perjantai 2. toukokuuta 2014

Ensimmäinen hoitohevonen

Syksyllä 1990 minulla oli missio: halusin hoitohevosen, koska hevostenhoitajat pääsisivät kilpailemaan.
- Eikö siinä tarvita ratsastustaitoja, epäili tasa-arvoon uskova ystävä.
- Voi olla, mutta kyllä nuo ratsastuskouluhevosilla kilpailevat vain sattuvat olemaan myös hevostenhoitajia, sanoin. Ja olin oikeassa.

Nyt pitäisi uida piireihin, tuumin. Hevosenomistajia en uskaltanut lähestyä, mutta kynnys jutella ratsastuskouluhevosten hoitajille oli matala, joskaan ei sekään ihan olematon. Osa hevosenhoitajista oli kuitenkin serkkuni luokkakavereita. Lisäksi isosiskoni kaveri oli ollut hevosenhoitajia, mutta en totta puhuen ollut ihan varma, olisiko näistä asioista kummankaan mainostaminen minulle eduksi. Piti hengata tallilla ja tunnustella ilmapiiriä. Koska minua oli aina verrattu isosiskoihini, olin jo esimurrosikäisenä kovasti sitä mieltä, että omillaan pitää pärjätä.

- Saisiko sille antaa sokeria, kysyin pesupaikalla hevosta hoitavalta puolitutulta hevosenhoitajalta. Olimme olleet samassa seurakunnan kerhossa joskus. Juttelu tuntui helpolta. Kyselin hevosesta ja ihastelin. Hevosenhoitaja kertoi niin asiantuntevasti, kuin 14-vuotias pystyy kertomaan.

Joidenkin viikkojen päästä minulta kysyttiin, haluaisinko alkaa hoitaa tätä hevosta. Hevosenhoitajista ykköshoitajalla oli valta päättää, kuka hevosta hoitaa ja kuka ei. Edellinen potkittiin pois ja minä pääsin tilalle. Edeltäjäni ei kuulemma ollut aina tullut hoitopäivinään tallille. Käsittämätöntä toimintaa, tuumin! Niinpä nimeni kirjoitettiin tallikirjaan kolmoshoitajan nimen kohdalle ja puhelinnumeroni tallin kolikkopuhelimen vieressä olevaan listaan. Kun lista jonkun ajan päästä kirjoitettiin uusiksi, nimeni pääsi aakkosissa oikealle kohdalleen enkä minä näyttänyt enää uudelta hoitajalta. Kuuluin kalustoon

Hoitopäiviä oli puolitoista: tiistaisin, jolloin minulla oli myös ratsastustunti sekä torstaisin ennen ratsastuskoulutunteja; olinhan hoitajista nuorin ja viitosluokkalaisena pääsin koulusta aikaisin. Olin ylpeä nimityksestäni ja päätin näyttää kaikkeni ja enemmänkin.
"Oikeus istua tuossa hevosenhoitajille, heidän puolinahkaisille ratsastussaappailleen ja hevosten tavaroille pyhitetyssä keltaseinäisessä huoneessa kuului ainoastaan hevosenhoitajille."

Tehtäviini kuului hevosen harjaaminen ja kuntoon laittaminen ratsastuskoulun oppilaita varten. Ratsastustuntien aikana putsasin karsinan, pesin ruokintakaukalon sekä laitoin pöperöt turpoamaan. Edelleen jotkut isommat hoitajatytöt teettivät joskus karsinanputsaushommat "pennuilla", eli kaltaisillani hevosenhoitamisesta kiinnostuneilla pienemmillä tytöillä, jotta voisivat istua pidempään Junnarihuoneessa jauhamassa niitä näitä. Oikeus istua tuossa hevosenhoitajille, heidän puolinahkaisille ratsastussaappailleen ja hevosten tavaroille pyhitetyssä keltaseinäisessä huoneessa kuului ainoastaan hevosenhoitajille. Huoneen keltaiset seinät tuntuivat olevan kuin aurinko, jonka ikuisesta paisteesta saivat nauttia vain harvat ja valitut.

