Nirsolan perhe

Päiväkahviseuraa. Kuva Erica Lilja

Puolitoistavuotias kävelee määrätietoisesti leipälaatikon luokse ja on alta aikayksikön purkanut ruispalapussin sisällön lattialle. Ja ehtinyt haukata viidestä, ennen kuin olen huomannut mitään tapahtuneen. Samaan aikaan neljävuotias ilmoittaa haluavansa pelkkää "makolilaatikkoa" tai makolia ja kanaa. Valmistat jälkimmäistä, mutta molemmat lapset syövät annoksesta pelkkää makaronia.

Joskus ajattelin, että lapset oppivat syömään juurikin sitä, mitä heille kotona tarjotaan. Että nirsot lapset tulevat nirsoista vanhemmista. Ajatus on hiukan järjetön. Aika aikaisessa vaiheessa lapsista huomaa, ovatko he kokeiluhaluisia vai eivät. Toiset tykkäävät maistella erilaisia makuja, toiset syövät yhtä ja samaa aina uudelleen. En ole saanut kumpaakaan lasta syömään pinaattikeittoa, vaikka mieheni kanssa tykkäämme siitä molemmat. Sen sijaan parmesania ja katkarapuja lapset ovat imuroineet vaikka kuinka paljon. Molemmat tykkäävät ranskalaisista perunoista, karkista, jäätelöstä ja suklaasta. Kukapa ei tykkäsi. Ei se silti tarkoita, että niitä syödään koko ajan. Eräät vanhemmat kehuskelivat jäätelöautolla, miten heidän lapsensa ei edes pidä jäätelöstä, koska he eivät ole halunneet antaa lapselleen sokeria. Ajattelin, että perverssit paskiaiset! Itse syötte, ettekä lapsellenne tarjoa!

Majavat nakertavat kaiken lastuiksi.

Toisaalta tietenkin jokainen meistä on perheensä ruokakulttuurin kasvatti, koska kuka nyt lapsilleen tarjoaa jotain, mistä ei itse pidä. Minä inhosin lapsena kanankoipia, koska niissä oli läskiä, nahkaa ja iljettävää lihalieroa. Muistan kun sain tädin luona ensimmäisen kerran lautaselleni rintafileen. Kysyin, miksei näitä ole meillä kotona, kun on niin hyvää. Isä vastasi, että hän tykkää mehukkaasta lihasta. Minä en kuitenkaan ollut oppinut siitä tykkäämään.

Hevonen ei suostunut syömään anopin poimimia omenoita. Valkea kuulas ei kelvannut. Golden Delicious kävi. Vuokraaja sanoi joskus, ettei Tintti syönyt hänen ostamiaan lakritsinameja. Tintti suhtautuukin asioihin varauksella. Kun Ylen toimittaja viime keväänä varasi sille näkkileipää kiitokseksi esiintymisestä insertissä (jota muuten ei ole vielä tv:ssä nähty), Tintti ei suostunut syömään mitään epäilyttävän ihmisen kädestä. Minun kädestäni se söi. Lakunamitkin alkoivat maistua sen jälkeen, kun Tintti oli saanut niitä minulta.

Tintti Puoli Seitsemän -ohjelman kuvauksissa viime keväänä.

Meillä oli lapsuudessani koira, jolle ei kelvannut valmiskoiranruoat. Se söi 12 vuotta maksalaatikkoa. Minä sen sijaan kuolen mieluummin nälkään kuin syön maksalaatikkoa. Mies inhoaa ruokalajien "floridointia" eli ananaksen tunkemista ruokalajeihin, joihin se ei kuulu. Esimerkiksi pitsaan.

Puolitoistavuotias tahtoo juoda maitoa ja pyytää sitä aina lisää ja lisää. Tosin hänkin tietää, mikä on ero ruskean ja valkoisen maidon välillä. Ihan turha tarjota valkoista, jos siskolla on ruskeaa. Esikoisen taaperoaika oli helpompi, sillä hänen vieressään saattoi oikein hyvin nautiskella mitä tahansa herkkua ilman, että lapsi ymmärsi vaatia sitä itselleen. Pikkumiehen suuhun on isosisko laittanut kaikkea mahdollista herkkua jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Eikä siitä ole tietenkään tietä takaisin.

Tintti lakkaa syömästä mössöjään, jos se laitetaan vähemmälle liikunnalle. Nyt se on seissyt koko viikon, koska se sai toissa viikolla kainaloonsa inhottavan ruven, joka hankautui auki satulavyön ansiosta.

Kunpa itsekin ymmärtäisin olla syömättä, kun liikunnan määrä vähenee.