torstai 27. marraskuuta 2014

Kenen harrastus?

Tyttäreni ikäisen lapsen vanhempi oli silminnähden ahdistunut, kun hänen lapsensa ei halunnut laittaa päätään veteen niin kuin muut. Välillä hän huusi lapselleen kannustushuutoja: juuri noin, tee niin kuin muutkin. Hienoa kulta, tosi hienoa. Olen ylpeä. Aina välillä vanhempi pyöritti päätään ja huokaili. Mikä se on, kun ei onnistu eikä lapsi uskalla!


Ja lapsi yritti. Neljävuotiaat usein yrittävät. Tai sitten eivät yritä. Kuka nyt mitenkin.

Tyttäreni innostui sukeltamisesta puoli vuotta sitten. Hänen elämäänsä oli tullut parin vuoden uimahalliton tauko  oman vauvauinnin ja pikkuveljen vauvauinnin välissä. Tyttö ei vauvauinnissakaan ollut kovin innokas sukeltaja, joten emme pakottaneet häntä sukeltelemaan. Pikkumies on häneen verrattuna täysin vesipeto. Ja tyttökin on nyt.

Yhdessä.
 Joskus toisten vanhempien seuraaminen laittaa miettimään omaa käytöstä. Mitä enemmän lapsensa sukellustaidottomuudesta ahdistuvaa vanhempaa ja hänen ylpeyskehujaan kuuntelin, sitä enemmän minulle tuli tarvetta ajatella, että onneksi tyttärelläni on altaassa kivaa. Sanoin itselleni, että turpa kiinni ja katsele vain. Kunhan kaikki uimiseen liittyvä vain olisi hänestä kivaa ja hän kuuntelee opettajan ohjeita. Tyttö ei koko uimakerhon aikana kaivannut minua eikä edes katsekontaktia minuun.

En itse asiassa haluaisi tyttäreni ajattelevan, että hänen täytyy sukeltaa ja uida, jotta hän voisi tehdä minut ylpeäksi. Ei hänen tarvitse tehdä minua ylpeäksi. Silti sanon usein, että olen hänestä ylpeä. En tiedä, pitäisikö keksiä jotain muuta sanottavaa.

"En haluaisi tyttäreni ajattelevan, että hänen täytyy sukeltaa ja uida, jotta hän voisi tehdä minut ylpeäksi. Ei hänen tarvitse tehdä minua ylpeäksi."


Minun ei ole koskaan ollut pakko harrastaa. Jos halusin lopettaa jonkun harrastuksen, lopetin. Vanhempieni ylpeys tai rakkaus minuun ei ollut riippuvainen suorituksistani. En ollut kympin tyttö ja koin, ettei minun tarvitsekaan olla. Jos halusin olla jossain hyvä, halusin sitä itseni takia. Kokeilin aika monia lajeja ja kyllästyin nopeasti.

Eräs ratsastuksenopettaja kertoi hevosperheestä, jossa lapset oksensivat verryttelyalueella ennen radalle menoa valmentajaisän karjumista kuunnellessaan. Ei lapsen menestymiseen tarvita tiikeri- tai leijonavanhempia, vaan kannustusta omassa tahdissa etenemiseen. Aika paljon mahtuu sen välille, harrastetaanko vanhempien vuoksi vai dumpataanko lapsi harrastamaan jotain, joka on vanhemmille ihan sama. Ja miksi ylipäänsä kenestäkään pitäisi tarkoituksella kasvattaa menestyjää? Onko harrastuksissa aina pakko menestyä?

"Aika paljon mahtuu sen välille, harrastetaanko vanhempien vuoksi vai dumpataanko lapsi harrastamaan jotain, joka on vanhemmille ihan sama."


Askeleet ovat pienelle pieniä. Vanhempina meidän pitäisi muistaa, kenen takia siellä harrastuksessa käydään. Joskus kun on itse kauhean innostunut, se on vaikea muistaa.

Meillä olisi mahdollisuus päästä ratsastamaan shetlanninponia ihan milloin vain. Päätin, että menemme, kunhan tyttäreni keksii kaivata ratsastamista. Kohta on kulunut kaksi kuukautta siitä, kun hän on viimeeksi ratsastanut, eikä hän ole vieläkään kaivannut.

******************
Lue lisää:

Lapsi hyötyy harrastuksista http://www.hs.fi/elama/a1305896147253
Lapsikin voi uupua liian tekemisen taakasta  http://www.hs.fi/kotimaa/a1416629033787
Ruuhkavuosiratsastaja - tyttöurheilua  http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/2013/02/tyttourheilua.html
Ruuhkavuosiratsastaja - Ei pelkkää ratsastamista http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/2012/02/ei-pelkkaa-ratsastamista.html



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...