torstai 27. helmikuuta 2014

Pidä pipostasi kiinni, Anniina!

90-luvun alkupuolella pipon päähän laittaminen olisi saanut levikset repeemään. Joitain vuosia myöhemmin pipo kuului grungeen, sittemmin hoppareille. Minulla oli pakkasesta punaiset korvat ja laskettelurinteessä Bula-hattu.



Viime talvena tunsin todella olevani so last millenium, kun itseäni toistakymmentä vuotta nuorempi nainen asetteli päähäni pipoa siten, ettei se enää näyttäisi täysin idiootilta, kuten väitin. Kun katsoin itseäni peilistä uuden piponi kanssa, ajattelin, että ero olisi ollut sama kuin jo 90-luvulla olisi jättänyt lippiksen lipan taivuttamatta kaarelle. Nykyisin ne kuuluu pitää suorana, mikä näyttää minusta edelleen todella typerältä.

Sitä en ymmärrä edelleenkään, että nykyisin päätä pitää hauduttaa pipossa koko ajan. Jos 20 vuotta sitten en ymmärtänyt laittaa pipoa päähäni pakkasella (laitoin kotoa lähtiessä, mutta nurkan takana pistin sen laukkuun), nykyisin en ymmärrä, miksi sitä pidetään päässä säällä kuin säällä.  Hevonen ei tarvitse koko ajan loimia eikä ihminen pipoa.

Koska naamassani on sekä finnejä (vielä!) että ryppyjä - mikä sinällään on täysin epäreilua - , uskaltaudun leikkimään trendikästä. HorseCareCornerin hyllystä löytyi minulla täydellinen Tintti-pipo. On blingiä ja kaikkea. Pipon voisi teettää millä tahansa haluamallaan kuvalla, mutta nyt ei tarvinnut ryhtyä logonvalmistushommiin, mitä olin ajatellut.

Tämä saisi mun levikset repeemään, jos ne ei olisi revenneet jo 90-luvulla. Silloin ne revittiin itse. Oli muodikasta. Nyt minut on päivitetty. Ulkokäyttöön.


keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Kirjoittaminen kannattaa aina

Viime syksynä eräää iltana otti päähän. Suosikkilehteni Horse&Rider oli lähettänyt tilaajilleen Lucinda Greenin kenttäratsastus-dvd:n. Lahja oli kuitenkin UK Only. Harmittelin asiaa, ja päätin antaa palautetta.

Nettisivuilta löytyi yhteydenottolomake ja niinpä aloin suoltaa tekstiä sähköpostiin. Kohteliaasti kerroin, miten mieheni tilasi minulle lehden, miten minulla on hevonen ja kaksi lasta ja miten on kiva lukea Horse&Riderin isetreenausohjeita, sillä suomalaisissa lehdissä niitä on aika vähän. Kerroin, että hevosenpitoon saa helposti kulumaan tonninkin kuussa ja että näissä olosuhteissa toden totta tarvitaan maneesi.

Loppuun kirjoitin, että olisi kuitenkin kiva, että tilaajalahjat tulisivat myös Suomeen.

Tammikuussa vastaava toimittaja otti yhteyttä ja kysyi olisiko minulla kivoja kuvia itsestäni ja hevosestani. Viime viikolla ilmoittivat, että kirjeeni on valittu kuukauden kirjeeksi.




Tänään lehti sitten ilmestyi minullekin. Tekstissä on kivasti tallella kaikki väsyneen äidin kielioppivirheet, mutta itse asia - miksi ette lähetä lahjoja Suomeen - oli leikattu pois. Mieltä kuitenkin lämmittää tieto siitä, että paluupostissa pitäisi tulla nahkaiset saappaat palkinnoksi Star Letteristä. Kengännumeronkin kysyivät jo.

Suomi-eksotiikka siis puree. Jopa sen verran, että editoitu teksti antaa itse asiassa kuvan, ettei meillä saa mistään mitään ohjeita hevosten itsenäiseen ratsastamiseen. Kirjettä kirjoittaessani en todellakaan ajatellut tekstini hukkuvan muualle kuin jonnekin bittiavaruuteen; sanavalintoja olisi voinut vähän hioa.

