töissä abiturienttien kanssa keskusteluja ammatinvalinnasta ja tulevaisuudesta. Usein keskustelemme aina lopulta siitä, miten uskaltaisi hakeutua alalle, josta kaikki hokevat, ettei sinne pääse kuitenkaan. Monet eivät tästä syystä edes uskalla sanoa ääneen, mitä haluaisivat opiskella. Ajatus ylioppilasjuhlien lukuisista kysymyksistä ahdistaa monia ihan oikeasti. Tiedättekö: tästä syystä ne vastaavat, etteivät ole vielä päättäneet, minne hakevat!

Mikä meitä vaivaa? Annetaan ihmisten pitää tavoitteensa ja unelmansa. Oli kyse sitten menestymisestä ammatillisesti tai urheilijana. Elämä opettaa meistä jokaisen näkemään, onko rahkeita vai ei. Seistään vierellä ja tuetaan toisiamme epäonnistumisen hetkellä ja kannustetaan kohti uutta yritystä.

torstai 7. elokuuta 2014

Kun hevoselta lähtee jalat alta

Olen onnistunut tänä kesänä saamaan Tintin laukkaa säädellyksi vähän paremmin. Treeni alkoi keväällä kotona, oivallus jalostui kesäkuun alussa Hippolan järjestämässä klinikassa ja eteni edelleen Alavudella Hiltsun opastamana.

Verkkaa. Matalana. Kuvat Alica Lilja
Pikkumiehen syntymän jälkeen olen mielestäni kehittynyt kaikessa, mitä hevosen selässä teen. Silti minua vaivaa ärsyttävän usein ajatus siitä, että olen paska ratsastaja, jolle kukaan ei kuitenkaan viitsi sanoa sitä ääneen. Kuvittelen, että ihmisillä olisi muka oikeasti aikaa miettiä tunteitaini ja syöttää minulle pajunköyttä.

On lohdullista, että samoja ajatuksia voidaan tuntea myös maailman huipulla. Mary King kirjoittaa elämäkerrassaan, miten otettu hän oli siitä, että hänelle viimein tarjottiin hevosta ratsastettavaksi ja kilpailutettavaksi. Hänen mukaansa nämä ratsut menivät useimmiten William Fox-Pittille. Mary King oli kuitenkin jo tuolloin maailman ykösratsastajia, ei mikään aloitteleva nimi. Tätä vasten minun alemmuuskompleksini on pientä, vaikkakin se on minulle suurta ja totta.

Kapeat esteet ovat hankalia. Tintti ei enää epäröi. Silti huomaan ajattelevani, että se on vain tullut rohkeammaksi. Voisin luonnolliesti myös ajatella, että minä olen tullut paremmaksi ratsastajaksi.
Viime viikolla Tintti kompuroi maastotreeneissä. Se jotenkin sekosi ponnistuspaikassa ja menetti tasapainonsa alastullessaan. Oli hurja tunne, kun hevonen lähti alta ja lakosi kaikille polvilleen. Koska Tintti kuitenkin pääsi nopeasti ylös, minä meinasin jatkaa suoritusta. Vasta ohje "keskeytä" sai tajuamaan, että tämä todella on vain treeni. Niinpä kokosin meidät ja aloitimme alusta, tällä kertaa hallitummin.

Tehtävässä konkretisoitui se, mitä voi tapahtua, jos ratsastaa liian pitkällä ohjalla ja liian lujaa. On typerää ajatella, että "onpa vaikea tehtävä, nyt ratsastan vauhdilla eteen." Toivottavasti muistan jatkossakin pitää laukan terävänä, ettei tarvitse mennä pahemmin nurin ennen kuin se iskostuu päähäni. Ainakin tämän kompuroinnin jälkeen se tuntui helpommalta muistaa.

