keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Heppatytöt ovat elossa!

Omassa nuoruudessani tallin nurkka oli se foorumi, missä moitittiin hevosenomistajien hevosenhoitoa tai ratsastustyyliä. Siellä ruodittiin muiden ratsastamiset tai ratsastamatta jättämiset. Siellä oltiin ihan varmoja, että ollaan parempia kuin jotkut muut. Siellä tiedettiin (tiedettiin ja tiedettiin), miten hevosia ihan oikeasti pitäisi ratsastaa ja hoitaa. Oltiin teinejä, jauhettiin selän takana ja hymyiltiin naaman edessä. Ihan niin kuin ihmisillä on ollut kautta aikain tapana toimia.

20 vuotta on muuttanut asioita oikeastaan aika vähän. Koska tänä päivänä vanhemmat kuskaavat lapset tallille ratsastustunnille ja välittömästi sen jälkeen takaisin kotiin, tallin nurkalta on siirrytty keskustelemaan nettifoorumeille. Tutuista ihmisistä länkyttämisen rinnalle on tullut tuntemattomien ihmisten asioiden nimetön puiminen. Tapa on hiukan eri, mutta idea sama vanha ja usein se pahin nettikommenttien heittäjäkin on tuttu, jopa hyvin läheltä. Usein unohtuu, että julkisesta loanheitosta voi joutua vastuuseen.

Myös hevostenpito on siirtynyt nettiin. Olen itse blogini myötävaikutuksella mukana tässä muutoksessa. Yksi asia pitää silti edelleen paikkansa: hevosista opitaan ensisijaisesti tallilla, ei netissä. Valitettavasti nykynuorilla ei vain ole aikaa eikä mahdollisuutta hengata talleilla kyselemässä ja oppimassa.

"Samaa tarinaa olen kuullut, että "vanhan ajan" heppatytöt ovat sukupuuttoon kuolevaa lajia. Toisaalta silloin 80-90 -luvuilla ei ollut meseä eikä feseä, ehkä vapaa-ajan viettomahdollisuudet olivat vaatimattomammat? Onko nykyvanhemmilla enemmän rahaa kustantaa lapsilleen kaikenlaista, ei tarvitse eikä ole aikaa vain pyöriä tallilla?!."

Näin kommentoi Ferrugo joitain vuosia sitten, kun kirjoitin kadonneista heppatytöistä. Mietin tuolloin todella, ovatko hevostytöt kuolleet sukupuuttoon. Espoossa julkisten bussiyhteyksien varrella oleville talleille pääsisi helposti ilman ajokorttiakin, mutta yksityistalleilla asiattomien oleskelu on kiellettyä. Ratsastuskouluilta hevostyttöjä löytyy enemmän. Siellä sentään saa viettää aikaa.

Minä ensimmäisen hoitohevoseni Oneston kanssa Lappeenrannassa Hubertusseuran tallilla. Onestolla on armeijan loimi, ollaanhan tässä varuskunta-alueella. Vuosi on 1990 tai 1991, olen noin 12-vuotias.
En missään nimessä sano, että netti olisi paha paikka oppia lisää hevosista. Netissä on helppo katsoa upeaa ratsastusta, siinä missä me lapsena pääsimme katsomaan oikeastaan vain ratsastuskouluratsastusta. Muistan, miten itse tavasin käännöskirjaa ratsastusvaelluksella tarvittavista varusteista. Tänä päivänäkään en ole tuon kirjan tietoja tarvinnut, mutta ratsastuskirjallisuutta oli vähän tarjolla. Nummelan ponitallit tuli kyllä luettua kaikki, samoin Chrisse Fagerströmin kirjat.