Olen siis pahoillani, rakkaat maanmieheni ja -naiseni. Mustattu Suomikuva on hinta, jonka olette uusista saappaistani maksaneet. Britit uskovat nyt minua ja toimittajaa, joka tekstiäni muokkasi. Toimittajahan on aina oikeassa ja suomalainen rehellinen.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Vanha nainen hunningolla

Olimme pari viikkoa sitten porukalla maastossa järven jäällä. On ihana tunne, kun voi laukata tasaisella pinnalla rinta rinnan. Se jos mikä on ratsastusta parhaimmillaan. Ratsastimme järven jäältä toiselle, pienten metsäkaistaleiden läpi poiketen. Jää oli paksuudeltaan pari viikkoa sitten vielä useita kymmeniä senttejä.

Pellonlaitaa Kirkkonummelta
Golfkenttä Gumbölessä

Tintti oli aika hyvässä vedossa, joten toiseksi viimeisellä laukkapätkällä uskalsin jopa pyytää siltä vähän. Järven jää on tasaisuudessaan siitä metka paikka, että siinä uppoaa uskomattoman helposti vauhtisokeuteen. Kun rinnalla laukkaa oikeasti nopeita hevosia eikä laukan tahti muutu maastonvaihteluiden takia, on oltava tarkkana, sillä riski ratsastaa hevonen näännyksiin on suuri. Itsehän ne eivät pidä tästä asiasta mitään huolta, joten vastuu on ratsastajan. Tinttikin kerta kaikkiaan innostui pyynnöstä ohittaa rinnalla laukkaavia oikeasti nopeita hevosia. 19-vuotiaani paineli menemään omilla äärirajoillaan, aivan minun huomaamattani. Ja kun sen aika nopeasti tajusin, sepä ei tullutkaan enää takaisin.

Pidätin, vedin ohjia ristiin. Ei mitään reaktiota. Lopulta puristin pohkeilla vain lujempaa ja komensin sitä huutamalla, että nyt pysähdyt! SEIS! HALT! *KELE! Vasta kaiken tämän jälkeen se suostui tulemaan takaisin, korvat hörössä puuskuttaen.

Ja sitten se ei tuntunut olevan enää valmis luopumaan ykköspaikastaan letkanvetäjänä. Ja niinpä vanhan rouvan annettiin se pitää. Nautiskelin laukasta ja eteenpäin höröttävistä korvista, vaikkei hevoseni pidätteitä juuri kuunnellutkaan.

Seuraavana päivänä Tintti oli toden totta maitohapoilla. Minua on aina varoitettu maitohapoille ratsastamisesta ja olen aina kovempien treenien jälkeen miettinyt, onkohan se nyt ylirasittunut vai ei. Nyt ei ollut epäilystäkään, sillä niin kankeasti tammani käveli maneesiin seuraavana päivänä. Suurien linjojen hölkkä pitkällä kaulalla vetreytti sen kuitenkin aika nopeasti. Sitä seuraavana päivänä se sai taluttelumaaston, ja oli sen jälkeen jo entisellään.

Virhearviointihan se maasto sinällään oli, näin jälkikäteen ajatellen. Mutta mitä jälkikäteen juttelimme, olimme kyllä vakuuttuneita siitä, että maaston positiiviset psyykkiset vaikutukset Tintille olivat lopulta merkittävämmät kuin se, että sen lihakset kipeytyivät.

Se nyt kuitenkin on varmaa, että ei tätä ihan tällä tavalla oteta uusiksi. Mutta "Otin tietoisen riskin kuin hairahdin, oltiin vanhat naiset hunningolla."

******

P.S. On oikeasti tosi hyödyllistä tietää, miten oma hevonen reagoi, jos se pääsee lähtemään käsistä. Minulla on vuosien takaa kokemusta siitä, että kun Tintti lähti käsistä ja istuin alas, se pukitti. Se on melko luonnollinen reaktio hevoselta, sillä jos se lähtee laukkaamaan lujaa ja ratsastaja kauhistuu ja yritää pidättää istumalla alas, liikkeen päälle jyskyttävä ratsastajan takapuoli ei taatusti tunnu kivalta. Ja silloinhan se pitää viskaista pukittamalla pois. Tintin kanssa pitää vain seisoa timakasti ylhäällä ja tiivistää istuntaa pohkeista. Ja pidättää. Ja huutaa ohjeita päälle. Järven jää on hyvä paikka treenata, sillä siellä on tilaa pidättää.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Toisen polven yhteys

Käytyäni katsomassa jokaista Monty Robertsin Suomen-esitystä, katsottuani videoita ja luettuani kirjoja, aika tuntui olevan kypsä. Vanha tamma sai toimia koekaniinina: viime syksynä oli ensimmäisen Join-upin aika!

