Muistanko mä mua?

Tulin tallilta myöhään kotiin. Suihkun jälkeen pohdiskelin makkarin ovella, että pitäisiköhän nyt oikeasti jo alkaa venytellä. Tämä kroppa kun ei varsinaisesti nuorene.
- Ei, älä! parahti mieheni pilke silmäkulmassa
- Älä anna periksi, älä antaudu systeemille!

Alkoi naurattaa. Mikä siinä on, että tietää ihan hyvin, mitä pitäisi tehdä, muttei vaan saa aikaiseksi.
- Jos minä vähän nyt kuitenkin, sanoin ja taivutin sormiani kohti varpaita. Jokaisella uloshengityksellä pääsin vähän lähemmäs lattiaa.
- Sattuu, taidan lopettaa, sanoin pian.
- Hyvä, mies kannusti - Sehän vain kertoo, että venyttely on turhaa.
- ANARKIAA!, minä julistin ja heristin nyrkkiä tietäen itsekin, ettei yhden naisen kapinani väistämätöntä vastaan ole varsinaisesti sen viisaampaa kuin mikään muukaan kapina.

Nuorena oboeta soittaessa minulla oli aina jumissa hartiat. Lukioaikana oikean käden pikkurillissäni oli pitkäaikainen rasitustulehdus. Se voi kuulostaa naurettavalta vammalta, mutta se teki kirjoittamisesta hankalaa. Soittamisesta puhumattakaan.

 PT ja ratsastuksenopettaja Reetta Raivio huomautti viime talvena ystävällisesti, että alaselässäni on alue, jossa ei ole taipuisuutta laisinkaan. Tämän huomaan nykyisin, kun istun kerran viikossa jonkun muun hevosen raviin, kuin oman hevoseni. Tintin tasainen liike mahdollistaa ihan hyvän istunnan, mutta muiden hevosten kanssa mukautuminen on vaikeampaa. Vatsalihakseni toki tarvitsee sitä kuuluisaa aktivoitumista, mutta silti kehoni kaipaa lämmittelyä ja venyttelyä. Ja se kyllä unohtuu pelottavan helposti.

Tintti ei ole koskaan ollut erityisemmin jumissa. Se on vain ollut jäykkä. Joskus olin siinä luulossa, että hevonen vertyy ja notkistuu kävelemällä, ja hevosen lihaksisto tarvitse pitkän pätkän kevyehköä hölköttelyä ennen kuin sen kanssa voi alkaa tehdä töitä. Luulin, että hevoseni alkaa taipua ja sen ryhti kohoata jotenkin tuon kaiken tuloksena. Tintti kuitenkin haistatti minulla pitkät ja jatkoi lönköttelyä.

Lapojen irrottelua. Kuva: Alica Lilja

Voltit, kiemuraurat ja avotaivutukset ovat tietenkin jotain, mitkä verryttelevät hevosta. Ne ovat voimistelua, jonka rankkuus hevoselle riippuu täysin taivutuksen asteesta. Tintti suhtautuu voimistelun aloittamiseen aivan kuten minäkin ja kysyy, onko pakko. Kun siltä kuitenkin vaatii, se alkaa antaa. Ja notkistuu. Siinä ajassa, missä ennen vasta hiukan yritin ratsastaa Tinttiä avuille, olen nyt jo saattanut tehdä koko ratsastuksen. Tintti on kaiken kaikkiaan notkeampi, eteenpäinpyrkivämpi ja taipuisampi kuin koskaan aikaisemmin. Eikä se ole koskaan ollut näin vanha.

Minäkään en ole koskaan ollut näin vanha, mutta kuka laittaisi minut voimistelemaan? Mistä löytäisin itselleni jonkun vahtimaan samoja asioita, mitä minä vahdin Tintin kohdalla toteutuvan. Kuka pitäisi huolta sopivasta ruokinnasta, nvenyttelystä, liikunnasta, rokotuksista, hammaslääkäreistä? Kuka ostaisi minulle uusia kenkiä ja syöttäisi porkkanaa?

No, minähän se oon.
Näin monen vuoden jälkeen, muistanko mä mua?