Siinä missä minulla ei lapsena ollut mahdollisuutta päästä laajemman tiedon lähteille, tänä päivänä ongelma on valtava tiedon määrä ja tiedon järkevyyden arviointi. Ihan joka blogista ei kannata poimia kaikkitietäviä vinkkejä ja ohjeita suurina totuuksina. Ilman omaa kotiopettajaa/ -valmentajaa tietoa voi olla vaikea jalostaa järkeväksi toiminnaksi.

Edelleen olen sitä mieltä, että hevosista opitaan parhaiten tallilla. Meidän tallilla reippaita vanhanajan tallityttöjä on edelleen. Uskon, että he pystyvät hyödyntämään tästä ajasta kaikki parhaat puolet: he saavat kaiken mahdollisen tiedon ja opin sekä tallilla että tietokoneen äärellä. Ensisijaisesti oppiminen kuitenkin tapahtuu tallilla. Järkevästi toimiessaan ihminen muistaa lähdekritiikin ja miettii, että joskus teorian soveltaminen käytöntöön ei tapahtu oppikirjamaisesti, kuten Strömsössä.

Kun yhdistää perimätiedon ja uudet tuulet ja viettää enemmän aikaansa tallilla kuin netissä, on varmasti matkalla kohti parempia hevosmiestaitoja. Ratsastuskoulu on paras paikka aloittaa. Siellä hevosia kohdellaan hevosina.

*******************
 Missä ja miten sinä opit hevosista? Onko hevosenhoitokulttuuri mielestäsi muuttunut?

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

United Colors


Tintillä on uusi ystävä!

Ässä on kyllä oikeastaan Tintin vanha maastoilukaveri. Tarhatuttavuuksina tyttöset ovat kuitenkin toisilleen uusia ja heti näin hyvää pataa. Ruokakin alkaa taas maistua.

Kuva: Milla Rouhiainen

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Vanhasta hevosesta luopuminen

"Moni ei halua hevosen kuolemaa omalletunnolleen, vaan mieluummin myy tai jopa antaa hevosen eteenpäin ja siirtää näin vastuuta. Hevosenkokoinen vastuu edellyttää kuitenkin ihmiseltä sitä, että kun aika tulee, ihminen päästää hevosen vihreämmille laitumille. Sen kiitoksen työstään on jokainen hevonen ansainnut."

Näin kirjoitetaan Suomen Hevosenomistajien keskusliiton sivulla. Olen vakuuttunut, että juuri vastuunsiirto aiheuttaa hevosille enemmän kärsimystä kuin asianmukainen teurastus lähimmällä teurastamolla.


Joitain vuosia sitten Tintti satutti jalkansa tallinpihassa liukastuessaan salaojasillalla. Se sai sillan alle jätetyistä (sic!) lahoista kyllästepuista tikun ruununrajaansa, mistä syystä jouduimme käymään klinikalla. Toimenipdehuoneessa tein mielessäni listaa siitä, kuinka suuria vaivoja alkaisin hoitaa. Olen päivittänyt listaa vuosien varrella ja nuo asiat ovat olleet sekä mieheni että valmentajieni tiedossa, jotta minun olisi sitten joskus helpompi tehdä äärettömän vaikeita päätöksiä hevoseni hyväksi.

Onko sinulla tällaista listaa?

Linkit:
Suomen Hevosenomistajien Keskusliitto - hevosesta luopuminen
http://www.shkl.net/omistaminen/hevosesta-luopuminen/
Suomen Hippos - Hevosen teurastaminen
http://www.hippos.fi/rekisterointi_ja_omistaminen/hevosen_hyvinvointi/teurastamot
Lemmikkilehto - hevosen tuhkaus
http://www.lemmikkilehto.fi/

P.S. Tintti on elinikäisessä teuraskiellossa cushing-lääkityksensä takia. Sen loppusijoitus tulee näin ollen olemaan lopettamisen jälkeen tuhkaus. Sitten kun se on ajankohtaista.

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Hevosen nälkä

Kyllä taas opettajaa naurattaa Ässän käkenä- blogin tykitys.