Sentään en ryhtynyt rakentamaan pyöröaitausta, joten maneesi sai kelvata. Ensin pohdiskeli ajattelin laittaa esteitä maneesin keskelle rajaksi, mutta totesin sitten, että olkoon. Kyllä tämän pitäisi onnistua ilmankin. Ajankohta piti valita tarkkaan, koska en halunnut tulla keskeytetyksi. Jännitti.

Pahaksi onneksi lapset piti ottaa mukaan. Nuorempi päiväunille ja vanhempi maneesin nurkkaan pelaamaan äidin kännykällä. Peilit piiloon, hevonen vapaaksi. Eleitä ja käsien asentoja olin opetellut kirjasta tarkasti jo vuosien ajan. Ja hyvinhän se Tintti liikkeelle lähti. Käsiäni oikeaoppisesti huitoen Tintti vaihtoi suuntaa. Ja uskomatonta, siinä se sitten laski päänsä ja maiskutteli. Ja sitten pysähtyi pää alhaalla.

Otin askeleen hevostani kohti, kääntyminen ympäri ja sitten pysähtyminen. Tintti tuli perässä muutaman askeleen. Uusi yritys; sama seuraus. Viimein Tintti seisoi vieressä ja sen otsaa saattoi silittää. Yhdessä lähdettiin kävelemään yhteiseen suuntaan, ihan niin kuin Monty opettaa.

Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Tintti nimittäin kääntyi, käveli nurkassa istuvan lapseni luokse ja työnsi turpansa kiinni vihaisiin lintuihin.

- Äiti, mitä toi tekee?
- No se nyt sitten haluaa olla sinun kanssa.
- Miksi?

Niinpä, huokasin. Kyykistyin maahan ja kutsuin hevostani
- Tuu kuule tänne.

Tintti katsoo, huokaa ja kävelee luokseni, minkä jälkeen jatkoimme vierekkäin kävelemistä. Sitten juoksimme vierekkäin.

Ehkä tässä oli jo yhteys löydetty. Kahdessa polvessa.

maanantai 17. helmikuuta 2014

Takkia niskaan

Philippa padded jacket.
Hevosen varusteiden määrä ja hevosen hoitoon käytettävä aika ovat usein suoraan verrannollisia naapurikarsinoihin. Käsi sydämellä on syytä tunnustaa, että vertaispaine saa laittamaan hevosen niskaan lisää loimia ja kuorruttamaan hevosta kaikenlaisilla tököteillä sekä hoitamaan lisäravinteilla, joista ei ole oikeasti haittaa, mutta tuskin mitään hyötyäkään. Kun ympäristö vaihtuu, paine hellittää ja säästyy rahaa.

Tai sitten ei. Tänä talvena havahduin, että omat vaatteeni ovat vanhoja ja kuluneita. Se alkoi HIHSistä, kun kaikki myyntikojut pursusivat erilaisia muhkeita untuvaliivejä. En kuitenkaan halunnut untuvaa. Halusin oikeasti konepesunkestävää. Arvatkaa, tuhlasinko siis Martha Rideweariin. Alutalven kuljin toppaliivissäni kaikkialla muualla paitsi tallilla. Kun ilman viilenivät, aloin haaveilla hiukan moottoripyörätakkia muistuttavasta vahapintaisesta kevyttoppatakista. Sitten ostin sen ja toppaliivi lämmitti ihanasti siinä päällä. Sadekaan ei haitannut, sillä pinta hylki vettä.

Sitten tuli pakkasta ja toppatakin tarve. Viime talvena ostettu raskausajalle tarkoitettu parkatakki siirtyi tallikäyttöön ja investoin Marthan toppatakkiin. Ja samalla ihana toppaliivini siirtyi tallikäyttöön. Edellisestä olivat vanut karanneet jo ensimmäisessä konepesussa talvella 2008.

Nyt olen takitettu, köyhä ja hoitovapaalla. Ja Martha-mallistoon on tulossa kevääksi musta trenssi. Se ei onneksi ole vielä kaupoissa. Että voikin ihminen mennä jotenkin sekaisin yhdestä vaatemerkistä. En ole koskaan ollut mitenkään merkki- innostunut. Siis sen jälkeen, kun kaikilla oli pakko olla Leviksen 501:t. Siitä on jo pari vuotta. Maksoivat markkoja. Rippijuhlista saadut rahatkin käytettiin sellaisiin. Ostettiin liian pitkät lahkeet ja ratkottiin lahkeiden saumat sivusta auki, jotta lahje laskeutui kauniisti teräskärkisten maihareiden päälle.

