keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Ihanat ratsastustunnit

Missä vaiheessa vainajista saa alkaa puhua pahaa? On nimittäin paljon asioita, mistä nautin tämän hetkisessä hevostilanteessani.

Kolme pääasiaa: Tahti, muoto, tie.
Aloin syksyllä käydä ratsastustunneilla. Tallikaverit olivat sitä ennen joutuneet kuuntelemaan loputonta pohdiskeluani siitä, miten en koskaan voisi laittaa hevostani pois ainoastaan siksi, että se on vanha, mutta kun harrastukselta toivoisi saavan enemmn. Olisin halunnut kuulla jonkun sanovan, että laita Tintti pois, mutta ei kukaan sellaista uskalla sanoa. Enkä minä sellaista keneltäkään olisi oikeasti halunnut kuullakaan. Kerjäsin jonkunlaista synninpäästöä. Lopulta asia ratkesi, noh, vähän itsestään.

Mikä Tintissä sitten oli vikana? Ei mikään muu kuin se, että me olimme vähän samankaltaisia. Cajuksen sanoin tarvitsimme molemmat vähän tulta persiille, jotta aloimme suorittaa. Tintti oli monella tapaa täysin vastakohta sille, millaisen hevosen hankkisin nyt tai millaista etsin silloin, kun Tintin vuokrahevosekseni löysin. Lopulta se vanheni, vaikka minä aloin päästä vauhtiin. Mutta taas Cajuksen sanoin: harvalla meistä on mahdollisuus ratsastaa täydellistä hevosta. Siksi meidän on opeteltava ratsastamaan niitä, mitä meillä on.

"Cajuksen sanoin: harvalla meistä on mahdollisuus ratsastaa täydellistä hevosta. Siksi meidän on opeteltava ratsastamaan niitä, mitä meillä on."


Olen ratsastanut viime aikoina nuorilla hevosilla. On ollut hauskaa, miten 6-vuotias reagoi pyyntöihin täysin eri tavalla kuin iäkäs hevonen: ympyrä ei ole ympyrä automaattisesti eikä mikään muukaan tapahdu ajatuksen voimalla. Täytyy rat-sas-taa. Siinä on ollut opettelemista, mutta se on ollut ja on koko ajan todella opettavaista. Meillä oli Tintin kanssa jo vähän vanha väsynyt kavioliitto. Kaiken se kesti, kunnes kuolema meidät erotti. Nuoret hevoset ovat Tinttiin verrattuna suorastaan raikasta sutinaseuraa. Ratsastus tuntuu urheilulta. Se ehkä kertoo siitä, millä tarmolla viimeinen vuosi tuli ratsastettua.

Juuri nyt kaipaan hevosta, joka opettaisi minut hyppäämään sutjakkaasti. Tintti täytyi aina ratsastaa niin vahvasti esteiden yli, että siinä puuhassa minusta katosi rentous. Lopulta jäykkyys jäi päälle, vaikka hevonen hyppäsikin.

Kunhan nyt ensin rohkaistuisin sinne estetunnille. Hevosikävää joka tapauksessa helpottaa saada ratsastaa kahdella tunnilla viikossa.

Tiedättekö, se on halvempaa kuin hevosenpito!

4 kommenttia:

  1. Käytkö muuten nyt tunneilla myöskin Cajuksella?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen tosiaan käynyt siellä ratsastustunnilla kerran viikossa koko syksyn ajan. Ei liikaa muutoksia elämään. :) Muutenkin tämä sopii minulle parhaiten, sillä kaikki toimii niin kuin mielestäni asioiden kuuluukin toimia. Kun Tintti vielä eli, oli helppoa ratsastaa ensin ratsastustunnilla ja sitten oma hevonen siihen perään. Ei tullut turhaa siirtymistä.

      Itse asiassa olisin varmaan aika pulassa, jos nyt pitäisi lähteä etsimään ratsastuskoulua ihan tyhjästä.

      Poista
  2. Hyviä pohdintoja, vähän samankaltaisia ajatuksia on pyörinyt mielessä. Itse ajattelen sitä, että ei ole oikein hevostakaan kohtaan, että se joutuu osallistumaan asiohin, joihin ei fyysisesti tai henkisesti (enää) pysty. Oman harrastamisen mielekkyyttä taas alkaa pakostakin jossain vaiheessa syödä, jos ei taas pysty tekemään asioita, joita haluaisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Järki sanoo yhtä, mutta sitten on se tunnepuoli. Se on vähän kuin lopettaa pitkä parisuhde, joka on ihan kiva, mutta ei sit kuitenkaan. Paitsi, että parisuhdetta ei lopeteta lopettamalla puolisoa. Toivottavasti.

      Poista

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...