Kieli elää ja muuttuu. Tämän päivän slangikin on ihan ymmärrettävää, mitä tuossa pari viikkoa sitten slangikisaan osallistuneiden oppilaitteni mallilauseita kuuntelin.

Sen sijaan hauskaa on huomata, miten käsite hevosennälkä tarkoittaa nykyisin myös sitä, että voisi syödä hevosen. Minä esimerkiksi haluan syödä hevosta, mutta yritän välttää syömästä kuin hevonen. Hevosennälkä on eri asia kuin hevosen nälkä. Siinä mielessä ovat kyllä sama asia, että jos syöt kuin hevonen, syöminen johtaa ähkyyn, koska osaa oksentaa. Jos ihminen taas syö hevosen, hän syö aika paljon lihaa. Tulee varmasti tukala olo. Joskus voi olla niinkin kova nälkä

Syötkö sinä hevosta vai kuin hevonen? Rasvattomalla hevosenlihalla onnistuu päästä rantakuntoon, mutta kyllä se metukkakin maistuu. Ja aina kotimaisena. Tässä haaste meille jokaiselle: kun lisäämme kotimaisen hevosenlihan kysyntää, lisäämme myös sen tuotantoa ja yhä useammat hevoset saavat armollisen lopun joutumatta kiertoon.

http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/2010/10/olet-sita-mita-syot.html

http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/2011/07/onko-sinun-leivallasi-kotimaista.html



sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Niskan päälle

Minun mukavuusalueeni menee Tintin kanssa 80cm:n esteissä. Se on joskus iskostettu päähäni ihan jo Tintin iän vuoksi. Koska Tintti on niitä hevosia, jotka ratsastajan epäröidessä ennemmin kieltävät kuin pelastavat tilanteen hyppäämällä rennosti, olemme ruokkineet toisiamme ja pysyneet minun mukavuusalueellani.

Viimeisen vuoden aikana minut on kuitenkin jatkuvasti haastettu pois mukavuusalueeltani. En ole todellakaan uskaltanut kitistä, sillä kitinääntäni olisi tuskin kuunneltu. Sen sijaan olen kehittänyt erilaisia konsteja rauhoittaa itseäni silloin, kun vatsassa alkaa vääntää. Minulla on yleensäkin melko loistava kyky olla ajattelematta ikäviä asioita, joten esteiden edessä päätän ajatella, että esteet ovat matalampia. Yritän myös olla ajattelematta, että ratsastaisin koskaan ensimmäistä tai viimeistä estettä.

Tiedättekö: niin paljon nämä asiat ovat korvieni välissä, että nykyisin Tintti hyppää paljon rennommin lähes kaiken eteenlaitetun. No, ei tosin aina. Tässä pääsiäislauantain estetunnin kolmoissarjaa. Kiitos Erica Lilja.

A-osalle vähän sukeltaen


Hemmetti, mikä ristikko c-osalla! Hypyn korkeus olisi riittänyt, mutta ohjaus ei tullut tarpeeksi keskelle. 4vp.

Ratsastajaa pelotti nostettu c-osan okseri. Stop! Kuvaaja maistoi jo kakun suussaan.

Viimeinkin niskan päällä!
Onneksi ratsu pitää päänsä ylhäällä eikä peruuta tai käänny.

Itse asiassa nostaa päänsä ylös, ja ratsastaja kampeaa itsensä paikalleen.
- Sori kaverit, ei kakkua tänään!
- Pohje kiinni, tuuppaa vähän, mutta älä hyppää ennen sitä!- Okei! (C-osaa ei ole korotettu, ei ole kororettu, ei ole korotettu…)
B- osalla Tinttikin jo katsoo: mikäs se sieltä tulee?