Oltiin nuoria, laihoja ja hiton hyvän näköisiä. Nyt ollaan enää hyvännäköisiä. Uusissa vaatteissa nyt ainakin. Tallin ulkopuolella.

lauantai 15. helmikuuta 2014

Lapsiparkki

Minulla on lapsia ja hevonen. Aina välillä törmään ihmisiin, joiden mielestä nämä eivät mitenkään sovi yhteen. Melko usein kärkkäimpien kommenttien takaa löytyy joku henkilökohtainen tragedia. Valtaosa suhtautuu kombinaatioon kuitenkin yhtä luonnollisesti kuin jos perheessä olisi koira. Eläimestä huolehtiminen on takuulla asia, joka vaikuttaa koko perheeseen.

Olen lasteni syntymän jälkeen odottanut, että voisin lukea jonkun ratsastuskoulun mainostavan lapsiparkkia. Jos pyhäkouluakin pidetään kirkonmenojen aikaan, missä on ponikoulu lapsille, joiden vanhemmat ovat ratsastustunnilla? Jos voit mennä liikuntakeskuksen jumppaan jättäen lapsesi leikkimään ohjatusti keskuksen leikkitilaan, miksei sama onnistuisi tallilla. Kaikki vanhemmat tarvitsevat aikaa myös itselleen. Silti oman ajan ottamisesta tulee valitettavan usein syyllinen olo.

Lapsiparkki- idea muuttuu yksikertaisuudessaan helposti monimutkaiseksi. Voin kuvitella, miten vastaranta löytää monta hyvää syytä olla järjestämättä moista hullutusta. Onhan talli nyt ihan luvattoman kamala paikka lapselle. Siellä voi kuolla valtoimenaan jyräävien hevosten ja irti laukkaavien traktoreiden alle, ja yhtäkkiä olisi asiaa sekä eläin- että lastensuojeluviranomaisille. Ihme, että suuret ikäluokat ikinä selvisivät hengissä, kun asuivat maalla.

Mutta kuka lapset sitten hoitaisi? 90-luvulla taidettiin tappaa sukupuuttoon tallitytöt, kun alettiin puhua orjatyön teettämisestä, joten tallilla kaikilla on nykyään tärkeää tekemistä eikä kukaan ole jouten. Vastarannalta nousisi ehkä nyt myrsky! Hulluahan lastenhoitoa olisi ainakaan tyttöjen harteille sälyttää. Milloin muka vanhemmat lapset olisivat hoitaneet nuorempia! Taas olisi asiaa lastensuojeluviranomaisille! Ei ehkä kelpaisi, että tytöille maksettaisiin. Tulisi liikaa työnantajakuluja ja kouluttaahan tytöt siihen pitäisi! Kuka maksaa laskun?

Sitten pitäisi miettiä vastuu ja vakuutukset. Ovatko lapset ratsastuskoulun asiakkaita ja vakuutettuja? Kuka kantaisi lopullisen vastuun? Ratsastuskouluyrittäjä? Tallitytöt? Tallityttöjen vanhemmat? Opettajat koulussa? Mitä jos jotakuta alkaa itkettää? Hevonen säikähtää, jos lapsi itkee. Tulee maailmanloppu ja soittaa juristi. Vapaavalintaisessa järjestyksessä.

Kysymysten määrä pakottaa miettimään, että helpompaa on pitää sellaiset aikuiset poissa ratsastustunneilta, joilla on lapsia, mutta ei valtavaa lapsenvahtiverkostoa käytettävissään. Vastaranta varmaan muistuttaa, että jos lapsia hankitaan, täytyy elämää elää lasten ehdoilla. Mutta entä jos kaikkien etu otettaisiin huomioon? Jos lapsiparkki on OK kuntosaleilla, miksei se voisi olla sitä myös tallilla? Jos vanhemmat voisivat ratsastaa hyvällä mielellä samalla, kun lapsilla olisi kivaa yhteispuuhaa ja tekemistä oman ponikerhon merkeissä, ja joku kolmas saisi siitä vielä lapsenkaitsemispalkkaa, eivätkö siinä voittaisi kaikki osapuolet, ratsastuskouluyrittäjää myöten?