Ensimmäinen hoitohevoseni sairasti puhkuria. Tehtäviini kuului myös höyryhengityksen antaminen. Muistan, miten kone ei tuntui toimivan lähinnä Jumalan armosta, ja miten tarkkana olin lääkeampullien kanssa. Hevosen vaihtoehdot oli mennä joko teuraaksi tai hyvään kotiin. Se päätyi jälkimmäiseen, eli vielä yli 10 vuotta ja kuoli 23- vuotiaana.
Kolmoshoitajana en saanut hoitaa viikonloppuja, jolloin hevosilla oli vapaata, elleivät ne olleet kilpailuissa. Viikonloppuisin hevosia tarhattiin, taluteltiin, kesäisin syöteltiin, ja varusteet purettiin osiin ja putsattiin. Loppuaika istuttiin Junnarihuoneessa, kuunneltiin Alivaltiosihteeriä Radiomafialta, oltiin kaikkitietäviä hevosenhoitajia ja arvosteltiin muiden ratsastusta tai yksityisten hevosenpitoa. Ihan sitä samaa, mitä tehdään nykyisin Hevostallinetissä.

Kun hoitohevoseni myytiin, tilalle löytyi poni, jolle tarvittiin neloshoitaja. Päätin, ettei arvonalennus minua masenna. Muut hoitajat olivat isompia tyttöjä eivätkä koulun tai muun takia enää pystyneet käymään tallilla kovin usein. Minä päätin jaksaa. Tein aina kaiken ja vähän ylimääräistä. Pian hoitopäiviä oli viikossa neljä ja sain purkaa ja koota varusteita viikonloppuisin. Hierarkia kuitenkin piti pintansa, ja neloshoitajana minä en päässyt hevostenhoitajille tarkoitettuun joulumaastoon, jotka järjestettiin jouluaattona, joulupäivänä ja tapaninpäivänä. Katkerana ohitin tämän vääryyden sanomalla, että olen kiinnostuneempi hoitoponini hyvinvoinnista kuin vain ratsastamisesta. Voisin kuvitella, että hiukan kateellisena ehkä jopa ilmoitin, että hevosilla soisi olevan jouluisin vapaata.

"Katkerana ohitin tämän vääryyden sanomalla, että olen kiinnostuneempi hoitoponini hyvinvoinnista kuin vain ratsastamisesta."

Tavoite toteutui. Tässä ratsastuskouluhevosen hoitaja matkalla kohti ponien piirinmestaruutta vuonna 1992. Nykyisin puhuttaisiin aluemestaruudesta. Olen 13-vuotias.
Olin ahkera, ja ahkerointini palkittiin, kun minua pyydettiin pian yksityishevosen hoitajaksi: olin siis selvästi näyttänyt, että pystyn. Pian tuli toinenkin pyyntö. Lyhyistä kahden hoitohevosen vaiheista huolimatta pitäydyin ratsastuskoulun tuntiponin hoitamisessa, ja tuota ponia toivoin omakseni. Sillä niin siinä tapahtui, että sain kilpailla sillä. Olin mielestäni taitava, tarkka, ahkera, haluttu hevosenhoitaja ja kykyni monille osoittanut. Minulla oli varaa valita, kenen hevosta hoidan ja olin edennyt ratsastuskouluhevosen ykköshoitajaksi. Mikä sietämätön 13-vuotias teinityttö olinkaan! Levitin Helosania ponin suupieliin huolellisesti kuin olisin maalannut taideteosta.

"Jos murrosikäinen lopettaa yhtäkkiä kaiken sen, mikä on hänelle  aikaisemmin ollut koko elämä, siitä ei yleensä hyvää seuraa."

Murrosikä kuitenkin teki tehtävänsä. En pitänyt muutoksista, joita meidän hoitajatyttöjen asemaan tallikulttuurissa oli tiedossa ratsastuksenopettajan vaihdoksen ja uuteen talliin muuton myötä. Käytännössä vanhanmallinen hoitohevoskulttuuri lakkautettiin. En sano, että muutos olisi ollut tallin kannalta huono, mutta meidän tallityttöjen kannalta se oli sitä kyllä. Olin sen verran ylpeä, etten halunnut mennä hattu kourassa pyytämään hoitohevosta niiltä yksityishevosten omistajilta, joiden hevosten hoitamisesta olin aikaisemmin kieltäytynyt. Omaa hevosta en saanut.

