Juudas ja viisi omenaa

Golden Delicious. Niistä Tintti piti. Työpaikan syysretken jäljiltä oli vuosia sitten jäänyt kasa nahistuneita eväsomenoita, jotka vei tallille. Niiden jälkeen Tintille ei kelvannut anopin poimimat kotimaiset omenat. Tintin viimeisellä matkalla minulla oli mukana viisi Golden Delicious -omenaa ja sylillinen porkkanoita. Niiden pakkaaminen mukaan oli minulle tärkeää.

Tintti varsana laitumella.

Lapsena minun oli peiteltävä kaikki lelut ja pehmoeläimet nukkumaan iltaisin. Kun jouduin kerran jättämään My Little Pony -laumani mummolaan ja palaamaan yöksi kotiin kaupunkiin, leikkikaverini mummolan naapurista kävivät peittelemässä ponit nukkumaan.

Rakastin ajatusta siitä, että poneillani ja muilla leluillani oli oma salainen elämä silloin, kun minä nukuin tai olin poissa. Tämän ajatus sai minut kohtelemaan niitä ikään kuin ne olisivat olleet eläviä olentoja. Lapsen logiikalla se tarkoitti sitä, että niistä pitää pitää huolta joka hetki. Niin pitkälle en tietenkään osannut ajatella, että jos niillä kerran oli oma elämä, ne varmastin aika vähän piittasivat minun niille määrittelemistä nukkumaanmenoajoista.

Vielä lukioikäisenä nauroin kaverille lelukaupassa, että täältä on lähdettävä pois, koska kaikki nallekarhut tuijottavat minua katseella "vie minut kotiin". Minun on vieläkin helppo kuvitella elottomiin olentoihin elämää. Ne ovat sadunomaisia ajatuksia. Harmittomia.

Pystyn järkeilemään paljon. Tämän viikon aikana olen silti löytänyt itseni useiden lapsenomaisten mietteiden vallasta. Päätös lopettaa Tintti, vaikka se ei olisi ollut vielä täysin pakollista, oli vaikea päätös. Vakuutin itseäni päätökseni järkevyydestä jopa toistelemalla eläinlääkäreille, että Tintillä ei ole ajantajua, joka saisi sen ajattelemaan, että sillä olisi vielä edessä monia vuosia. On selvää, että kaikki mitä viime viikolla tapahtui, on vaikeaa vain minulle.

"Päätös lopettaa Tintti, vaikka se ei olisi ollut vielä täysin pakollista, oli vaikea päätös. "

Eläinten päähän on helppo asettaa omia ajatuksia. Siksi olisi valehtelua väittää, etteikö mieleen olisi viime viikon aikana tullut liian inhimillistäviä mietteitä siitä, mitä Tintti ajattelee. Tintti ei kuitenkaan ajattele. Se on. Se ei ymmärrä pitkän aikavälin syy-seuraussuhteita.

Viimeiset omenat ja porkkanat ennen nukutuspiikkiä eivät luoneet siihen toivonpirausta leppoisasta vanhuudesta. Ne eivät symboloineet viimeistä ateriaa muille kuin minulle. Tintti seisoi vieressäni, kun ei muuta voinut, ja söi kädestäni. Niin kuin on tehnyt aina ennenkin. Pelottomasti, rauhallisena, mitään aavistamatta.

Erityisen vaikeaa on kuitenkin päästää irti siitä kuvasta, kun Tintti oli saanut nukutusaineen ja kaatunut. Eläinlääkäri oli sanonut, ettei se siinä vaiheessa enää tajua mitään. Silti siinä kyykyssä Tintin poskea silitellesäni pohdin, millä katseella sen sumeat silmät katsovat minua. Ajatteleeko se, että päästin sen pahasta vai pitääkö se minua Juudaksena?

Hetken päästä Tintin sydän pysähtyi ja se oli poissa. Istuin sen vieressä vielä hetken. Juttelin eläinlääkärille ja eläinlääkäriopiskelijalle reippaasti niitä ja näitä, vaikka sisällä myllersi. Odotusaulassa vakuutusyhtiön päätöstä odotellessa havahduin kädessäni olevaan puoliksi syötyyn omenaan. Sitä Tintti ei rauhoitusaineen lisäämisen jälkeen enää jaksanut syödä loppuun. Sanoin ääneen, että ehkä me voimme Tintin kanssa jakaa tämän omenan.

Palat eivät olleet helposti nieltävissä.

Minulla ei ole enää hevosta.

Suuret kiitokset teille kaikille surussa mukana eläneille. Ette usko, miten paljon sananne, viestinne ja ajatuksenen ovat lohduttaneet. Olen aina prosessoinut asioita kirjoittamalla, mutta juuri nyt tätä syvempien tuntojen pohtiminen julkisesti tuntuu vaikealta.

Suosittelen lukemaan Tintin entisen vuokraajan muistokirjoitukse Tintistä. Se löytyy osoitteesta http://fanninmatkassa.blogspot.fi/2014/10/jokainen-lahtee-vuorollaan.html Kiitos Fanni kauniista sanoista.