Rakkauslaulu

Jouluaattoratsastus vuosi sitten.

Joidenkin ihmisten on vaikea ymmärtää hevosen menettänyttä. 9.10.2014 oli minun menetykseni päivä.

Elukkahan se vain on, ne sanovat. Eihän se edes asu kotona vaan muiden hoidossa. Töissäkin joku puuskahti, että kaiken maailman juttujen takia sitä pitää olla töistä pois.

Yritän pinnistää. Puhua järjellisesti elämän lopettamisesta. niin kuin eutanansiasta uskonnontunnilla: mikä on se hetki, kun joku pitää päästää pois tuskistaan? Onko sellaista?

Toisten mielestä on.

Toiset sanovat, että rakkautta on hoitaa loppuun saakka. Hoitaa edelleen ja uudelleen. Jos ei hoida, ei rakasta.

Ehkä minä en rakastanut.

Olin sanonut eläinlääkäreille, että tutkitaan kaikki. Sanonut, että etsitään vikaa, ja jos vikaa ei löydy, etsitään jotain. Sanoin, että minulla on kaksi lasta ja että olen ihan tavallinen palkansaaja. Minulla ei ole varaa harrastaa hevosta, jolla ei voi harrastaa. Minä paska itsekäs ihminen.

"Minulla ei ole varaa harrastaa hevosta, jolla ei voi harrastaa. "

Tutkimme eläinlääkärin epäilemän sydämen. Ei vikaa. Sovimme, että tutkimme keuhkot, mutta ensin katsomme jalat. Vasta sitten rauhoitamme lisää.

Katsoimme jalkoja. Olin flunssainen. Eläinlääkäriopiskelija jatkoi hevosen juoksuttamista ja minä siirryin syrjään. Tulos oli musertava. Emme löydä jalkaa, joka voisi näyttää ontuman. Tasapuolisesti ne näyttäisivät kaikki olevan lopussa. Vielä olisi mahdollisuus lähteä etsimään tarkkaa kohtaa. Joudun sanomaan lauseen, jota olen harjoitellut, mutta joka takertuu kyynelten seassa kurkkuun:

- Ei. Ei etsitä enää mitään. Nyt se menee pois.

Takerrun nyrkillä kiinni otsaharjaan, jota ei ole ikinä ollut ehkä enempää, kuin pieni tukko tätä hetkeä varten. Tajuaako kukaan, kuinka iso asia tämä on? Merkitseekö tämä kenellekään enempää?

Tallikaveri halaa, mutta tunnen olevani kuin jäinen kalapuikko. Haluaisin kiittää häntä siitä, että hän on mukanani, mutta en osaa sanoa mitään. Pidän nyrkillä kiinni hevoseni harjasta ja pyydän häntä ottamaan kuvan. En tiedä miksi. Miksi?

Lääkäri saa kanyylin ommeltua. Annan Tintille omenan, jota se syö, kunnes saa toisen annoksen rauhoittavaa, ja kestää hädin tuskin tolpillaan. Kysyn hätääntyneenä, että oliko siinä jo liikaa? Ei kuulemma ollut eikä käveltävä matka ole pitkä. Parahdan, että metri tai viisi, mutta emme me sitä kantaakaan jaksa!

Eikä se kaadu. Saatamme Tintin lopetushuoneeseen neljän naisen voimin.

Minut käsketään huoneesta ulos. Minulle on sanottu jo etukäteen, että hevoseni ei tule tuntemaan mitään sen jälkeen, kun se viedään huoneeseen ja se saa nukutuspiikin. Minulle on kerrottu, että ovi suljetaan ja että Tintti saa kaatua yksin.

Ovi suljetaan. Kuuluu rytinää.

Kun ovi avataan, Tintti makaa suorin jaloin edessäni. Sen silmät eivät katso enää minnekään. Kyykistyn silittämään poskea ja eläinlääkäri hakee sen kaulasta kanyylin antaakseen sille pistoksen, joka pysäyttää sen sydämen.

Hetken kuluttua hevoseni on siirtynyt vihreämmille laitumille.

Minun rakkain ystäväni, minä ajattelen.

Kiitos, Tintti. Kiitos.