No sieltä tulee okseri, joka ei ole radan viimeinen!

torstai 17. huhtikuuta 2014

Masentunut hevonen ja mielenvikainen omistaja

Hevoseni lauma hajosi, kun karsinanaapurit vietiin kaikki tahoilleen pois lyhyen ajan sisällä. Ainoa laumaan jäljelle jäänyt hevonen ei ole koskaan ollut Tintin suurimpia ystäviä.

Lauma oli kasassa vielä silloin, kun solisluuni katkesi. Sairauslomani ensimmäisen viikon aikana Tintti alkoi jättää greenline-fiberline -mössöään syömättä. Kun viimeinenkin vanhan lauman jäsenistä oli viety pois, Tintin ruokahaluttomuus siirtyi väkirehuihin. Se on aina ollut vähän nirso, mutta tätä ei sentään ole ennen tapahtunut. Aikaisemmin se on tehnyt selväksi, että kaurat ja mössöt pitää olla erillään ja porkkanat lattiatasossa, ei ruokakupissa. Jos ne on erehdyksissä laitettu ruokakuppiin, ne on heiteltävä välittömästi pitkin karsinaa.

Sektoriruokailija
Kaura alkoi kuitenkin maistua vähän paremmin, kun keksin sulkea Tintin vieressä majailleen ponin karsinan yläluukun. Tintti sai ruokarauhan ja keskittyi syömään sen sijaan, että koulutti uutta ponia. Päätimme yrittää, josko ratkaisu löytyisi mössöjen koostumuksen muuttamisesta: pelkkää fiberlinea näin alkuun. Nirsoilu ja erityisesti ruokien sektorointi tuntui minusta vuosia sitten järjettömältä, mutta mieskin tuntui silloin puolustavan hevosta:
- No laitatko muka itse salaatin siihen kaiken lämpimän ruoan päälle?

Viime viikolla tallilta lähtiessäni päätin vielä käydä sanomassa naapuriponin omistajalle, että anteeksi kun suljin ponisi karsinaan, mutta kun hevoseni taitaa olla masentunut laumansa hajoamisesta eikä ole oikein syönyt hyvin tässä viime aikoina. Että sitä jotenkin häiritsee se ponisi tuttavallisuus ja että se on muutenkin niin tarkka, miten sen ruoka on siellä kupissa. Ettei saa niinku sotkea.
- Joo, ei se mitään, poninomistaja sanoi hymyillen.

Kotiin ajaessani mieleeni tuli, että minun täytyi kuulostaa mielenvikaiselta. Eikös se usein mene niin, että suurin osa hevosten kummallisuuksista on omistajien korvien välissä?

P.S. Tintti lienee kyllästynyt rehuihinsa. Nyt maistuu kaurat ja myslit ihan normaalisti, mutta mössöt ei. Sen sijaan ihan pelkkä vehnälese kelpasi. Onkohan vanha rouva todennut, että melassileikkeet ja sinimailaset ovat liikaa sen linjoille?

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Testissä maastoilusovellus

Maastossa käsihevosen kanssa. Ainakin kerran viikossa.
Minusta on mukavaa tilastoida ja mitata asioita. Latasin viime viikolla kännykkääni mainion sovelluksen helpottamaan maastoreittien hallintaa.

Yksi hyvä syy olla hankkimatta älypuhelimekseen Nokian Lumiaa on se, että iso osa hyvistä sovelluksista muokataan windows- käyttöjärjestelmään sopivaksi vasta jälkijunassa, jos ollenkaan. Englantilaisen maastosuojavalmistajan Woof Wearin Track my Hack -sovelluksen perusversion saa käyttöönsä iPhonelle ja android-käyttöliittymille ilmaiseksi. Lumiassa se ei toimi.