Siihen loppui hevosharrastukseni 15 vuodeksi: ylpeyteen, murrosikään ja itsepäisyyteen. Nykyisin ajattelen, että siihen olisi pitänyt jonkun aikuisen puuttua. Jos murrosikäinen lopettaa yhtäkkiä kaiken sen, mikä on hänelle aikaisemmin ollut hänelle koko elämä, siitä ei yleensä hyvää seuraa.

Näin jälkikäteen ajatellen hevosenhoitosysteemin olisi pitänyt olla paljon ohjatumpaa ja sille olisi pitänyt vetää rajat jo aikaisemmin. Me hevosenhoitajat olimme ylpeitä siitä, että saimme hoitaa hevosia, mutta myös mustasukkaisia hoidokeistamme ja varmasti todella töykeitä tunriratsastajia kohtaan, jotka "eivät osanneet mitään, tuskin edes ratsastaa". Tarkoitusperämme olivat vilpittömät hevosen hyvinvoinnin ja sitä kautta syntyvän mielihyvän takia, mutta olimmehan mekin vain tuntiratsastajia; hoitohevonen vain auttoi meitä kuvittelemaan, että olisimme jotain muuta, hiukan parempaa kastia.

Oikeastaan juuri siitä murrosiässä on kyse: vastuun hakemisesta, oman paikan ottamisesta, epävarmuuden peittämisestä kapinoinnin ja roolin alle. Halusta olla niin kuin muut, mutta silti jotain omaperäistä ja ihan jotain muuta. Sen huutamista, että kukaan ei tajua, että olen oikeasti aikuinen ja osaan päättää itse! Tiedän mitä teen! Minä kasvoin tallilla paljon, niin hyvässä kuin pahassa.

Ehkä nuorten kanssa työskenteleminen saa aikaan sen, että luulen muistavani, miltä tuo kaikki tuntui. Usein hymyilen peilikuvalleni ja sanon, että onneksi olet aikuinen ja olet ottanut opiksesi.

Ja palannut hevosten pariin.

***************************
Lue myös:
http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/2011/02/karpasten-herrat.html
http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/2010/10/koko-kyla-kasvattaa.html
http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/2011/12/make-love-not-war.html

17 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus. Niin totta omalla kohdallanikin, varsinkin tuo hevosten pariin palaaminen - myos - 15 vuoden tauon jalkeen. Ja tuntuu silta, tamahan olisi pitanyt jo tehda aikaa sitten! (Tosin opiskelut ja vahaiset varat uran alkuaikana ehka estivat hevosten pariin palaamisen aikaisemmin.) Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Opiskeluaikana ratsastuksen harrastaminen tuntuu olevan ihan mahdotonta, ellei vanhemmilta saa tukea. Itselläni ainakin meni Helsingissä asuessa kaikki opintotuet ja palkkatulot ihan pelkkään asumiseen ja elämiseen.

      Poista
  2. Kiva kirjoitus. Itselläni mennyt ehkä vähän toisinpäin: kun en koskaan hoitajien sisäpiiriin oikein päässyt, ei homma paria köyhää opiskeluvuotta lukuun ottamatta koskaan jäänyt täysin tauolle, vaan heppatyttöidentiteetti on vain vahvistunut 30 ikävuoden jälkeen.

    Ihan erillisenä pyyntönä esittäisin toiveen, että vaihtaisit fonttia. Päätteelliset kirjasintyypit ovat tosi raskaita lukea näytöltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos palautteesta. Ulkoasuun on tulossa piakkoin muutoksia, joten otetaan tämä pyyntö huomioon siinä yhteydessä.

