Valkoinen ystävä

Po-poing!

Viime viikonlopun yllätys oli osallistua estetunnille hevosella, jolla en ollut ennen ratsastanut. Valkoinen neiti oli hyvin erilainen ratsastaa kuin muut viime aikana ratsastamani, mutta jollain tapaa hiukan Tintin oloinen. Oli tuttu tunne, kun piti ratsastaa vaihteeksi eteen, ja siksi meinasinkin aluksi sortua samoihin vanhoihin maneereihin kuin Tintin kanssa: tuuppaan, vatkaan ja pidän liikaa edestä enkä pääsee rennosti hyppyyn mukaan, kun pelkään kieltämistä. On se kuulkaa vain helppoa, jos saa hypätä hevoselle, joka imee esteelle!

"On se kuulkaa vain helppoa, jos saa hypätä hevoselle, joka imee esteelle!" 

 

Ihan ensimmäinen este. En mene. Sitten alkoi lyyti kirjoittaa!

Koska ei ole esittää kuvamateriaalia, ette ehkä usko, että nyt jopa nostimme esteitä hieman korkeammiksi, kuin mitä Tintin kanssa tuli viime vuosina hypättyä. Mutta eiväthän esteet korkeilta tunnu silloin, jos alla on hevonen, joka nostaa jalkojaan. Tintti ei nostanut, vaan roikotti, ja joutui siitä syystä hyppäämään aina vähän korkeammalle kuin mitä tarvitsi.

(Hmm, kuuluuko kaatuvasta puusta ääni, jos kukaan ei ole kuulemassa? Onko estettä hypätty, jos siitä ei ole kuvamateriaalia?)

Jalkojen roikottaja viime keväänä.

Ohessa muutavia kuvia valkoisesta murusesta alkutunnista. Uskotteko näistä kuvista, että meitä oli maneesissa seitsemän ratsukkoa? Muita huomioiva porukka osaa antaa suorittajalle tilaa silloinkin, kun maneesiin on rakennettu kahdeksan esteen rata.

Tämän ystävän kääntäminen ei käynyt jalan käänteessä. Tässä tehtiin kulmassa silmukka ja tultiin seuraavaksi tuo edessä oleva puna-valkoinen. Tahti, muoto ja tie eivät ehkä ihan säilyneet, mutta näin pienistä pääsee yli vaikka paikaltaan.

Ji-huu! Äiti laukkaa nyt!

 Kuvat: Alica Lilja