Kuka ottaisi haasteen vastaan? Onko joku jo ottanut?



torstai 13. helmikuuta 2014

Koulutus on sinun hintalappusi

Petra Hackman kirjoittaa nettikolumnissa "Hevosmiestaidot takaisin kunniaan" äärimmäisen hienosti hevosalan ammattilaisten merkityksestä harrastajille. Hevosalan palveluiden kysyntä on kasvanut ja sen myötä amatöörien tarjoaminen hevosalan palveluiden tarjonta lisääntynyt. Turvallisinta sekä itsesi että hevosen kannalta on valita kokeneen ammattilaisen palvelut.

Koulutus on yhteiskuntatieteellisesti ajateltuna ihmiseen kiinnitettävä hintalappu. Tuo hintalappu määrittelee osaamisesi arvon. On hyvä, että hevosalan amatöörit eivät kehtaa pyytää palveluistaan samaa palkkiota kuin ammattilaiset, mutta amalla he polkevat hintoja alaspäin. Kalliissa lajissa tavallisen harrastajan rahat ovat tiukilla, jolloin tulee valtava kiusaus ajatella, että amatööriratsastaja, joka on ratsastanut menestyksekkäästi useita hevosia, voisi tarjota samaa osaamista kuin ammattilaiset. Joskus toki voikin.

Opiskelin yliopistossa seitsemän vuotta. En ole koskaan kokenut tietäväni teologiasta niin paljon kuin mielestäni tiesin ensimmäisenä opiskeluvuonna. Kaikki oli uutta, tiedonjanoni oli suurta ja innostukseni valtavaa. Olin kaksikymppinen ja halusin vilpittömästi jakaa palan osaamistani kaikille, jotka siitä halusivat jotain tietää. Tämä oli täysin luonnollista.

Seitsemän vuotta myöhemmin en enää ollut ollenkaan niin varma osaamisestani. Pääni oli vuosien aikana pumpattu niin täyteen tietoa, että ymmärsin olla pitämättä itseäni teologian rautaisena ammattilaisena. Ymmärsin, että voin olla väärässä ja tietomääräni on rajallista. Olin maisteri ja ammattilainen, mutta hiukan epävarma. Ja sekin oli täysin luonnollista. Vasta siitä alkoi ammattitaidon kehittäminen. Se onkin sitten elinikäinen matka.

Minunkaltaisiani paljon opiskelleita on ratsastuksen parissa paljon. Me suhtaudumme amatöörivalmentajiin ja -tallinpitäjiin varauksella siksi, että me arvostamme koulutusta ja kokemusta. Ikäkään ei merkitse, jos on osaamista.  Joskus kokemusta voi olla riittämiin ilman koulutustakin, mutta hintalapun lisäksi koulutuksella on myös oma arvonsa itsetunnon kohottajana. Se ei tarkota ylpistymistä vaan ammattiylpeyttä. Jokaisen koulutuksen saaneen pitäisi pitää huolta ammattikuntansa ammattiylpeydestä.

Kun opiskelin ohjausalan koulutusta Itä-Suomen yliopistossa, tein sitä työn ohessa. Olin työskennellyt alalla jo pitkään, mutta ohjausalalla on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että koulutus hankitaan näin. Se, mitä minulle jäi koulutuksesta kaikista merkittävimpänä mieleen on seuraava asia, jonka sanon itselleni joka kerta, kun tapaa uuden oppilaan:

Ohjattavani ei ole minä, eikä halua toimia kuten minä. Hän ei opi samalla tavalla kuin minä eikä tavoittele samoja asioita kuin minä. Hänellä on eri määrä aikaa käytettävissään uusien asioiden oppimiseen ja hänen elämänsä on aivan erilainen kuin minun. Ja vaikka hän haluaisi päätyä samaan ammattiin kuin minä, hänen tiensä sinne tulee olemaan aivan omanlaisensa.

Hevosalan ammattilainen osaa suhtautua oppilaaseensa ja hevosiinsa tämän periaatteen siivittämänä.  Omasta kokemuksestaan ammentaen ja alati uutta oppien, katsoen ja kuunnellen.

Lue myös:
http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/2013/03/ylpea-opettaja-vai-ylpeasti-opettaja.html

tiistai 11. helmikuuta 2014

Ystävänpäiväarvonta: voita Lunetet itsellesi ja ystävällesi

Puhutaan alapääjuttuja on yksi luetuimmista postauksistani. Lähes päivittäin blogiini päädytään, kun etsitään tietoa, miten voisi ehkäistä ratsastuksen aiheuttamia hankaumia alapäässä. Yhdeksi ongelmanaiheuttajaksi nostettiin aikoinaan myös kuukautissuojat.