Sovellus käyttää googlen karttoja, joten saat kuljettujen kilometrien ja keskinopeuden lisäksi karttakuvat reitistäsi. Reitit voi nimetä haluamallaan tavalla vertailun helpottamiseksi. Reittitiedot voi halutessaan jakaa Facebookiin tai Twitteriin. Voit myös tallentaa sovellukseen maastokavereittesi tiedot sekä erinäisen määrän hevosia, jolloin myös eri hevosten treenit tulee arkistoitua. Verrattuna esimerkiksi SportsTrackeriin, jota olen aikaisemmin käyttänyt, tämän käyttö on tosi helppoa: painat ainoastaan "start hacking" tai "stop hacking".

Maksullinen versio sisältää tämän lisäksi mahdollisuuden sovellukseen tallennettujen kavereiden paikantamiseen - kätevää varmasti vaikkapa kisapaikalla?

Hae sovellus käyttöösi täällä http://www.woofwear.com/apps/

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Toteuttaisinko unelman?

Täydellisessä maailmassa ratsastaisin päivät ja kirjoittaisin yöt. Iltaisin lasten mentyä nukkumaan istuisimme mieheni kanssa sohvalla ja lukisimme mukavia kirjoja. Ikkunasta voisi vilkaista omia hevosia, jotka laiduntaisivat ihan siinä silmiemme alla. Punaviini olisi täyteläistä ja ajatukset positiivisia.

Maailmani ei ole täydellinen. Voisin tietysti yrittää tehdä siitä yllämainitun kaltaisen. Tarvittaisiin vain yksi mielevikaisuuskohtaus lisää: hankkisin toisen hevosen. Sen turvin saattaisin tulla siihen tulokseen, että hevosenpito tulisi halvemmaksi pitämällä ne omassa pihassa. Suostuttelisin mieheni muuttamaan kanssani puolimaalle, jonne rakentaisimme oman tallin. Jotenkin mies suostuisi. Ehkä kännissä.



Sitten me pystyttäisimme idyllimme. Hevosenpito kotona olisi halpaa: pelletteihin kuukaudessa 30 euroa/hevonen. Heinät ja kaurat molemmat 60 euroa/hevonen. Siis mitä, vain 120 euroa/ hevonen! Kun tallia maksettaisiin asuntolainan yhteydessä, niin hevosenpito olisi halpaa kuin saippua. Eihän kahden hevosen tallista nyt ansiotyöksi olisi, mutta siksihän on päivätyöt. Halvempaa se silti olisi, kuin maksaa kahta täyshoitotallivuokraa. Kivasti traikulla pääsisi tarvittaessa maneesille, hienot maastot lähtisivät kotiovelta ja kenttä olisi kelpokuntoinen.

Tai oli se silloin kesäkuussa, kun talokaupat tehtiin. Syksyn tulleen selviäisi, etteivät naapurit suostuisi antamaan teitänsä ratsatuskäyttöön ja että maneesille pääsisi ainoastaan virka-aikaan, jolloin tietysti itse olisin töissä. Tulisi talvi ja pimeys. Lunta olisi joka puolella ja kun työpäivän jälkeen viimein olisi saanut jotenkin sitä kenttää aurattua, ei oikein enää jaksaisi ratsastaa. Eikä lumitöiden jälkeen ajaa sinne maneesillekaan. Ehtisihän sitä, kun kesä tulisi. Ohuesti ehkä jo vähän kaduttaisi koko idylli, joka halvalla myytiin. Enää ei ihmeteltäisi, miten joku moisen ihana paikan halusi myydä.

Toukokuussa sitten olisi jo hyvä ratsastaa, mutta mukavasti tuo ilta-aika menisi aitojen korjaamiseen. Mutta kun ne hevot on tässä omassa pihassa, niin ehtisihän sitä! Kesäyöt ovat pitkiä ja hevosenpitäjä pitkämielinen.


Sitten tulisi taas talvi ja lunta. Sitten kevät, kelirikko ja naapuririidat. Kesällä ehtisi taas korjata aitaa ja pyydystää karkailevia hevosia, koska pitäisihän niiden jotenkin energiaansa purkaa.

