perjantai 26. joulukuuta 2014

Rakkauslaulu

Jouluaattoratsastus vuosi sitten.
Joidenkin ihmisten on vaikea ymmärtää hevosen menettänyttä. 9.10.2014 oli minun menetykseni päivä.

Elukkahan se vain on, ne sanovat. Eihän se edes asu kotona vaan muiden hoidossa. Töissäkin joku puuskahti, että kaiken maailman juttujen takia sitä pitää olla töistä pois.

Yritän pinnistää. Puhua järjellisesti elämän lopettamisesta. niin kuin eutanansiasta uskonnontunnilla: mikä on se hetki, kun joku pitää päästää pois tuskistaan? Onko sellaista?

Toisten mielestä on.

Toiset sanovat, että rakkautta on hoitaa loppuun saakka. Hoitaa edelleen ja uudelleen. Jos ei hoida, ei rakasta.

Ehkä minä en rakastanut.

Olin sanonut eläinlääkäreille, että tutkitaan kaikki. Sanonut, että etsitään vikaa, ja jos vikaa ei löydy, etsitään jotain. Sanoin, että minulla on kaksi lasta ja että olen ihan tavallinen palkansaaja. Minulla ei ole varaa harrastaa hevosta, jolla ei voi harrastaa. Minä paska itsekäs ihminen.

"Minulla ei ole varaa harrastaa hevosta, jolla ei voi harrastaa. "


Tutkimme eläinlääkärin epäilemän sydämen. Ei vikaa. Sovimme, että tutkimme keuhkot, mutta ensin katsomme jalat. Vasta sitten rauhoitamme lisää.

Katsoimme jalkoja. Olin flunssainen. Eläinlääkäriopiskelija jatkoi hevosen juoksuttamista ja minä siirryin syrjään. Tulos oli musertava. Emme löydä jalkaa, joka voisi näyttää ontuman. Tasapuolisesti ne näyttäisivät kaikki olevan lopussa. Vielä olisi mahdollisuus lähteä etsimään tarkkaa kohtaa. Joudun sanomaan lauseen, jota olen harjoitellut, mutta joka takertuu kyynelten seassa kurkkuun:

- Ei. Ei etsitä enää mitään. Nyt se menee pois.

Takerrun nyrkillä kiinni otsaharjaan, jota ei ole ikinä ollut ehkä enempää, kuin pieni tukko tätä hetkeä varten. Tajuaako kukaan, kuinka iso asia tämä on? Merkitseekö tämä kenellekään enempää?

Tallikaveri halaa, mutta tunnen olevani kuin jäinen kalapuikko. Haluaisin kiittää häntä siitä, että hän on mukanani, mutta en osaa sanoa mitään. Pidän nyrkillä kiinni hevoseni harjasta ja pyydän häntä ottamaan kuvan. En tiedä miksi. Miksi?

Lääkäri saa kanyylin ommeltua. Annan Tintille omenan, jota se syö, kunnes saa toisen annoksen rauhoittavaa, ja kestää hädin tuskin tolpillaan. Kysyn hätääntyneenä, että oliko siinä jo liikaa? Ei kuulemma ollut eikä käveltävä matka ole pitkä. Parahdan, että metri tai viisi, mutta emme me sitä kantaakaan jaksa!

Eikä se kaadu. Saatamme Tintin lopetushuoneeseen neljän naisen voimin.

Minut käsketään huoneesta ulos. Minulle on sanottu jo etukäteen, että hevoseni ei tule tuntemaan mitään sen jälkeen, kun se viedään huoneeseen ja se saa nukutuspiikin. Minulle on kerrottu, että ovi suljetaan ja että Tintti saa kaatua yksin.

Ovi suljetaan. Kuuluu rytinää.

Kun ovi avataan, Tintti makaa suorin jaloin edessäni. Sen silmät eivät katso enää minnekään. Kyykistyn silittämään poskea ja eläinlääkäri hakee sen kaulasta kanyylin antaakseen sille pistoksen, joka pysäyttää sen sydämen.

Hetken kuluttua hevoseni on siirtynyt vihreämmille laitumille.

Minun rakkain ystäväni, minä ajattelen.

Kiitos, Tintti. Kiitos.


6 kommenttia:

  1. <3

    Ensimmäinen joulu ilman Intoa. Ihmiset puhuvat kauniisti, mutta vain ne pystyvät samaistumaan tunteeseen, ketkä ovat oman rakkaan hevosen menettäneet. Ja koska olemme kaikki yksilöitä, ei oikeasti kukaan täysin ymmärrä sitä omaa suurta menetystä. Ei se kuitenkaan vähennä kauniiden, lohduttaviksi tarkoitettujen sanojen merkitystä.

    Ikävä on kova, eikä suru oikeasti helpota, se vain tulee aaltoina. Etenkin näin joulun aikaan - tämä on kamala juhlapyhä. Kaikki ihana yhdessäolo - mutta jos olet yksin, olet todella yksin. Tai todella ilman hevosta. Osanottoni vielä kerran.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin. Joskus kyllä sääli ku ihmisiä, jotka eivät kykene rakastamaan eläimiä tai joilla ei ole ollut tilaisuutta siihen. Sellaisista ihmisistä uupuu tietynlainen vilpittömyys ja pyyteettömyys kanssaihmisiä kohtaan.

      Poista
  2. Joulu oli erityisen vaikea täälläkin... Olin jo hetken lähes "tolpillani" ja nyt ikävä taas musertaa alleen hetkittäin. Ja jossittelen päätöksen kanssa, vaikka eihän sille enää mitään voi. Ja tiedän toisaalta, että tein oikein.

    Hevosen kanssa vietetään kuitenkin aikaa joka päivä ja ainakin omalla kohdallani siihen syntyy luja side. Sen poislaittaminen ei todellakaan ole heppo päätös. Eikä suru helposti käsiteltävä. Välillä silti tuntuu, että on hävettävää itkeä hevosensa perään ja surra sitä. Olen kuitenkin päättänyt, että ne ymmärtävät joiden tarvitsee, loput ajaltelkoon mitä vain.

    VastaaPoista
  3. Luen tätä, ja itken. Olen menossa huomenna allekirjoittamaan kauppakirjoja ensimmäisestä omasta hevosesta. Tiedän, että siihen allekirjoitukseen kuuluu myös tämä. Pystyttävä siihen, kun on aika. Olen sen velkaa rakkaimmilleni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnea uudesta ystävästä! Toivottavasti teillä on monta ihanaa vuotta edessä. 😊

      Poista

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...