Ystävänpäivän kunniaksi Ruuhkavuosiratsastajan uusi yhteistyökumppani Lunette mahdollistaa arvonnan, jossa voi voittaa sekä itselleen että ystävälleen kuukupin tykötarpeineen. Yhden kuppipaketin arvo on 34 euroa, koko palkinnon arvo on siis 68 euroa

Kuuletko kuukupista ensimmäistä kertaa? Miltä kuulostaisi, että sinun ei tarvitse huolehtia kuukautisistasi kuin ehkä vain kahdesti päivässä? Että voisit tehdä kisa- ja tallireissut kaikessa rauhassa ja keskittyä olennaiseen miettimättä ohivuotoja, vessakäyntejä saati -hygieniaa talliolosuhteissa? Lisäksi Lunettea voi huoletta käyttää ihan koko kuukautisten ajan, myös loppuvaiheessa, jolloin vuoto on usein niukkaa.

Lunette on lääketieteellisestä silikonista valmistettu uudelleen käytettävä kuukautissuoja. Se on helppokäyttöinen, turvallinen ja hygieeninen vaihtoehto kuukautissiteille ja tamponeille. Oikein käytettynä Lunette-kuukautiskuppi kestää vuosia, joten se on myös taloudellinen ja ympäristöystävällinen. Tutustu Lunetteen osoitteessa http://www.lunette.com/fi/

Arvontaan pääset osallistumalla alla olevalla lomakkeella viimeistään sunnuntaina 16.2.2014 ennen puoltayötä. Myös Facebookissa tätä postausta jakaneet osallistuvat arvontaan. Voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti.

Onnea matkaan!

EDIT 18.2.2014. Arvonta on suoritettu ja voittajalle on ilmoitettu sähköpostitse. Kiitos kaikille osallistumisesta!

Viikonlopun treenejä

Lauantaina Tintin hyvä vire hypyissä jatkui. Olen nyt entistä vakuuttuneempi siitä, että se todella tykkää siitä, että se saa hypätessä vapautta eikä sitä yritetä pusertaa aktiiviseen lyhyeeseen pakettiin. Jokaisessa kuvassa, missä minulla ei ole hypyssä laisinkaan tuntumaa, Tintillä on ihan toisenlainen ilme. Nyt kun se saa päättää hyppypaikkansa ilman, että yritän millään muulla tavalla vaikuttaa siihen kuin kääntämällä esteelle ja ratsastamalla eteen, se tekee loistavaa työtä. Minusta sen itseluottamus on kasvanut ja sen myötä meininkiin on tullut iloa.

Mutta toki näin on käynyt myös satulassa istuvalle. Tässä vähän Ellun ottamia kuvia ja sokerina pohjalla vielä videokin.

"Anna minun käyttää kaulaani!"

"Ui-jui, mikä este!"

"Pää kavioihin. Vai kaviot korviin? Tuli pitkä hyppy."


Nyt on tuntumaa, mutta katso korvia...
Loppuverkkaa

maanantai 10. helmikuuta 2014

Klipperin vuosihuolto

Terät suojattuina
Olin jo ehtinyt pelätä, ettei klipperistäni saa enää toimivaa kalua. Olin teroituttanut terät, mutta kone ei silti leikannut. Kukaan ei oikein osannut sanoa, minne laite kannattaisi lähettää. Ja minä kuitenkin kyselin aika monesta hevostarvikeliikkeestä. Yksi tiesi, minne terät voisi lähettää, mutta huoltopalveluista ei tiedetty mitään.

Sitten Horzen ystävällinen myyjä antoi minulle yhteystiedot Teroituspalvelu Sihvoon. Soitin paikalle etukäteen kertoakseni, millaisesta laitteesta oli kyse ja että laitteesta puuttui teriä paikallaan pitävä ruuvi. Pyysin hinta-arviota ja kerroin samalla, että mikäli huolto tulisi maksamaan mansikoita, olisin valmis ostamaan sijoittamaan huoltorahat ja ylimääräiset pennoset kokonaan uuteen laitteeseen. Sellaiseen, jolle varmasti saisi varaosia. Sihvolta sanottiin, että laita tulemaan, he katsovat, kannattaako sille tehdä mitään. Ja että usein huolto tekee ihmeitä.