Syksyn tulle minä taas työskentelisin päivät, raataisin illat ja valvoisin yöt. Istuisin nojatuolissani ja katselisin niitä kopukoitani ihan yksin. Mies olisi lähtenyt, koska eihän se oikeasti hänen unelmansa ollut. Minäkin saattaisin olla jo vähemmän onnellinen. Joisin keskikaljaa ja ajatukseni olisivat mustia.

**************
Lue myös: Minulla on unelma

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Aurinko paistaa ja luut paranee

Solisluu on siitä hyvä luu katkaista, että se paranee nopeasti. Kun aurinko alkoi viikko sitten paistaa ja estetunnit siirtyivät ulos, olin aivan tulisilla hiilillä, kun en päässyt hyppäämään. Järkevänä aikuisena (?) päätin kuitenkin odottaa viiteen viikkoon, joten lähdin tunnille eilen.

Oli niin ihanaa päästä hyppäämään taas tukkeja alkuverryttelyksi. Tintti tuntui kevyeltä ratsastaa ja varsinkin alkuun tosi vahvalta edestä. Siinä oli vieläkin jälkiä parin päivän takaisesta Piia Pantsun pitämästä sileän tunnista, jolloin se tuli läpiratsastetuksi oikein kunnolla. Estetunnin alussa tosin sanoin, että jos Tintti tuntuu alkuverkan jälkeenkin yhtä nuupahtaneelta kuin karsinassa ennen tuntia, en tee paljoa.

Mutta Tindehän vallan syttyi! Yhtäkkiä tuntui, että tahdittomuus oli todellakin menneen talven lumia, sillä kaikki sujui kuin tanssi. Sain jopa verryttelyn bankettiratsastuksessa kuulla, miten "nyt tuo on jo ratsastamista.". Se on meillä päin paljon sanottu! Tällä hymyillään ehkä loppuvuosi! Jos nyt viimeinkin alan oppia hyppäämään häiritsemättä Tinttiä, uskallan julistaa tehneeni pitkän matkan ja ison työn.

Olemme hypänneet talven mittaan ilmeisesti ihan maahan kaivettuja esteitä, sillä esteet tuntuivat alkuun tosi isoilta. Yleensähän ulkona esteet tuntuvat paljon pienemmiltä kuin samankorkuiset maneesissa.

Kiitos kuvista kuuluu jälleen Alica Liljalle.

Hyvä veto päällä! 

Sarjan a- osalle vähän turhan juureen...

… ja b-osalle vähän sukeltaen!



Olen muuten jostain syystä alkanut hoilottaa hypätessäni. En tiedä, mistä ihmeestä se purkautuu, mutta jos lähestyminen tulee jotenkin poikkeavaksi, suustani purkautuu hoilottava "LAAAAAAAAAAA!", joka jatkuu, kunnes hevonen on maassa. Ehkä se auttaa minua keskittymään? Tinttiä se ei onneksi häiritse. Minullahan on muutenkin tapana laulaa yksin maastoillessani. Lue täältä paljastus, mitä tulee useimmiten laulettua!

Onko muissa samaa hoilottajan vikaa?

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Spagettiraketti Pantsun valmennuksessa

Minulla oli reppu, repussa kypärä, raippa ja pillimehu. Tunsin itseni ihan koulutytöksi. Soitin vielä äidillenikin, että nyt lähdetään tulemaan. Olen ruoka-aikaan kotona.

Takana näkyy valkoista kentän hiekkaa. Ihana pohja! Kuulemma valkoista hiekkaa, strasselia ja kuitua öljyttynä.
Ero oli vain siinä, että en hypännyt pyörän selkään vaan tartuin hevoseni ohjaksiin ja talutin sen kotiin naapuritallilta, missä olimme Piia Pantsun valmennuksessa. Puhelinsoiton tein äidilleni, joka oli kotona lasteni kanssa. Muuta kuvamateriaalia ei ole, kuin tämä treeneissä tapaamani Katjan ottama kuva. Se on otettu valmennuksen jälkeen ennen kuin lähdimme käveleemään kotiin. Siitäkin tuli lapsuusolo: ei tallennettua kuvamateriaalia itse ratsastuksesta.