"Toivottavasti muistan jatkossakin pitää laukan terävänä, ettei tarvitse mennä pahemmin nurin ennen kuin se iskostuu päähäni. "


Jännitin seuraavaa päivää, tuntuisiko moinen raju kompurointi vanhassa hevosessa. Ei tuntunut. Kompurointi tapahtui alkutunnista, joten ehdimme hypätä vielä monta hyppyä eikä Tintin lihakset päässeet jumiin. Treenin jälkeen pesin sen ja annoin mennä piehtaroimaan. Sehän se on hevoselle parasta lihashuoltoa.

Tintti on jo nousemassa ylös. Valittömästi kuvan ulkopuolella vasemmalla olisi seuraava keltainen vene, jolle olimme menossa. Linja oli kaareva, esteet olivat ehkä 90 asteen kulmassa. Minun olisi pitänyt ratsastaa hallitummassa laukassa. Tulin liian lujaa.

Ehkä ensimmäinen kulmahyppy, jolle tulimme rytmissä.

Tässä Tintti on taas vähän matala ja levällään, mutta linja oli kaikenkaikkiaan ihan onnistunut. Tämä on sarjan A-osa.
Minun piti kirjoittaa mielen hallinnasta tähän lisää, mutta säästän sille ihan oman tilansa.


tiistai 5. elokuuta 2014

Päiväkotimaksut ja muita rahareikiä

Lapsemme aloittivat päivähoidon. Kaksi päiväkoti-ikäistä lasta tarkoittaa 550 euroa kuussa päivähoitomaksuihin. 550 euroa on järjettömän iso raha, ja vielä järjettömämmältä se tuntuu, kun hevosen ylläpidosta saa maksaa vielä enemmän.
Lapseni tuskin tulevat kulkemaan saappaissani.

Kaltaisillani amatööreillä, joilla on varaa yhteen hevoseen, harrastaminen on täysin kiinni tästä yhdestä hevosesta. Vaikka kovasti haluaisinkin ajatella, että nyt tärkeintä on vain treenata ja harrastaa vanhenevan hevosen ehdoilla, kaipaan ja janoan muuta. Ei tämä tunnu täydeltä harrastamiselta. Kun muut tekevät kisasuunnitelmia, minä yritän psyykata itseäni kestämään puolitehoisen tekemisen. Muistutan, että olen äiti ja äidin paikka on kotona. Lapseni tarvitsevat minua enemmän kuin minä tarvitsen kilparatsastusta tai uutta hevosta. Mutta ei se helpolta tunnu. Äidilläkin voi olla haaveita ja unelmia.

"Äidilläkin voi olla haaveita ja unelmia."


Tässä tilanteessa konkretisoituu se, että tämän lajin mielekäs treenaaminen ja etenkin kilpaileminen edellyttävät joko ammattilaiseksi ryhtymistä tai sellaista pääomaa, mikä mahdollistaa kalliin harrastamisen. Onko siis turhan rajua sanoa, että jos tässä lajissa haluaa kilpailla, on oltava rikas tai ammattilainen? Katkeralta se ainakin kuulostaa.

Ympyrä tuntuu sulkeutuvan kun muistan, miksi 13-vuotiaana laitoin kaikki tallikamat kiertoon enkä mennyt hevosten lähelle 15 vuoteen: mitä järkeä on tehdä tätä puolella teholla? Kaikki tai ei mitään.

Olen alkanut jäähdyttelemään sekä henkisesti että muutenkin. Rahat loppuvat, aika loppuu. Niillä on tehokas tapa kutistaa omia unelmia pienemmiksi.

Toisaalta huomaan yhä useammin ajattelevani, että miten tästä selviävät ne, joilla ei ole lapsia? Heillä ei ole mahdollisuutta nähdä sitä iloa, minkä saa itselleen katsoessaan lasten tekevän jotain, mistä he pitävät. Vanhempana olisin julma, jos en olisi vieressä seuraamassa heidän iloaan.

Miten sinä olet järjestänyt kaiken?


Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...