      Poista
  3. Kivasti kirjoitettu, as always. Aika hurja tauko sinulle syntyi moisesta käytännön vaihdoksesta! Seuraavaksi kertomus, miten päädyit takaisin hevosten pariin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisikohan siitä jutun aiheeksi, vai menisiköhän ihan yhdellä lauseella. PItää miettiä... :)

      Poista
  4. Tosiaankin hauska teksti! Olet hyvä kirjoittaja. Mulla oli taukoa yli 20 vuotta. Sinä aikana kävin ratsastamassa vain muutaman kerran esimerkiksi ulkomaanmatkoilla. Välillä pelasin tennistäkin joitain vuosia kunnes hevoskärpänen taas iski ja kunnolla. Sillä tiellä ollaan. Tyttäreltäni on innostus nyt selvästi katoamassa, hän on samanikäinen kuin minä silloin kun lopetin, eli 16,5 v. Hevonen on ollut meidän yhteinen, mutta jäänyt nyt käytännössä minulle. En kuitenkaan painosta tytärtä tallille kanssani, se vain vie lopunkin mielenkiinnon. Ratsastaa nyt silloin tällöin maastossa lompsutellen. Hauska nähdä, palaako hänkin sitten täysillä harrastukseen sitten joskus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä luulen, ettei ratsastaminen varsinasesti kiinnosta minun tytärtäni, vaikka hän ihan mielellään välillä ratsastaakin. Taitaa mieltää tämän vain äidin harrastukseksi. Saa nähdä, muuttuuko asia vielä joskus. Hän taitaa kuitenkin olla kiinnostuneempi pallopeleistä.

      Poista
  5. Oi mitä muistoja tää herätti! Muistan päässeeni hoitajien haluttuun kastiin käytyäni tallin ratsastuleirin, sen jälkeen syksyllä mulle tarjottiin kakkoshoitajan paikkaa iki-ihanan risteytysponin Mikin (issikan ja connemaran risteytys!) hoitajana. Voi sitä itkua ja hammasten kiristystä, kun Miki vuoden päästä myytiin, mutta toisaalta se teki tietä todelliselle arvon ylennykselle, kun pääsin uuden hevosen ykköshoitajaksi! (tai ei meillä käytetty noita nimikkeitä, mutta käytännössä joka hevosella oli yleensä vähintään kaksi hoitajaa, joista toinen oli kokeneempi ja toinen aloittelevampi). Silloin tiesin kaikesta kaiken, pääsin valmennuksiin ja kisoihin hoitohevosellani, ja pikkuhiljaa tallilla vietetty aika palkittiin muillakin kunniatehtävillä, kuten opettajan omien hevosten ratsastuksella ja jopa maastojen vetämisellä (vahvasti alaikäisenä, mutta kukas siitä silloin välitti). Hoitopäiviä oli muistaakseni kolme (ke, pe ja la), ja toisella hoitajalla kaksi. Sunnuntaisin oli kisoja, valmennuksia tai hoitajien maastoja, ja maanantaisin talli oli kiinni.

    Olen näistä vuosista enemmän kuin kiitollinen, ja vähän sääli että tuollaista tallikulttuuria ei enää ole. Vaikka olihan siinä nähtävillä välillä kyseenalaisiakin puolia. Tosin meillä hoitajien ei tarvinnut siivota karsinoita ja huolehtia ruokinnoista, ainoastaan hevosten ja niiden varusteiden puhdistuksesta ja tuntilaisten auttamisesta. Palkkioksi pääsi maastoon ratsastamaan, vaikka minulle suurin palkinto oli se itse hoitaminen. Kunnia-asia oli olla lauantaisin ensimmäisenä aamulla ja illalla viimeisenä tallissa, puunaamassa hevosen varusteita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin piti vielä täydentää, että meillä oli onneksi tallin puolelta muutenkin aika tarkkaan säädelty hoitajien valtaa, ja esim. ratsastajat saivat aina itse laittaa hevosen kuntoon, jos halusivat. Hoitajan tehtävä oli silloin vain auttaa ja hymyillä, epäkohtelias tai omistava ei saanut olla. Talli oli pieni maalaisratsastuskoulu, joten kovin kummoista hierarkiaa sinne ei ikinä päässyt muodostumaan, ainakaan omien muistikuvien mukaan, Tosin aina on mahdollistaa, että aika kultaa muistot, ja kaikki (aikuisten mielestä) ikävät asiat ei teinin silmiin tuntunut tärkeiltä.