Huolto kesti pari viikkoa. Laite tuli takaisin kauniisti paketoituna, terät teroitettuna, ruuvit vaihdettuna ja laatikko niin siistinä, että melkein hävetti, millaisessa kunnossa laitoin itse laitteen postiin. Lasku ei ollut paha ja sokerina pohjalla minua oli muistettu myös uudella ruuvimeisselillä.

Kaiken lisäksi laite pelittää entistä ehompana. 90 euron lasku piti sisällään vuosihuollon, ylimääräiset ruuvit, kaksien terien teroituksen sekä postikulut. Parasta on silti se, ettei enää tarvitse miettiä, missä huollattaa ja teroituttaa laitettaan jatkossa.

Vanhat ruuvit ja ruuvinväännin

Uudet ruuvit

Pelittää entistä ehompana!

perjantai 7. helmikuuta 2014

Apassionata 2014


En ollut ennen nähnyt Apassionataa. Ehkä olin ajatellut sen olevan hevosten kanssa näyteltyä tyylikästä teatteria, jossa fiiliksen kuitenkin pilaa selän takana sarkastisia kommentteja heittävät kanssakatsojat, jotka syövät kovaäänisesti jotain, koska ihmisen täytyy nykyisin koko ajan sekä tunkea asioita suuhunsa että päästää ajatuksia sieltä ulos.

Olin sekä oikeassa että väärässä, mutta hiukan turhan ennakkoluuloinen. Esitys oli hieno ja musiikki riittävän kovalla. Hevoset olivat upeita, niiden kouluttaja-ratsastajat taitavia ja temput vaikuttavia. Tarina oli unenomainen ja kerronta ehkä hieman lapsellista, mutta ne kaikki sadat lapsikatsojat vanhempineen nauttivat varmasti. Kyseessä siis todellakin on koko perheen show, jossa esityksestä nauttiminen voi tuntua hankalimmalta siitä perheenjäsenestä, joka ei ymmärrä tulleensa teatteriin vaan uskoo olevansa este- tai kouluratsastuskilpailussa miettimässä, onko suoritus kutonen tai hyppypaikka täydellinen. Koska hän on pätevä sitä arvioimaan.

Pian nelivuotias tyttäreni olisi taatusti ollut haltioissaan. Minä olin sitä hänen puolestaan. Hevoset näyttivät nauttivan esiintymisestä, saivat paljon kiitosta ratsastajiltaan ja näyttivät hyvinvoivilta. Jos joku ei sitä ollut, sen ei taatusti tarvinnut esiintyä.

Kun hevonen ja ihminen toimivat yhdessä, se on aina hienoa. Siihenhän Monty Robertskin tähtää. Apassionatan ratsastajat kouluttavat ja hoitavat itse hevosensa. Bondaus ei ole teatteria vaan totta. Poislähtiessä mietin (viimeviikkoisen Facebook- päivityksen perusteella) ainoastaan seuraavaa: on hyvä, että jokaisella hevosella on oma ihminen, joka siivoaa lattialta sen pissat.

Ja sitten ehkä vähän sitä, että miten voisin opettaa Tintin laukkaamaan vierelläni.

******************

Apassionata Hartwall Areenalla tänä viikonloppuna la-su klo 13.00 ja 18.00.
http://www.apassionata.com/fi/

Lue myös, mitä tapahtuu kulissien takana
http://www.hippola.fi/2014/02/apassionatan-kulissien-takana/

torstai 6. helmikuuta 2014

Pelottavia palkintoja

Heräsin tähän aamuun lukemalla Etelä-Saimaa -lehdestä mielipidekirjoituksen. Siinä valkoinen lihaasyövä heteromies maalaa kauhukuvia siitä, mitä homoseksuaalisuuteen varauksetta suhtautuminen toisi mukanaan kansallislajimme jääkiekon nuorisokasvatukseen. Hän pelkää, että poikien välisestä suhteiden erotisoitumisesta tulisi osa joukkupelin todellisuutta, minkä seurauksena yhteismajoituksesta pelimatkoilla jouduttaisiin luopumaan. Tämä tulisi kalliiksi ja tästä syystä kansallislajimme suosio olisi hänen mielestään eittämättä nyt vaarassa. Lue mielipide täältä.