Vaikka olin kovasti odottanut mahdollisuutta päästä esittelemään kehittynyttä kevyttä istuntaani, sainkin ratsastaa lähes koko valmennuksen ilman jalustimia. Treenipaikan pohja oli täydellisen joustava ja sai Tintin liikkumaan kumipallomaisen tahdikkaasti. Olin ollut edellisenä päivänä koulutunnilla, joten Tinttiä ei tarvinnut paljoa ratsastaa avuille. Sen seurauksena kaikki avo- ja sulkutaivutukset menivät heti alusta asti nappiin.

Puomitreeni sen sijaan oli yllätyksekseni haastavampi, sillä taivutusten takia minulla oli allani poikkeuksellisesti hevonen, joka tuntui keitetyltä spagetilta ratsastaa, mutta joka lähti puomeille innokkaasti kuin raketti eikä millään olisi halunnut lyhentää laukkaansa. Sorruin lähtemään mukaan köydevetoon, vaikka ohjalle painavaa hevosta olisi pitänyt irrottaa, irrottaa, irrottaa... Viisi laukkaa 16 metrin väliin oli suurin määrä, mihin pääsimme, vaikka olisi pitänyt yrittää jopa kuutta tai seitsemää askelta. Tarkennukseksi, että neljä laukkaa on se perinteinen.

Sain perinteisesti noottia liian pitkällä ohjalla ratsastamisesta, kuinkas muuten. Käsien kantaminen on myös tupannut unohtumaan. Molemmista Cajuskin sanoi edellisenä iltana. Taas. Aina minulle sanotaan siitä, joten jokohan tämä akka alkaisi pikku hiljaa ihan tosissaan tehdä sille asialle jotain?

Mutta oih, minä taidan kuulla korvissani vain sen, että peräänanto oli hyvä ja että minua on opetettu tekemään sulkutaivutuksia hienosti. Ja koska minä aina keskityn näihin positiivisiin juttuihin, ohja jää pitkäksi ja kädet roikkuvat reisillä...

Ehkä minä tämän jälkeen omia mansikkoitani maistaneena muistan paremmin, että ne hienot sulkutaivutukset ovat nimenomaan sen ohjastuntuman ja peraanannon seurausta.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä

Kello soi 6.40. Auto starttasi 7.30. Autossa minä, cafe latte ja melko perinteinen takakonttivarustus: tallivaatteet, -saappaat ja työkassi. Korvissa Radio SuomiPopin aamu ja silmissä Kehä I:n vilinä.

Horse and Rider -lehden palkintosaappaat saapuivat jo ajat sitten. Hippos-lehden kolumnikisan palkintoja sen sijaan odotellaan edelleen...
En ole enää koskaan äitiyslomalla enkä hoitovapaalla. Tytär on odottanut äidin töihinpaluuta hartaasti, sillä hänelle on sanottu, että kun äiti palaa töihin, äiti saa palkkaa ja sitten voidaan ostaa uusi polkupyörä. Se on pinkki, siinä on kukkia ja edessä kaunis kori. Kun hain tytön tänään kerhosta, hän kysyi ensimmäiseksi, onko minulla palkka mukana ja ostinko pyörän. Oli pakko tuottaa pettymys, että on odotettava palkkapäivään.

Mitä tuntui palata töihin, kaikki kysyivät ja tuntuivat odottavan minun vastaavan, että kauhealta. Oli pakko tuottaa pettymys vastaamalla, että olen odottanut tätä. Elämä palautuu jollain tapaa arkisille uomilleen.

Ja kohtahan tässä on taas kesä. Yksi opettajan työn parhaita puolia.

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...