      Poista
    2. Samalla tapaa olen kiitollinen siitä, että sain touhuta hevosten kanssa, koska muuten en osaisi juuri nyt yhtään mitään. Ratsastuskoulu oli myäs siitä hyvä paikka opetella, että siellä ei ollut esillä varsinaista varustekilpailua. Toki ihmiset ostivat hoitohevosilleen harjoja, mutta esimerkiksi ei ratsatuskoulun hevosilla ollut hienoja loimia. Toki 90-luvulla tunnuttiin loimittavan muutenkin aika vähän eikä hevosia kääritty pumpuliin.

      Poista
  6. En koskaan edes haaveillut pääseväni noihin kasteihin, joissa sinä olet ollut vaikka ratsastinkin samalla tallilla 80-luvun alussa :D Me pyöräilimme pitkin maaseutua kavionjälkien ja kakkakikkareiden toimiessa opasteinamme ja menimme taloihin kysymään "saako teijän hevosia tulla hoitamaan?" Tällä lailla löytyikin ravitalli, jonne pyöräilimme kesät talvet ja saimme hoitaa. Tallilla oli ikivanha koppura satulakin, jota käytimme kun saimme ratsastaa ja se kävi jokaisen hevosen selkään yhtä huonosti. Raveihin matkustimme hevosten kanssa kuljetusosassa :O. Niin vei murrosikä minutkin mennessään, ja tallille pyöräily jäi. Nelisen vuotta sitten huomasin, että olen koko ikäni haaveillut omasta hevosesta, ja että alan olla jo lähempänä viittäkymmnetä ikävuotta. Että on korkea aika hankkia se hevonen, jos aion sen tässä elämässä tehdä. Taukoja harrastuksesta oli vuosikymmenten aikana ollut, mutta niin vain minustakin tuli loppujen lopuksi hevosenomistaja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla! Onnea kavioliittoon!
      (anteeksi, että kommenttisi oli mennyt ohi)

      Poista
  7. Kivaajatuksia herättävä ja samalla kepeä ja elävä kirjoitus.
    Hoitajakulttuurissa onkin miettimistä, varsinkin kun haaveena tulevaisuudessa oma ratsastuskoulu. Toisaalta juuri hoitajan tehtävät kasvattavat vastuuseen, toisaalta juuri tuo kastien muodostuminen mietityttää. Toinen paikka toimii hyvin ilman hoitajia, sillä asiakkaat ovat nuoria tai aikuisia, toinen paikka ei sitten niinkään hyvin ilman kun on harrastelijoita ja aloittelijoita. Toisaalta hoitajakulttuuri saattaa viedä "tavalliset"tuntiratsastajat avuttomiksi toimimaan hevosten kanssa, kun kaikki tehdään valmiiksi ja vahvat nokkimisjärjestykset syrjäyttää ujoimpia kokonaan... Ehkäpä täytyy tehdä hieman galluppia millaisia systeemeitä on ja kuinka niiden on koettu toimivan :)
    Ps. Taidanpa jäädä seurailemaan kirjoituksiasi jatkossakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että monenlaiset systeemit toimivat. On vain löydettävä se omiin olosuhteisiin paras tapa.

      Ja pahoitteluni, että kommenttisi oli mennyt ohi! Toviottavasti olet pysynyt kuulolla. :)

      Poista
  8. Hei, löysin vasta blogisi pariin ja tästä kirjoituksesta tuli mieleen muuan tallityttökulttuuria käsittelevä väitöskirja, joka saattaisi kiinnostaa sinua: https://kirjat.finlit.fi/index.php?showitem=2475

    Ja vielä arvio kirjasta: http://www.elore.fi/arkisto/2_11/leinonen.pdf

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa!

      Kiitos vinkistä. Muistan kuulleeni tästä tutkimuksesta, mutta lukeamatta se on valitettavasti jäänyt.

      Poista

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...