Kypäräkampaus

Uskottelen sekä itselleni että joskus myös muille, että hoidan asiat ajallaan. Useimmiten ne kuitenkin jäävät. Siivoan muka heti, kun tulee vähänkin sotkuista. Olen aina paikalla ajoissa. Menen kampaajalle niin, että kuontaloni pysyy aina hyvännäköisenä. Enkä koskaan syö suklaata.

Todellisuudessa elän kertyvän kaaoksen keskellä, saavun paikalle yleensä mieluummin hetken myöhässä kuin liian aikaisin, tukkani on ylikasvanut ja lohdutukseksi korvaan lounaan Snickersillä. Asiat ovat levällään, koska olen kärsimätön, enkä jaksa odottaa. Kuka muka jaksaa nuolla paikkoja jatkuvasti? Miten näkee työnsä jäljen, jos aina puunaa? Miten mikään tulisi valmiiksi ilman viime tippaa`

Vuosia sitten jouduin hetkellisesti hoitamaan kampaajakäyntini vieraissa, sillä kampaajani käväisi ulkomailla. Silloin vasta tajusin, ettei kampaajalla käyminen ole yksinkertaista. Osalla ei ole mitään hajua siitä, miten leikataan lyhyt tukka. Toiset eivät osanneet kertoa näkemystään siitä, mitä tukalleni tehdään. Ei, vaikka yritin miten sanoa, etten minä pysty näkemään päätäni valmiina. Enkä halua laittaa tukkaani joka aamu. Sen pitää olla helppo.

Kampaajani maastapakoon saakka minulla oli ollut sama kampaaja 15-vuotiaasta asti. Vasta silloin tajusin, millaista onnea on kampaaja, jonka on tuntenut lapsesta asti, jonka kädenjälkeen voi luottaa, ja joka tietää tasan tarkkaan, millainen tukka leikataan ihmiselle, joka pitää paljon kypärää päässään. Tukanleikkuun lomassa aina muistellaan lapsuuden yhteistä hoitohevosta, joka myytiin ratsastuskoulusta kymmenvuotiaana lähes teuraskuntoisena, ja joka lopulta eli  hyvän elämän aina 23-vuotiaaksi asti.

Oli se vaan ihana hevonen. Ihan best. 4ever!

Hyvä kypärä

Huono kypärä

P.S. Snickers oli ekstraa. Ylimääräinen välipala.