Mitäs me ratsastajat tähän sanomme. Voisimme toki lohduttaa, että kyllä sitä voi harrastaa myös kokonaan omalla rahalla. Mutta ratsastus onkin akkojen ja homojen laji.  Jos homoseksuaalisuuteen suhtauduttaisiin jääkiekon piirissä yhtä suvaitsevaisesti, jääkiekolle kävisi niin kuin ratsastukselle. Ei tulisi enää MM- kultaa, kun pelimatkoilla keskityttäisiin vain homostelemaan. Ratsastajatkaan eivät saavuta mitaleita. Kaikki vain homostelevat jossain eivätkä keskity treenaamiseen, kun saavat vapaasti olle keskenään.

Niin sen täytyy olla. Ja näillä mielipiteillä jääkiekon arvostus nousee kohisten. Suvaitsemattomuudella taistellaan Olympia-, MM- ja SM-kullista.

Tai ehkä sittenkin taas vain mitalisijoista, jos niistäkään. Viime hetkellä saattaa alkaa pelottaa, mitä palkinto pitääkään sisällään.









keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Halpa trimmeri klipperin rinnalle


Entinen tallikaveri osti vuosia sitten saksalaistaustaisesta ruokatavaratalosta hiustrimmerin, jolla onnistui klippaamaan hevosensa kokonaan. Aikaa kuulemma kului tunti jos toinenkin.

Kun eteeni tuli hiustrimmeri sopuhintaan 6,50 euroa, totesin, että tällä voisi olla etsimäni tuote. Paketin kyljessä oleva väsynyt tumma mies kehottaa seikkailemaan. Arvelin, että hän jos kuka tietää jotain vallattomasta karvankasvusta. Tuosta värityksestä ja sängestä voi tyhmempikin päätellä, että hänessä on ryijyä vaikka muille jakaa. Yksi cushing-hevonen on siinä pientä!

Minun ja uuden trimmerini ensiaskeleet on ikuistettuna oheiselle videoklipille.


maanantai 3. helmikuuta 2014

Kun tamma on oriillaan

Mummoni jäämistöstä löytyi pieni kirja. Se on oppikirja, jota mummoni käytti karjakkokoulussa. Kirja on päivätty 12.4.1930. Viimeiseltä sivulta löytyy päivämäärä, jolloin mummoni oli saanut sen luettua: 16 pv huhtikuuta v.1930.

Mummo kävi karjakkokoulunsa Viipurissa. Minulle mummo kertoi, miten joku oli Viipurissa juossut saunasta suoraan järveen uimaan ja kuollut, ja että miten vasikka oli jouduttu leikkaamaan palasiksi emänsä vatsaan, jotta lehmän henki saatiin säästettyä. Ajattelin, että mummo on taitava.

En ole koskaan nähnyt varsan syntyvän. Sen sijaan olen nähnyt alle vuorokauden ikäisen varsan. Samaan syssyyn olin tilanteessa, josta mummoni oppikirja kertoo seuraavaa:

"Tamman kiima-aika on hyvin vaihteleva. Useimmat ovat sitä mielipidettä, että se kestää 5-8 päivää ja on selvin 2:lla vuorokaudella, mutta voi myös kestää 8 päivää. Jalorotuiset tammat ovat kauemmin aikaa suodillansa kuin maatiais-rotuiset, imettävä tamma on ainoastaan jonkin päivän. 5-9 vuorokautta varsomisen jälkeen on tamma orillansa; vaikka kiimamerkit eivät olisikaan silloins elvät, tulee tamma nyt astutettaessa tiineeksi varmemmin kuin muulloin. Jos hedelmöittyminen ei tapahdu silloin, ilmaantuu kiima uudelleen 9 päivän perästä ja sen äjlkeen joka kolmas taikka useammin joka neljäs viikko."
Kesällä 2008 minulla oli tärkeä tehtävä. Ponitamma oli vastikään varsonut ja se haluttiin astuttaa uudelleen. Minun tehtäväni oli lämmittää pikalähetyksenä tullutta spermaa. Seisoin tallissa putkilot käsissäni. Eläinlääkäri struuttasi lämmittämäni ainekset tamman sisään ja käsi kainaloa myöten tamman sisällä vispaten nauroi, että sitten sekoitetaan!

Siitä ei tullut varsaa. Harmi, sillä muuten olisin voinut lisätä ansioluettelooni merkinnän: spermanlämmittäjä, kesä 2008. Olisi melko masentavaa laittaa, että huono spermanlämmittäjä.





Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...